Suomalaisen työkulttuurin väsyttämä

Olen ollut kärkäs, ärtyisä ja normaalia hiljaisempi kohta kaksi vuotta. Lähdin, kuten kaikessa, itse perkaamaan syytä, mutta onneksi oma puoliso puuttui asiaan. Nyt syyt alkavat nousta esiin. Jollei meillä olisi tätä maaseututorppaa, minulle olisi saattanut käydä huonommin.

Aloitin työelämässä vuonna 1993, samaan aikaan kun suoritin ATK-opintoja Raision kauppaopistossa (kumpaakaan ei enää ole).

Olen pitkä ja vielä pidempihermoinen, joten hoidin Novoshop -tietokonemyymälän kaikki vaikeat asiakkaat heti alusta lähtien. Sitä samaa olen sittemmin tehnyt kaikissa työpaikoissani. Kun siirryin yrittäjäksi vuonna 2006, ongelmien hoidosta tuli päätyöni.

Ihan jokainen työ, jonka otan vastaan, koskee asiakkaan ongelmaa. Useimmiten se on markkinointinimikkeen alla, mutta pääsyy on lähes aina yrityksen ulkoinen ja sisäinen viestintä, joita ei ole juuri lainkaan.

Olen kouluttamaton psykologi, joka on hoitanut ammattiaan kohta 30 vuotta

Yrittäjänä tämä seuraava kappale on hirvittävää sanoa ääneen, mutta en enää välitä. Olen voittanut syövän viisi vuotta sitten ja se teki minusta henkisesti kuolemattoman.

Asiakkaat kohtelevat, ainakin täällä Suomessa, ihmistä huonosti. Minulle on kaadettu todella usein sellaista tuskaa, joka ei todellakaan tänne kuulu. Olen lukenut, että myymälöissä oleva henkilökunta saa samaa paskaa niskaansa joka päivä. Ihmisten tuskan kantaja ei ollut se ammattinimike, josta koulussa puhuttiin. Koulussa ei muutenkaan tajuttu mitään aidosta työelämästä.

Usein on tullut aika outojakin ihmisiä vastaan, joiden mielialan vaihteluita on otettu vastaan – rahaa vastaan.

Olen alusta asti pyrkinyt näyttämään, lähinnä nuoremmille, että omaehtoinen elämä on mahdollista, muttei se tule helpolla. Ja rikkaaksi ei pääse, jos sitä hamuaa. Yrittäjän elämä digitorpparina yhdessä täällä torpalla ja kaupungissa näkyy blogissa, Instagramissa ja Facebookissa. Se herättää paitsi ihailua, mutta vielä enemmän kateutta. Jotkut asiakkaat ovat kännissä öisin sitten räjähdelleet siitä sähköpostiini.

Pääjuttu on pääjuttu

Se miksi tämän kirjoitan kuitenkin auki on ihan arkinen työelämä. Ainakin itselle se näkyy surkeana asioiden hoitamisena. Ihmiset ovat kiireisiä tai niitä ei kiinnosta. Ns. asiakasrajapinta on kohtuu raskas paikka olla.

Asioihin kun ei perehdytä edes sen vertaa, että niiden pääongelma tai kysytty haaste nähtäisiin. Työpöytää siivotaan muille ja toivotaan ihmettä pikkurahalla. “Hoidatko, kiitos. Ja niin minkä, pääsikö?”

Onneksi on paljon hyviäkin ihmisiä, jotka hoitavat asiansa kunnolla. Vaan niitä on liian vähän.

Luulin sairastavani burnoutia, jota varmaan sairastan myös, mutta ennen kaikkea olen vaan väsynyt suomalaiseen työelämään. 30 vuotta ja kehuja ihan liian vähän. Edes kiitos silloin tällöin olisi kohteliasta. Muistan yksittäisiä kiitoksia, mutta sadoittain ihan hirveän kamalaa kieltä ja syyttömiä syytöksiä. Ihan niin huono en kuitenkaan työssäni ole.

Meissä kaikissa on vikaa ja se on aina jossakin päässä.

En ota enää syytöksiä syyttömänä vastaan. Olen iso ja pelottava nalle, jos niikseen tulee. Heitän ongelmat takaisin naamallesi, sillä henkinen terveys on minulle tärkeintä. Läheiset eivät saa enää kärsiä siitä, että joku muu on mulkku. On ihan tarpeeksi haastetta olla itse hyvä.

Ollaan edes seuraava viikko hyviä muille. Siitä se lähtee. Hyvän kierre.

Tämäkin kirjoitus kuulu mielenterveyden hoitooni. Kiitos lukemisesta.