Ajatus omasta vanhasta torpasta maalaismaisemassa on paitsi kauniin kansallisromanttinen, myös täysi huijaus. Kun torpan hankit, hankit itsellesi samalla sysäyksellä perinnekulttuurinkantajan taakan. On totta, että pihalla on kivaa ruopia ja torppaa on kiva naputella paremmaksi (tai kasaan). Siellä myös nukkuu paremmin kuin muualla. Paremmin kuin parhaimmassa porvarilassa.

Mutta kun avaat pintalaudoituksen tai sisäpuolen paneloinnin, eteesi saattaa pudota föllynä olleita, lähes virheettömiä Turun Sanomia vuodelta 1917, kuten meillä juuri kävi.

Itsenäisen Suomen ajan kukaan siis ei ole edes kurkannut hirsiin. Ei 102 vuoteen. Nyt sinä sitten teit sen. Olisit saatana antanut olla. Nyt maksat keskikarhean hybridi-Priuksen verran siitä, että perinnerakentamisen superammattilaiset hajottavat kaiken tuhannen paskaksi. Stihlin pärinä täyttää pääsi samalla kun pankkikorttisi magneettiraita kuluu puhki jo taskusta.

Onko nyt parempi olla?

• Ei vielä, mutta jahka olemme
• lapioineet sata kiloa maahummusta multipenkkipohjasta ja
• kaivaneet vanhat lattian kivikehät esiin ja kunnostaneet ne ja
• ammattimiehet taas rakentavat kelluvan uusvanhan lankkulattian paikalleen ja
• saadaan pistää sisäpaneelit takaisin,

….sitten, ehkä sitten toivo alkaa palaamaan Kokoomuksen vaalijulisteesta takaisin omistajien päihin.

Köyhä pienyrittäjä on kohtuu yleinen ja saattaa olla ärsytettynä vaarallinen. Köyhä perinnerakentamiseen hurahtanut ja vanhoja torppia rakastava pienyrittäjä on aina vain tyhmän onnellinen.

Saadessaan taas iltapäivän auringossa, omalla terassillaan, käteen kylmän oluen, hän saattaa purskahtaa tommytabermanniaalisiin sfääreihin jutellessaan pikkulinnuille ja muille lähinisäkkäille (mm. puoliso). Rrrakastan sinua, onpa meillä mukava elämä ja muita harlekiinikirjaimia pääsee suustaan. Älä keskeytä häntä silloin.

Koskaan emme silti vaihtaisi mitään tekemiämme pois. Tätä se on, “rakkaus lajiin”. Kiitos Restart jo nyt – olette huimia veikkoja 🙂