Jos välillä saisi taukoa puoluebarometreistä, taloudesta ja palloilusta. Se tuli mieleeni nyt aamulla, kun katsoimme The Work -dokumentin ja Docventuresin jälkikeskustelun aiheesta. Loistavinta tv-ohjelmaa pitkiin aikoihin. Kiitos Yle. Katsokaa.
Docventures -vieraiden esittely.
The Work -dokumentti Areenalta. Traileri tuossa alla.
Toki tämäkin kerää taas vastustusta ja vihaa, koska Rantala ja Milonoff kuuluvat joukkoon väärin menestytty. Se on leipälaji Suomessa se.
Tänä aamuna kävin taas dermatoskooppisen silmän alla, eli erikoisihotautilääkäri Saara Huovisen vastaanotolla Terveystalossa. Olen käynyt hänellä 6kk:n välein siitä asti, kun sain äkillisen melanoomadiagnoosin 2,1 vuotta sitten, kesällä 2016. Yrittäjänä maksat 30 minuutin tutkimuksesta 112,40€ kerta, mutta en ole koskaan maksanut mitään näin iloisena. Olen nimittäin terve.
Iloinen maksu.
Kun saa melanoomadiagnoosin ja tauti saadaan leikkauksella sinulta pois, seuraavat kaksi vuotta ovat kriittisintä aikaa. Monille tauti leviää tai uusii sinä aikana. Itsellä melanoomapatti oli niin pintaesiintymä (arvot 0,8, clark II, mitoosit 0), eikä siis ollut päässyt vartija- saati imusolmukkeisiin ja sitä kautta verihighwaylle, niin ennuste oli jo valmiiksi parempi.
Nyt olen siis virallisesti taas terve ja aion nauttia siitä.
Käyn Saaralla edelleen vuoden välein ja siinä välissä tutkimme Piuskin kanssa kroppani muutaman kuukauden välein, tai ainakin aurinkomatkojen jälkeen.
Alussa, taudin yllätettyä, olin pitkään paniikissa. Kuljin zombiena varjoisia kujia. Nyt olen oppinut taas elämään auringon kanssa. Eräs ihotautilääkäri kiteytti ihosyövät hyvin:
Auringon vaikutus ihmisen kehoon on malja. Yksittäinen palaminen ei välttämättä vaikuta, mutta elämän aikana saadut UV-säteet täyttävät maljaa, joka jokaisella on erikokoinen.
Valkoihoisilla, ihotyyppi 1:n ihmisillä, malja on pienempi. Itsellä on melko tumma iho, mutta omaa riskiä kasvattavat sadat luomet, vaikkakin melanooma tulee todella usein paljaaseen ihokohtaan, ei luomeen. Näin kävi minulla. Vain Piuskin terävä huomiokyky pelasti minut melanooman leviämiseltä. Menin lääkärille ajoissa.
Ja muista: Jos luomi tai patti vaivaa sinua, otata se pois ja tutkituta se patologisella. Lääkärit ovat usein väärässä.
Nyt sitten alkaa se viimeinen työvaihe nelivuotisessa torpan kunnostuksessa. Avaamme ulkovuorauksen ja kurkkaamme hirsien kuntoa tuvan puolelta.
Revin ulkovuorauksen auki ikkunoiden alta (kuvat yllä), sillä siellä näin vanhoissa torpissa on taatusti mössöhirttä vaihdettavaksi.
Katsomme joka sivun runsaan metrin korkeudelle asti. Ylhäällä on kyllä kuivaa ja kunnollista hirttä.
Tässä hirressä oli kivikova ydinpuu jäljellä, mutta ympäriltä kaikki syötynä. Ehtiihän sitä yli sadassa vuodessa nakertaa.
Aivan ikkunan alta oli täysin syöty ja laho. Tästä näkee kuinka tärkeää on ohjata oikealla tavalla tehdyin tippalistoin vesi ikkunalta pois.
Ja löytyihän sieltä hirttä vaihdettavaksi (kuvat yllä).
Pari hirttä aivan ikkunan alla olivat pelkkää jauhoa, jossa oli kyllä kova sentin paksuinen kuori. Puukolla, Feinillä tai moottorisahalla viat ainakin selviävät tekemällä pieniä iskuja hirsiin, mutta koputtamallakin kuulet moisen kyllä sävellajista 🙂
Runsaassa sadassa vuodessa voi ehtiä hirttä syömään, mutta silti talo on vaihdon jälkeen kunnossa. Miten on monen 50+ -vuotiaan elementtitalon laita?
Pitää seuraavassa töllissä tehdä hirsitsekkaus ensin, ei viimeiseksi.
Kun hirret on Restartin superammattilaisten toimesta vaihdettu, avataan tuvan lattia (kuva yllä) ja katsotaan multipenkin kunto ja vaihdetaan tarvittavat lankut.
Urakan seuraaminen jatkuu seuraavassa blogissa, jossa näet mm. ”kengitystä livenä”.
Aloitin yrittämisen vuonna 2006. Nyt, runsaat 12 vuotta myöhemmin mietin, miten yrittämistä voisi parantaa täällä?
Muistan vieläkin alun paniikit, jotka kestivät muutaman vuoden. Kaikki pelotti, kun kaikki piti oppia kantapäiden läpi. Taloudellinen huoli tulevaisuudesta oli aina kova, kun olin vastuullinen töistä ja palkoista. Sama huoli on säilynyt tänne asti, tosin jo paljon kevyempänä.
Muistan myös sen, ettei juuri mistään saanut apua. Liityin aika pian Turun Yrittäjiinkin, jossa olin hallituksessa asti. Sielläkään yrittämistä ei voi kehittää, koska koko systeemi on rakennettu kolmiportaiseksi: Maa – maakunta – kaupunki. Vasta maatasolla voi edes jotain tuoda esiin.
Suomea olen oppinut pitämään meille pienyrittäjille jopa vihamielisenä. Mitään ei tueta, missään ei auteta. Yksinkertaisesti ketään ei kiinnosta pienyrittäjä. Suuryrityksiä paapovat niin Kokoomus, EK kuin Suomen Yrittäjätkin, joka on käsittämätöntä.
Yrityksistä alle 10 työntekijän yrityksiä on 264 519 eli 93,3 prosenttia. Pienyrityksiä on 15 725 (5,5 %), keskisuuria 2 728 (1,0 %) ja suuryrityksiä 591 (0,2 %). Ja kukaan ei halua ääniämme?
Ohessa runsaan vuoden vanha blogijuttu, jossa kerron oman mielipiteeni asioista miten meidän asemaamme voisi parantaa tänäkin Yrittäjän päivänä.
Sain kunnian olla kuvattavana mahdolliseen videoinserttiin, joka esitetään vaikutusvaltaisille ihmisille Porin Suomi-Areenalla. Aiheena on yleisesti työmarkkinoiden toimimattomuus. Halusin puhua mikroyrittäjyyden näkökulmasta. Se mitä kerroin oli seuraavaa:
Perustulo ratkaisisi tosin näistä jo muutaman pääkohdan nimenomaan siksi, että olisi helpompi koittaa yrittäjän siipiään, ja jos ne palavat, saisi edes jonkinmoisen turvan, patjan josta ponnistaa seuraavaan. Ei sinne patjalle makaamaan halua jäädä yhtään sen useampi mitä nytkään.
Ehdottaisin, että jätettäisiin parit vaalit välistä ja koottaisiin laajempi joukko tutkijoita, yrittäjiä, virkamiehiä ja (ehkä) poliitikoita, jotka sitten lähtisivät luomaan meille työmarkkinauudistusta tulevaisuutta varten.
Nyt kuusi viikkoa polttamatta ja alakuloinen olo, josta viimeksi kirjoitin, alkaa vasta nyt väistyä. Dopamiinipuutos tuntui tosissaan.
Jos katsoo tupakoinnin lopetuskaavioita, ne nostavat vain positiiviset asiat esiin. Missään ei mainita kahta yleistä negatiivista seurausta: Painosi nousee vähintään 5kg:aa ja saatat tippua alakuloon tai lievään masennukseen, kun aivokemiasi muuttuu.
Itselle kävi juuri noin. Minulla ei ollut ongelmia lopettaa tupakointia. Itse asiassa se oli todella helppoa, mutta en osannut odottaa masennuskautta. Mikään ei huvittanut, olla vaan möllötin. Onneksi sain tarvttavat työt tehtyä, juuri ja juuri.
Nyt muutaman päivän olen tuntenut oloni taas normaalimmaksi. Jaksaa jo liikkua ja aktivoitua. Elämä palaa aivoihinkin.
Muuten lopettaminen tuntui monessa hyvässä: keuhkoista aukeni kokonaan uusi ovi ja happi kulkee aivan eri tavoin. Haju- ja makuaistit paranivat – tai huononivat, miten sen haluaa ottaa, että maistaa ja haistaa kaiken paremmin. Osa ruoista jota söi ennen ei mene enää alas.
Peruskaavio lopetuksesta on aina tämän tyyppinen (alla). Tuohon pitäisi ehdottomasti lisätä myös mahdolliset negatiiviset oireet, sillä moni voi aloittaa polttamisen uudelleen, koska ei tiennyt moisista.
Kaikki kestää aikansa ja nyt näyttää, että Facebook alkaa pölyttyä sekä kuihtua.
Aika moni on kyllästynyt antamaan tietojaan täysin moraalittomalle toimijalle, kuten tästä jutusta käy ilmi. Jopa 400 000 suomalaista on lähtenyt palvelusta kesän aikana! Nyt taas rakennetaan parempia ”Facebookeja”, jopa täällä Suomessa.
Diasporahan on pitkään yrittänyt olla se puhdas yhteisösivusto, mutta eipä siitä paljoa juttua kuule. Tässä juttua Diaspora -projektista.
Ylen jutussa mainittu Mydata.org -yhteisö on perustettu oikeudenmukaisempia ohjelmistoja tukemaan.
Ja tottahan se on. Oma Facebook -feedini on jo pitkään ollut täyttä paskaa ja roskaa täynnä. Kavereiden päivitykset ovat loistaneet poissaolollaan, joten käyttöni on romahtanut.
Itse teen ja hoidan muutamille asiakkaille markkinointia verkossa, mm. Googlessa, Facessa ja Instagramissa.
Tilastoista huomaan, ettei Facebook enää toimi kuin paikallisissa kampanjoissa, paikallisille yrityksille. Instagram ja Google määräävät tahdin. Kuvakeskeisyys on siis edelleen nousussa ja pitkät tekstimassat laskussa. Kultakalojakin lyhyempi ihmispinna palaa kohta puhki.
EDIT: Kaveri huomautti aiheellisesti, että Facebookin pitää pinnalla enää todella hyödylliset ryhmät, kuten esim. Pelastetaan vanhat talot ja Messenger-viestittely (mm. kaukotuttujen kanssa).
Isot muutokset ajoivat pieneen alakuloon. Jo kuukauden verran on elämä tuntunut poikkeuksellisen vaisulta.
Kuukausi tupakatta tuli tänään täyteen. Samalla tupakan kanssa vähenivät kavereiden kanssa otetut satunnaisoluet, vinksut ja drinksut.
Kun tuohon yhdistetään vielä työpuolen muutokset, jotka tekevät yrittämisestä jatkossa entistäkin yksinäisempää ja jatkuva pieni flunssaoireilu (kurkkukipu, poskiontelotulehdus, kuumeet), olen jo kuukauden verran löytänyt itseni alakuloisesta tilasta.
Mietin juuri, että vielä jokunen vuosi sitten sai omassakin ammatissa tehdä yhteistyötä. Mietittiin kimpassa päivä, kolme tai viikko, miten asiakas x:n myynti saadaan nousuun tai miten palvelu y kohti kattoa.
Nykykehitys, jossa johtajat eivät aidosti osaa muuta kuin leikata ja säästää, johtaa yksin puurtamiseen, koska ei ole varaa maksaa joukkoistetusta viisaudesta, joka voisi johtaa uusiin oivalluksiin. Nyt puurramme nurkissamme pientä laskutuspalkkiota vastaan.
Leikkaaminen ei ole ratkaisu, kuten nähdään tästä Jeremy Corbyninkin jakamasta videosta:
Austerity doesn’t work. pic.twitter.com/LvKSMvHetI
— Jeremy Corbyn (@jeremycorbyn) 17. elokuuta 2018
Tuntuu siis tylsältä. Töitä on, mutta niihin on juuri nyt vaikeaa saada kunnon otetta.
Olemme saaneet Pikku Apuriin vielä mahtavia uusia asiakkaitakin, kovalla luovalla työllä, mutta hankintaan taisi mennä kaikki paukut? Nyt ei vaan veny aivo eikä tarmo.
No, ei kai tämä koko ajan voi tällaista olla? Liikunta on aiemmin auttanut, mutta nyt ei jaksa kuin maltillisia kävelyitä. Ei vaan ole voimia.
Huomasin tosin, että tämän kuvan tuijottaminen auttaa. Jossain ja joillakin on asiat todella pahasti.
Julkaisen täällä uudelleen itselle todella tärkeitä ja osuvia juttuja. Suosikkitoimittajani osui uusimmallaan taas maaliin:
—
Viisi vuotta yrittäjänä ovat opettaneet Reetta Rädylle esimerkiksi sen, että hän voi tehdä työkseen mitä mieleen juolahtaa.
TEKSTI Reetta Räty KUVAT Anja Reponen
Heinäkuussa tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun irtisanouduin palkkatyöstä ja perustin yrityksen kahden ystäväni ja kollegani kanssa. Ensimmäinen ajatus: elämäni nopeimmat viisi vuotta. Toinen ajatus: en yhtään tajunnut, mitä tulimme tehneeksi. Kolmas ajatus: tämä kantaa, näinkin voi elää, jee!
Kun perustimme firman, en tiennyt yrittämisestä juuri mitään. Yrittäminen ei sinänsä ole vaikeaa. Vakituinen palkkatyö on melko uusi keksintö, ja yrittämistä voi kutsua myös itsensä elättämiseksi omalla työllään. Siihen pystyy ilman yrittäjyyslukion käymistä.
En tehnyt liiketoimintasuunnitelmaa aloittaessani. En myy yksittäistä tuotetta tai palvelua, joten numerot olisi pitänyt keksiä. Suunnitelma olisi ollut toive. Välillä törmään yrittämisen alkumetreillä kirjoittamiini tarjouksiin tai ideoihin. Apua, miten huonoja! Olen siis oppinut vaikka mitä.
Suomessa julistetaan kiusallisen paljon yrittämisen autuutta. Minusta yrittämiseen uskovat voisivat puheiden sijaan osallistua projektiin käyttämällä innolla kahviloita, woltteja, kauneushoitoloita, ravintoloita, autovuokraamoja, hierojia, ompelijoita, lastenhoitajia, vaatelainaamoja, kotisiivousta, mitä ikinä keksivät – sen sijaan, että kaavailevat yrittäjien pelastukseksi ”lisää joustavuutta” tai ”uusia rahoitusratkaisuja”.
Suomalaisen sinnikkyyden ajatellaan olevan hyväksi yrittämisessä, mutta se voi olla myös kauhea ansa. Emme osta muilta vaan teemme itse. Raha ei kierrä.
Tarkoitan tätä: kokoomuslainen valtiovarainministeri haluaa toimittajan ja kuvaajan läsnä ollessa silittää itse paitansa (HS 3.3.2018). Oletus lienee, että me alamaiset ihailemme miestä, joka ”tekee pitkää päivää aamusta yöhön” ja hoitaa silti kaiken itse. Itse silitetyssä paidassaan valtiovarainministeri kiirehtii palauttamaan dvd-elokuvia ja puhumaan Varsinais-Suomen yrittäjille. Hän toimii kuten monet kaltaisensa. Palvelusektori nousuun ja yrittäjyys kunniaan, mutta ei minun rahoillani!
Vasta yrittäjyys on saanut minut kunnolla huomaamaan yrittäjät ympärilläni. Meitähän on kaikkialla. Samaan tapaan huomaa, miten palkkatyökeskeistä työtä koskeva journalismi ja muu yhteiskunnallinen keskustelu on. Kikyt, lomat, eläkkeet, työsopimukset, verot, kaikki käsitellään palkkatyön näkökulmasta. Yksinyrittäminen ja pienyritykset – yritysten ylivoimainen enemmistö – ovat kuriositeetteja tai ”yrittäjyystarinoita”.
Koen ulkopuolisuutta työelämäkeskusteluissa, joissa 1) pomo on mikromanageri, 2) työtä on liikaa, 3) sääntö tai menettelytapa estää järkevät ratkaisut ja 4) menestystä on hierarkiassa yleneminen. Minulla ei ole pomoa, en erottele työtä ja vapaa-aikaa, sovin kaikesta itseni kanssa, pitäisikö ylentää itsensä huomenna?
Yrittäjänä eläminen on muuttanut suhdettani rahaan, vapaa-aikaan ja vapauteen. Saatan ajatella tapaamisessa, ketkä täällä ovat palkkatöissä ja mitä sessio heidän työantajalleen maksaa, jos istumme tunnin – tai kolme. Arvostan lörpöttelyä enemmän kuin työksi naamioitua pseudotyötä.
Teen paljon töitä, mutta ongelma ei ole työn määrä vaan siitä mahdollisesti aiheutuva stressi ja paine. Yritän säädellä stressiä, en niinkään työmäärää.
Yrittäminen ei riitä, pitää saada aikaan (ruotsiksi yrittäjä on företagare, aikaansaaja).
Hyvä idea, mutta kuka tästä maksaa?
Loistava idea, ihan sama saadaanko rahaa, tehdään!
Raha on vapaa-aikaa ja mahdollisuus työllistää joku muu. Välillä se tuntuu myös oman ammattitaidon mitalta. Yrittäminen ei ole tuoton maksimointia. Sen sijaan monet yrittäjät etsivät balanssia työn ja levon, kasvun ja riskin, vapauden ja turvallisuuden, kaupallisuuden ja merkityksellisyyden rajoilla.
Sitten on vapaus. Miten sen selittäisi? Moni yrittäjä tekee aika perinteistä työviikkoa ylitöineen. Vapaus on potentiaalinen mahdollisuus tehdä mitä vain, milloin vain, kysymättä keneltäkään.
Kuvittelin ennen, että omat vaihtoehtoni ovat tehdä työtä median parissa joko työsuhteessa tai yrittäjänä. Nykyään ajattelen, että voisin tehdä työkseni mitä mieleen juolahtaa missä tahansa. Tämä ajatus on arvokas kuin rahasäkki, ehkä arvokkaampi.
Teemme Piuskin kanssa tällaisen. Kumpikin vastaa omansa ja sitten istumme miettimään, miten asiat totutetaan käytännössä. Suosittelen kaikille pariskunnille.
Olemme nyt parisen viikkoa miettineet tahoillamme. Jo ensimmäinen kysymys on iso.
Tässä vaiheessa ikää ja uraa voi jo miettiä mielihalujen, ei taloudellisten pakotteiden ohjaamana. Itselle työn merkityksellisyys on ydinsana.
Kakkoskysymyskään ei ole helppo. Haluaako asua Suomessa, ja jos, niin missä? Maaseudulla ja kaupungissa kuten nyt, vai vain yhdessä paikassa?
Voimme tehdä työmme missä vain, mutta en usko vielä siihen, että saisimme näin hyvin asiakkaita jos asuisimme esim. Lapissa. Moni haluaa kuitenkin edelleen nähdä naamatusten, ei vain Google Hangoutsin tai Skypen kautta.
Ulkomaille muutto on aivan yhtä helppoa kuin muutto Lappiinkin. Jos uskoo saavansa asiakkaita mistä vain, työ ei pidättele ketään.
Harrastuskin voi jopa määrittää työn, tai ainakin se voi vaatia tiettyä paikkaa, mutta se lienee näistä helpoimpia vastattavia.
Matkustaminen on sitten se helpoin vastattava, kun on jo paljon ehtinyt sitäkin tehdä. Ja ilmastonmuutoskin mietityttää matkustamisen taustalla.
”Käymällä listan läpi molempien osalta osaamme ottaa toisen paremmin huomioon ja voimme tehdä suunnitelmia molempien tulevaisuudentoiveiden eteen.”
12 vuotta Viidakkorumpua on nyt ohi, ainakin y-tunnuksen osalta. Pidämme Viidakkorummun vielä tuotenimenä ja palvelu toimii kuten ennenkin, vain lasku tulee Pikku Apurilta (tai Ulapelta). Olen selkeästi muutenkin uuden alussa.
Nyt on kaikin puolin outo olo. Tuntuu yksinäiseltä. Kai se jotenkin paikkansa pitää, että yrityksestä, vaikka onkin vain y-tunnus paperilla, tulee lapsi? Mutta ei auta, Pikku Apurimme on päässyt hyvään vauhtiin ja teemme paljon laajempia töitä kuin Rumpu koskaan teki, kiitos vaimoni Pian suunnittelu- ja graafisille kyvyille.
It-jutut vaihtuivat mainostoimistoksi + it-jutuiksi + muiksi kiinnostaviksi jutuiksi.
Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta ekologisesta, on se sitten rakentamisen ratkaisut, muovin hävittäminen, omavaraisuus tai energiaratkaisut. Niiden pariin mieli vetää myös. Toki 20+ vuotta markkinoinnissa takaa sen, että sen osaa. Vaan jotain kokonaan muutakin nyt kehiin? Isona olisi kiva tehdä hyödyllisiä ja merkityksellisiä töitä.
Normitöiden ohessa olemme kehittäneet eteenpäin ekologisen asumisen ideaamme ja nyt koitan löytää sille aidosti tilaa työkartalta. Sen jälkeen pitää lähteä juoksemaan rahoitusta ja yhteistyökumppaneita kiinni.
Joka vuosi on tullut kavereilta takavasemmalta myös jokin suurempi projekti. Aivan taatusti sellainen tulee eteen jo syksystä.
Itselle suurin muutos kuitenkin lienee tupakan jättäminen.
Armeija ei minulle opettanut mitään. Sain sieltä vain pahan tavan. Utön tuulissa kaverit opettivat tupakoimaan ja se jäi. Siitä on nyt 30 vuotta ja vuosia asiaa vatvoneena päätin vihdoinkin lopettaa, ihan ns. kylmä kalkkuna -keinolla. Tiistaina 24.7. lopetin. Siitä on nyt vasta kuusi päivää, mutta tähän asti tuntuu hyvältä, jopa helpolta. Ehkä vuosien henkinen lopetustyö antaa voimaa pysyä ruodussa? No, päivä kerrallaan.
Kivaa loppukesää kaikille.
Ruotsin suku oli taas muutaman päivän torpalla ja tutkin netistä kivoja uimapaikkoja Taivassalosta tai Kustavista. Kirjoitin niistä jo muutama vuosi sitten, mutta nyt halusin löytää sen timantin.
Onneksi törmäsin Raumanmeren sukeltajien keskustelupalstaan, josta sain linkin toiseen sukellussivustoon. Sieltä löysin ajo-ohjeen Hilloisten louhokselle. Alla Google Maps -tiedot.
Muksut kiljuivat riemusta, kun näytin heille videon kohteesta. Olisiko tämä sellainen timantti, johon voisivat ihmiset tulla kauempaakin?
Kristallinkirkasta vettä (näkyvyys n. 20-30 metriä) ja lämmintä, kiitos kesän helteiden.
Ajoimme pääparkkipaikalta oikealle, louhoksen toiseen laitaan.
Pääparkkipaikan lähellä oli sakkia, koska siellä on penkit, portaat veteen ja loistava piknik-tasanne isollekin porukalle. Me halusimme rauhaan ja se onnistuu, koska louhoksen pinta-ala on valtava. Vaikka siellä olisi satoja uimareita, rauha löytyy. Mene kauniina päivänä – se kannattaa!
Tämä kesä on meille erikoinen. Ei juurikaan mitään isoa rakennettavaa tai korjattavaa torpalla. On outoa vaan olla. Toki muutama asiakasprojekti on työn alla kesälläkin.
Olemme reissusta tultuamme Pian kanssa pääosin olleet vain. Aamuisin teemme mainos- ja verkkosivutöitä, päivällä jotain pikkupuuhastelua pihalla ja kovat UV-ajat (klo 13-16) menen kirjaa lukemaan sisälle (sen muutoksen kerran saatu melanooma tekee). Illat ovatkin kulkeneet futiskisoja tai hyvää tv-sarjaa katsoessa.
Saatamme toki tehdä päivisin polkupyöräretken, käydä Ukissa kaffella ja hakemassa jotain torppatarpeita, mutta muuten olla köllötetään. Edelliset 3+ vuotta meni erilaisia suurempia projekteja näkertäessä.
Tai niin, päätimme nostaa tuvan vanhat lankkulattiat ylös syksyllä, kun ei ole niin kuumaa. Tsekataan samalla vanhan multipenkin kunto ja höylätämme Larjamalla uudet lankut huonojen tilalle. Mutta se on ainoa isompi remppa.
Ja toki tuttuja täällä ramppaa. Tällä viikolla haemme äitini tänne saunomaan ja sitten tulevatkin Ruotsin sukulaiset heti perään. Ja thaikkuperhe odottaa jo parin viikon päässä.
Nyt kuuntelen lintujen viserrystä avonaisesta ikkunasta, juon maitokahvia ja odottelen asiakkaiden kommentteja töistämme (hiljaista on heinäkuussa).
Ilmastonmuutos on totta. Meitä on liikaa. Hukumme muoviin. Tarvitsemme nopeasti laboratorioissa tuotettua ruokaa, jotta edes joku puu jäisi pystyyn. Jotain pitäisi kaikkien tehdä. Keräsin muutaman ratkaisevan kysymyksen.
Olemme muutaman vuoden siirtyneet kohti lihattomaa ruokavaliota, esim. punaista lihaa emme enää syö, mutta kokonaan ilman lihaa emme ole osanneet olla vieläkään. Possua, kanaa, leikkeleitä ja makkaraa menee vähän edelleen, vaikka tiedämme tämän olevan se tärkein kysymys.
Olisiko esim. hintojen rankka nosto ilmastolle kriittisissä tuotteissa keino hillitä niiden kulutusta? Maitolitra maksaisi 5€ ja kilo lihaa 50€? Meiltä loppuisi. Emme niin paljoa maitotuotteita tai lihaa rakasta.
Jos lentoliikenteen kasvu jatkuu nykyistä tahtia eikä lentämisen hiilidioksidipäästöjä onnistuta rajoittamaan, vuonna 2050 jo neljännes koko Euroopan päästöistä tulee lentämisestä.
Niin. Olemmeko valmiita lopettamaan lentolomat? Ei enää talvireissua Teneriffalle tai kesämatkaa Kreikkaan? Lähellä ollaan, sillä olemme jo matkustaneet paljon (eli saastuttaneet ilmaa jo rajusti!). Tässä hedonismi silti voittaa, koska lennot ovat halpoja ja päänuppi voi niiiiiiin paljon paremmin muualla. Sama lääke tepsisi: Lentohinnat moninkertaisiksi?
Pitää tosin mainita, että matkailussa mielellään puhutaan vain haitoista. Hyödyt ovat myös kiistattomat. En ole missään oppinut niin paljon kuin puhumalla muunmaalaisille ja muunlaisille ihmisille ympäri maailman.
“Travel is fatal to prejudice, bigotry, and narrow-mindedness, and many of our people need it sorely on these accounts. Broad, wholesome, charitable views of people and things cannot be acquired by vegetating in one little corner of the earth all one’s lifetime.”—Mr. Mark Twain
Thomas Piketty argumentoi kirjassaan Pääoma 2000-luvulla, että ensimmäistä kertaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen pääoman tuottavuus on ylittänyt reaalisen talouskasvun, mikä johtaa tulevaisuudessa tuloerojen räjähdysmäiseen kasvuun ja uhkaa koko länsimaisen demokratian olemassaoloa.
Ongelmien torjumiseksi Piketty ehdottaa globaalia progressiivista varallisuusveroa. Oxfamin mukaan yksi prosentti maailman väestöstä omistaa yhtä paljon kuin loput 99 prosenttia yhteensä. 62 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin köyhimmät 50 prosenttia.
Hukumme länsimaissa turhaan tavaraan samalla kuin tuloerot räjähtävät maailmanlaajuisesti. Mutta missä välissä ja kuka muuttaisi kuluttamiseen perustuvat yhteiskuntajärjestelmät?
Niin kauan kuin pidämme kiinni saavutetuista eduistamme ja annamme hedonismin voittaa, maapallo ja me kaikki kärsimme. Voit toki olla teknologiauskovainen, jolloin odotat vaan kaiken pahan ratkeavan uusien keinojen tullessa käyttöön. Juuri nyt tilastot osoittavat meidän menevän kohti pahaa tuhoa.
Aika harva tulee Italianreissulta pari kiloa keveämpänä kuin sinne mennessä. Sen saavuttaa kun kävelee n. 30 000 askelta joka päivä. Padova ja Venetsia ovat kummatkin niin täynnä kauneutta, että se ei edes tunnu missään. Ja siihen päälle ikisuosikkini Pearl Jamin paras näkemäni konsertti koskaan vei äänemmekin kahdeksi päiväksi. Jos mietit näitä kohteita, tässä muutama kuva ja video päätöksesi tueksi. Mene!
Olimme nähneet Pearl Jamin jo Berliinissä (parikin kertaa) sekä Prahassa. Nyt halusimme intohimoisena keikkayleisönä tunnettujen italiaanojen sekaan, mutta emme halunneet Roomaan tai Milanoon, joissa olemme käyneet, joten valitsimme Padovan. Ja onneksi.
Padova on rento yliopistokaupunki, jossa on todella kaunista ja hulvaton määrä pyöräilijöitä. Oli hienoa nähdä, kun businessihmisetkin ajoivat hienot puvut päällään fillareilla eikä millään katumaastureilla. Kaupungissa oli hyvä fiba.
Kävimme katsomassa mm. Giotton kuuluisat freskot Cappella Degli Scrovegnissa. Giotto maalasi ne ryhmänsä kanssa vuosina 1303-1305 (yli 200 vuotta ennen Michelangeloa). Maalauksissa oli ensimmäisenä maailmassa syvyyttä ja kasvojen ilmeitä. Kappeli on tarkoin ilmastoitu, joten sinne pääsee kerralla vain pieni ryhmä. Kannattaa ottaa Padovakortit 48 tunniksi. Niillä pääsette ilmaiseksi katsomaan Giottot ja kulkemaan busseilla sekä raitiovaunuilla kaupungissa.
Aloitimme hotellista läheltä stadionia, Hotel Al Casonista. Se ei ole parhaalla paikalla, joten jollet mene keikalle, älä varaa hotellia sieltä osasta kaupunkia. Keikan jälkeen siirrymmekin parhaaksi arvioituun boutique-hotelliin, Belludi 37:aan, joka olikin palvelultaan paras koskaan vierailemamme. Hotelli sijaitsee vanhan kaupungin sydämessä, Basilica di Sant’Antonion vieressä.
Minulla oli bonusmissio Pearl Jamin keikalle. Suuresti arvostamani yritys, The Other Danish Guy, joka tekee maailman parhaat alushousut ja vielä merimuovista, antoi matkaamme parit bokserit annettavaksi Eddie Vedderille.
Keikan jälkeen sainkin kiinni bändin securitykaverin, joka lähti paketteja Eddielle kuskaamaan. Toivottavasti tämä suunnitelmamme vaihe 1 toteutui? Lisää on luvassa.
Keikka oli paras koskaan näkemämme. Lähes kolme tuntia pelkkää yhteislaulua ja loistavaa soittoa täydellisessä kesäsäässä (+23C).
Silti suurin anti tälläkin reissulla olivat uudet ystävämme Saksasta ja Romaniasta. Pearl Jamin Ten Club (faniklubi) on tiivein ja yhteishengeltään huippua.
Olen tutustunut sen kautta moniin saman henkisiin ihmisiin ympäri maailman. 10CC -faniklubi järjestikin edellisenä iltana Old England Pubissa, joka oli valtava laitos, suuren fanitapaamisen, jossa tutustuimme Mirceaan, Corinneaan, Katyyn ja Mikeen. Heidän kanssaan vietimmekin sitten seuraavat päivät rokaten, jutellen, juoden ja hyvin syöden. Nyt olemme heidän kanssaan yhteydessä viikottain, Messegerin ja Whatsupin kautta. Pala sydämestä lähti heidän mukanaan Romaniaan ja Rostockiin.
Pearl Jam, Padova 2018 – Band introductions and a short story from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.
Pearl Jam, Padova 2018 – Animal from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.
Pearl Jam, Padova 2018 – Given to fly (snippet) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.
Pearl Jam, Padova 2018 – Daughter (snippet) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.
Pearl Jam, Padova 2018 – Better man from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.
Pearl Jam, Padova 2018 – A funny story, Alive and Baba O’Riley (The Who) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.
Venetsiassa olimme vain yhden päivän ja yön, koska lentomme kotiin oli aamusella.
Toki olimme kuulleet sen olevan turisteja (jenkkejä) täynnä ja ettei siellä viihtyisi kuin muutaman tunnin. Paskapuhetta. Olihan ”ne kuuluisat paikat” täynnä, mutta Venetsia on yllättävän suuri paikka, josta löytyy kyllä rauhallisiakin paikkoja kun vaan jaksaa taaplata.
Vielä jäi paljon näkemättä, joten sinne on pakko päästä takaisin. Upein kaupunki ehkä missä ollaan käyty – ja yllättävän edukas, kun tietää missä syö ja juo. Kannattaa visiteerata ennen kuin se uppoaa.
Italiassa on helppo kulkea busseilla ja junilla. Ne ovat hyviä, nopeita ja halpoja. Marco Polon kentältä Venetsiasta ensin 8,5€:lla Padovaan. Padovan juna-asemalta 3,40€:lla Venetsian Mestreen ja Venetsian Mestrestä 8€:lla Marco Polon lentokentälle.
Muista että monessa paikassa englantia ei juurikaan osattu, joten kannattaa ottaa haltuun edes peruslauseita ennen matkaa. Itse tallennan aina puhelimeen ne yleisimmät sanonnat, jotka on sieltä helppo tankata päähänsä.
Nyt riitti, nimittäin surku (maailman tilasta). 48 vuotta riittää. En ole saanut mitään aikaan olemalla vihainen tai jakamalla kriittistä kepakkoa. Juu, vain keppiä tarjoava hallitus ja ulkomailla lukuisat sekopäät. Riitti. En ota enää osaa murheisiin, vaan mennään ilolla – kaksimetrisen ”bear hug” tulossa.
Olen ollut aina niitä jotka kantavat maapalloa harteillaan. Murhetta riittää ja siinä pellossa ollaan kieritty. Uusi ystävä Rostockista, Mike, sai aikaan naksauksen. Hän oli päättänyt mennä vaan ilolla ja hymyllä – ja se tarttui meikäläiseenkin, varsinaissuomalaiseen mörökolliin.
Nyt opetellaan menemään ilolla ja sen valolla. Ei varmaan käy heti ja helpolla.
Se ei tosin tarkoita asiakkaillemme helpompaa, päinvastoin. Toimitusjohtaja leiskaa -tyyppiset asiakkuudet voivat viimeistään nyt hakeutua muualle – ellet tosiaan osaa myös tätä hommaa.
Olen tehnyt 20+ vuotta pääosin mitä asiakas haluaa. 90% siitä on ollut mitäänsanomatonta, koska olin liian kiltti. Voi olla positiviinen ja iloinen, myös asiakasviestinnässä, muttei tarvitse olla laimea.
Tämä voi olla ammatillinen itsemurha tai sitten jymypotti. Jos siis haluat ison mielipiteen suoraan, soita. Jos haluat jees-henkilön, soita muualle. Mutta ole iloinen, se tarttuu.
Eloton elämä on liian lyhyt.