Olen ahminut taas liikaa ilmastonmuutosta, robotisaatiota, digitalisaatiota, väestöräjähdystä, eläinhävitystä sekä pakolaisongelmia. Jaoin vielä lukemani, aivan kuin se helpottaisi että muillekin tulee paha olo? Jaettu tieto ei helpota tuskaa. Se lisää sitä.
Olen tehnyt tuota kauan. Pelolla ja valheilla maailmaa pyöritetään, mutta pääseekö niiden alta pois?
Päässäni on nytkin aivan liikaa knoppitietoa kaikesta pahasta. Siksi tekeekin hyvää lukea mm. Hans Roslingin Faktojen maailma -tyyppistä kirjaa, jossa palautetaan meille lukijoille usko maailmaan, ihmiseen. Helpottavaa meille on myös oleilu ulkona, luonnossa. Olo maaseudulla kesäisin on kevyempää henkisesti, koska se on palkitsevampaa fyysisesti. Ahdistukseen helpotusta tuovat myös kävelyt sekä pidempi vaeltaminen luonnossa.
Luonto parantaa sen minkä nykyahdistus sairastuttaa.
Koneet inhimillistyvät ja ihmiset koneellistuvat. Pitää aidosti taistella tuota välttääkseen. Pekka Vahvasen loistavassa artikkelissa Mielekkyyden kuolema (alla ote, Image 10/2018) kerrotaan lisää aiheesta. Tilasin Pekan kirjan aiheesta. Siinä oli osuvasti kerrottu, että:
Kaikissa asioissa pitää olla haaastetta jotta niistä nauttii. Liian helpolla saatu ei toimi. Pitää paikkansa. Kirjanlukuhetki, kaksi osaa hyvää sarjaa Prime Videosta tai hyvä ruoka maistuvat paremmalta, kun on niitä ennen tehnyt jotakin fyysisesti palkitsevaa.
Professori Minna Halme kertoo olennaisen
Yksilötasolla ei ole paljoa mitä voimme tehdä. Jos tiputtaa Suomessa hiilijalanjälkensä kohtuutasolle, siinäpä se sitten onkin.
Nyt kaikki teot odottavat poliitikkoja ympäri maailman: Esimerkiksi hiilidioksidivero pitäisi saada heti käyttöön kaikkialla. Aalto-yliopsiton vastuullisen liiketoiminnan professori Minna Halme puhui artikkelissaan muutakin erittäin viisasta.
Tutkimusten mukaan yritykset, jotka toimivat kestävästi niin sosiaalisesti kuin ympäristön kannalta, menestyvät keskimäärin paremmin. Miksi suuri osa yrityksistä ei silti edelleenkään panosta kestäviin ratkaisuihin?
Yrityksiä johdetaan nykyisin hyvin lyhyen aikavälin mittareilla. Pitkällä aikavälillä kestävän kehityksen mukaiset ratkaisut – ekologisesti järkevät ja yleensä myös yhteiskunnallisesti järkevät – ovat taloudellisesti fiksuja ratkaisuja. Mutta jos halutaan rahastaa maksimaalisesti, syntyy ongelmia, joissa sosiaaliset ja ekologiset kestävyyden tavoitteet törmäävät lyhytaikaiseen taloudelliseen intressiin. Tuotteista tehdään helposti hajoavia ja ne valmistetaan maissa, joissa työolosuhteet ja lainsäädäntö mahdollistavat halvan työvoiman. Suomen ja monien muiden maiden osakeyhtiölaki mahdollistaa hyvin lyhytjänteisen voitontavoittelun, jota nykyinen sijoittamisajattelu suosii.
Mistä kehitys johtuu?
Se on 1930-luvun alun suuren Yhdysvaltain laman seurausta. Hehkulamppu oli ensimmäinen tuote, jonka kohdalla alettiin tehdä niin sanottua suunniteltua vanhenemista. Tuottajat alkoivat keskenään sopia kartelleista, joiden mukaan yksi hehkulamppu ei saa kestää kuin tietyn ajan, vaikka teknisesti olisi ollut mahdollista tehdä kaksi kertaa kauemmin kestäviä lamppuja. Samanaikaisesti mietittiin, miten Yhdysvalloissa tulevaisuudessa estetään suuri lama. Silloin syntyi ajatus, että ihmiset pitäisi saada kuluttamaan enemmän. Me olemme edelleen samalla tiellä. Silloin ympäristövaikutuksia ei vain vielä tiedostettu.
Viime vuosina vähäpäästöisiin tuotteisiin on kuitenkin panostettu paljonkin?
Suhteellisesti onnistutaan tekemään vähemmän bensaa käyttäviä autoja ja vähemmän vettä ja sähköä käyttäviä pesukoneita, mutta luonto ei kysy, onko tämä suhteellisesti tehokkaammin tehty, vaan absoluutit ratkaisevat. Kun katsotaan maapallon resursseja ekologisen jalanjälkimittarin mukaan, ne on Suomen osalta käytetty huhtikuussa, koko maailman osalta elokuussa.
Miksi emme reagoi, vaikka tieto maapallon kantokyvyn ehtymisestä on ollut olemassa vuosikymmeniä?
Kun systeemistä on rakennettu tietynlainen tai kun se on rakentunut tietynlaiseksi, sen muuttaminen tarkoittaa, että jouduttaisiin toimimaan hyvin eri tavalla. Tämä ei palvele kaikkien tahojen lyhyen aikavälin intressejä.
Miten tämä näkyy käytännössä?
Koko viime talvi Suomessa yritettiin yritystukipurkua. Etujärjestöt puolustivat status quota, saavutettuja etuja. Vuodesta 2013 saakka tässä maassa on ollut käytettävissä ympäristöministeriön selvitys siitä, että ympäristölle haitallisia yritystukia maksetaan noin kolme miljardia euroa. Se on suunnilleen sama summa kuin yritykset maksavat yhteisöverona. Esimerkiksi teollisuus maksaa käyttämästään energiasta veroja ja niitä palautetaan takaisin.
Onko jotain tehtävissä?
Esimerkiksi aurinkoenergiatoimijoiden asemaa auttoi paljon, kun perustettiin Lähienergialiitto, joka ajaa kestävän, hajautetun energian asemaa. Uusien, vielä pienien yritysten pitäisi järjestäytyä paremmin, vaikka Lähienergialiiton esimerkin mukaisesti, niin ne saavat äänensä kuuluviin päätöksenteossa. Lisäksi isojen jo toimialalla olevien yrityksien pitäisi olla niin fiksuja, että ne alkaisivat vanhan rinnalla tehdä uutta. Wärtsilä on hyvä esimerkki: siellä tulevaisuus nähdään niin, että se on menossa aurinko- ja tuulienergiaan ja muuhun vastaavaan, ja panostetaan siihen. He ovat tänä kesänä ottaneet sellaisen kannan, että tuulivoima on taloudellisesti järkevämpi ratkaisu kuin ydinvoima.
Mitä poliitikkojen pitäisi tehdä yritystukien uudistamisen lisäksi?
Pitäisi säätää hiilidioksidipohjainen arvonlisävero. Liha voisi olla ensimmäinen kokeilukategoria. Ylipäätään pitäisi pohtia, millä tavalla työn verotuksesta saataisiin painopistettä ekologisen haitan verottamiseen. On myös haitallista sääntelyä: esimerkiksi puolet taloyhtiöiden asukkaista olisi valmiita harkitsemaan taloyhtiön tuottamaa aurinkosähköä, mutta tämä ei lainsäädännöllisesti ole mahdollista.
Onko nykyistä markkinatalousjärjestelmää mahdollista yhdistää ympäristön ja yhteiskunnan kannalta kestävään toimintaan?
Yksi ideaali olisi, että ympäristövaikutukset voitaisiin kytkeä irti talouskasvusta, mutta sellaista ei ole saatu aikaiseksi. Monet vannovat tämän ideaalin nimeen, mutta ei sellaisesta ole näyttöä eikä todisteita siitä, että niin tulisi tapahtumaan. Älyllisesti rehellinen näkemykseni on, että on siirryttävä kohti kohtuullisuutta siinä, kuinka paljon kulutetaan, mutta sen ei tarvitse tulla elämän laadun kustannuksella. Meillä on vielä köyhyydenpelkolähtöinen tapa suhtautua materiaan. Ajatellaan, että materia tuo onnea, mikä ei tutkimusten mukaan ole totta sen jälkeen, kun perustarpeet on tyydytetty.
Mistä uusi malli löytyy?
Sosiaalisten liikkeiden kyky tuottaa ideologista murrosta on asia, johon meidän pitäisi panostaa enemmän. Itse kunkin yksilönä. Pidän demokratiaa, puoluejärjestelmää ja vahvaa valtiota hirveän hyvinä asioina, mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa valtiot ja poliitikot näyttävät halvaantuneilta. On tärkeää, että et myös ne, jotka uskovat tasa-arvoon, hyvinvoinnin tärkeyteen ja luonnon säilyttämiseen, puhuvat vahvasti omansa puolesta. Usein se voidaan mieltää naiiviksi; on helppo olla kyyninen ja kriittinen. Kriittisyys voi olla alkuenergia, mutta kriittisen ihmisen pitäisi myös ehdottaa uutta. Kyynisyys ei ole ratkaisu. Se on moraalitonta.
