Vähemmän huono ei riitä

Äh, menin sitten lukemaan taas tuhoasiaa. HS:n essee sai näppiksen liikkeelle, koska juuri nyt täällä Taivassalossakin pitää olla varjossa/sisällä klo 10.30-17. UV on niin suuri. Tai sitten ottaa ihosyöpää?

Ko. juttu perustuu tähän loistavaan Jonathan Frantzenin New Yorker -juttuun.

I’m talking, of course, about climate change. The struggle to rein in global carbon emissions and keep the planet from melting down has the feel of Kafka’s fiction. The goal has been clear for thirty years, and despite earnest efforts we’ve made essentially no progress toward reaching it. Today, the scientific evidence verges on irrefutable. If you’re younger than sixty, you have a good chance of witnessing the radical destabilization of life on earth—massive crop failures, apocalyptic fires, imploding economies, epic flooding, hundreds of millions of refugees fleeing regions made uninhabitable by extreme heat or permanent drought. If you’re under thirty, you’re all but guaranteed to witness it.

If you care about the planet, and about the people and animals who live on it, there are two ways to think about this. You can keep on hoping that catastrophe is preventable, and feel ever more frustrated or enraged by the world’s inaction. Or you can accept that disaster is coming, and begin to rethink what it means to have hope.

Siispä ajattelin kertoa tuskasta pääni sisällä. Lopeta siis tähän, jos haluat elää ilman tuskatietoa.

Voisin toki maksaa tästä esim. psykiatrille, vaikkapa Turun Perhelääkäreiden Jukalle, mutta tämä on aikaa vievämpää ja halvempaa (pari olutta tämä maksaa).

Mitä enemmän luen maapallon suunnasta, sitä enemmän olen vakuuttunut siitä, että aikamme täällä käy vähiin. Pallo toki jatkaa, mutta ilman meitä, ihmisiä.

Poliitikot, yritykset ja me

Poliitikot miettivät, kuten me muutkin, itseään. Harva miettii meitä. He keskittyvät lyhyeen omaan etuunsa, ei pitkäkestoiseen ihmiskunnan etuun. Politiikka tällaisena kun me sen olemme oppineet tietämään ei meitä auta. Äänestää voit toki. Se tuo jännitystä elämään kuten minulla Liigan tai NHL:n seuraaminen. Ja sen ajan kun seuraat jotain noista, et ehdi tuhota lisää.

Jos politiikka on out, niin mites sitten yritykset? Niistä löytyy jo enemmän potentiaalia. Jopa niin paljon, että osa kääntyy Esko Valtaojankin edustamaan teknouskovaisten joukkioon. Teknologia ja kehitys meidät pelastaa! Jollei täällä, niin jossakin välissä muualla. En tosin hirveästi haikaile itse esim. Marsiin. Se ei vaikuta kivalta verrattuna esim. tähän Onnikmaan torppaan.

Itse edustan kantaa, jossa yrityskin ajattelee omaa y-tunnustaan ensin, eli omistajiaan. Ja siis suuret sellaiset. Me apurilaiset mietimme muitakin, mutta mekin vasta sitten, kun oma kassa on kunnossa!

Eli vasta sivutuotteena ollaan me. Sivutuote voi olla toki iso, kuten mm. joissakin Elon Muskin firmoissa on (space x), mutta esim. .fi -domainillisilla moinen on aika kaukana.

Sitten yksilöt, eli me. Pirusti teemme hyvää ja koko ajan enemmän. Suomessa on nyt 5,5 miljoonaa meitä. Maailmassa on muutaman vuosikymmenen päästä 10 miljardia ihmistä. Se on tuhat miljoonaa. Eli maailmasta suomalaiset ovat juuri nyt n. 0,07%. Kohta 0,057%. Vaikka tekisimme mitä ja näyttäisimme miltä, huomaako kukaan? Ja jos, niin auttaako se?

Mitä siis jää? Kollektiivinen paine – me yhdessä kaikki teemme muutoksen? Mm. Trump, Bolsonaro ja Orban todistavat toisin. Valtaosa kansasta haluaa yksinkertaisia ja vääriä ratkaisuja suuriin ongelmiin.

Vaikka Tohtori King sanoikin maailman kaartuvaan hiljalleen kohti oikeudenmukaisuutta, nyt juuri ei siltä näytä. Ja tuokaan ei ole Kingin vaan Theodore Parkerin lause.

Minä ja Pia

Me olemme, monen muun tavoin, olleet tietämättömempiä joskus. Matkustimme paljon maailmalla ja varsinkin Thaimaahan vuosina 2005-2015. Meillä oli Hua Hinissa jopa pieni condo. Eikä siinä mitään. Upea paikka vieläkin ja kymmeniä rakkaita ystäviä jäi sieltä. Suojaan itseäni ehkä liiaksikin, mutta yksi melanooma riittää hetkeksi. En näe Thaimaan 10+ UV-arvoja itselle nyt hyvänä.

Juttelimme Piuskin kanssa tänäaamuna viimeksi, että olisiko meiltä enää 1-2 lentomatkaa? Mitäs jos päivitetään inan suurempaan, käytettyyn, noin 20 tuhannen euron (hybridi)autoon, jolla on turvallisempaa matkustaa? Matkustelisi vain kotimaassa, Pohjoismaissa ja sitten vaikka Alpeille omalla autolla?

Meillä ei ole, omalla päätöksellä, lapsia, joten laskurin co2 -arvo pitää miettiä myös sen kautta. Elämme nykyään aika pienellä, koska ostamme vain tarpeeseen ja kuljemme autolla oikeastaan 95% Taivassalo-Turku -väliä kerran viikossa. Ja valehtelemme tuloksen paremmaksi – kuten moni muukin. Muuten kävelemme kaikkialle. Ruoka on sekaa, mutta koko ajan enemmän vegeä. Varmaan aika perussuuntaus kaupunkilaiseen suomalaiseen?

Toki enemmänkin voi tehdä, mutta iskee mukavuudenhalu. Menetetyistä eduista emme halua luopua. Ja niinhän ei saisi toimia. Meidän valkoisten hyväosaisten pitäisi luopua, vaan emme niin koskaan tule isona kollektiivina tekemään – kuin pakosta.

Sitten tullaan lääkkeisiin.

Lääkkeet

Muistutan nyt kiihokkaita siitä, että tämä on vain ja ainostaan minun, kirjoittajan näkemys asioista. Se perustuu luettuun ja kuunneltuun, pääosin tieteellisesti todistettuun nykytilaan.

• Tarvitsemme taloudellisen- ja sosiaalisen uudistuksen – mielellään globaalin sellaisen, mutta lienee utopiaa?
• Verotus pitää muuttaa maailmanlopun malliseksi.
• Meitä pitää ajaa aitaukseen pakolla. Muuten maailma ei edes pysähdy, puhumattakaan parantumisesta.

Eläkkeet pois. Jokaiselle 1000€/kk -perusturva, joka verotetaan pois kun määritetty raja ylittyy. Jokaisella on näin ollen turvaverkko ja eläkeläiset ovat jo keränneet sen mitä ehtivät. Tarvitseeko silloin lisää? Summaa toki voidaan miettiä.

Verotukseen hiilivero. Öljyperäisiin ja epäterveisiin (ihmiselle, maapallolle) tuntuva alv. Ohjataan verotuksella kestävämpään elämiseen. Lähituotteet verottomiksi?

Tuleeko mieleen lisää? Viisaampi me ollaan ME, yhdessä. Annetaan Frantzenin lopettaa.

There may come a time, sooner than any of us likes to think, when the systems of industrial agriculture and global trade break down and homeless people outnumber people with homes. At that point, traditional local farming and strong communities will no longer just be liberal buzzwords. Kindness to neighbors and respect for the land—nurturing healthy soil, wisely managing water, caring for pollinators—will be essential in a crisis and in whatever society survives it. A project like the Homeless Garden offers me the hope that the future, while undoubtedly worse than the present, might also, in some ways, be better. Most of all, though, it gives me hope for today.