HS 12.11.2020: Kuolema opettaa elämään

Olen ottanut tavaksi jakaa blogissa huikeita artikkeleita ja juttuja. Sellaisia, jotka saavat aivojen palikat järjestykseen. Hesarissa oli tänään sellainen:

Kuolema opettaa elämään

Tutkija Annu Hahon mielestä kuolemaa kannattaa ajatella silloinkin, kun kaikki on hyvin. Se voi auttaa hahmottamaan, mihin rajallinen aika maan päällä kannattaa käyttää.

Susanne Salmi HS
2:00 | Päivitetty 8:05
VIITISEN vuotta sitten Annu Haholla oli tärkeää asiaa perheelleen.

Tulevat kuukaudet olisivat rankkoja, Haho sanoi. Sitten hän varoitti lapsiaan: itken varmaan tämän kesän, mutta se ei johdu teistä.

Etiikan tutkijana työskentelevällä Haholla oli edessä elämänsä tärkein tutkimusprojekti. Hän haastattelisi kahdeksaa palliatiivisessa hoidossa olevaa syöpäpotilasta.

Haho oli toki paneutunut vakaviin aiheisiin jo aiemmin. Terveystieteen väitöskirjassaan hän oli käsitellyt hoitotyön etiikkaa ja pohtinut, millaisia eksistentiaalisia eli olemassaoloon liittyviä kysymyksiä ihminen elämässään pohtii.

Tällä kertaa hän olisi kuitenkin kasvokkain kuolevien ihmisten kanssa. Sitä palliatiiviseen vaiheeseen siirtyminen tarkoittaa: toivoa paranemisesta ei ole. Hoidossa keskitytään oireiden lievittämiseen ja elämänlaadun vaalimiseen. Vaihe voi kestää kuukausia, jopa vuosia, mutta lopulta sairaus vie voiton.

Parantumattomasti sairaiden ihmisten kohtaaminen olisi varmasti tavattoman rankkaa, Haho arveli. Siksi häntä hämmästytti, miten rauhallisesti kaikki lopulta sujui.

”Ei ollut mitään dramatiikkaa. Ei tarvinnut itkeä, koska potilaat olivat niin rauhallisia ja sinut tilanteen kanssa.”

Haho kävi kuolevien kanssa läpi isoja kysymyksiä: mikä on tärkeää ja merkityksellistä? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Mikä elämässä on ollut hyvää?

Keskustelut saivat Hahon oivaltamaan, että näistä asioista pitäisi puhua myös silloin, kun kaikki on hyvin. Kuoleman pohtiminen voi tuoda elämään rohkeutta, viisautta – ja iloa.

KÄRSIMYS on tarpeellinen, jopa välttämätön kokemus. Sitä ei voi vähätellä tai sivuuttaa.

Näin Haho kirjoittaa uudessa tietokirjassaan Mitä kärsimys opettaa elämästä (Tuuma), joka ilmestyy 17. marraskuuta.

Tutkimustyössään Haho on keskittynyt erityisesti saattohoidon kehittämiseen. Lisäksi hänellä on oma yritys, joka tarjoaa etiikan täydennyskoulutusta sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille ja muille aiheesta kiinnostuneille.

Vaikka kärsimystä tarvitaan, me toimimme usein kuin sitä ei olisi olemassakaan, Haho sanoo. Sairaudet siivotaan pois näköpiiristä, kuolemaa ei haluta ajatella. Elämältä odotetaan ennen kaikkea mukavuutta ja nautintoa. Syvempiä kysymyksiä vältellään.

Usein käy niin, että elämän merkityksellisyyttä herätään pohtimaan vasta suurten murheiden myötä. Sairastuminen, onnettomuus tai läheisen menettäminen saa ihmisen pysähtymään eksistentiaalisten kysymysten äärelle.

”Ihmisten ei kannattaisi tuhlata aikaa sellaiseen, mitä he katuvat myöhemmin.”

Elämän rajallisuuden pohtiminen kuitenkin tekisi hyvää kaikille, Haho uskoo. Kuoleman ajatteleminen auttaa hahmottamaan, mikä elämässä todella on tärkeää.

Se saattaa esimerkiksi auttaa elämään moraalisemmin ja pohtimaan, miten muita ihmisiä kannattaa kohdella.

”Ihmisten ei kannattaisi tuhlata aikaa sellaiseen, mitä he katuvat myöhemmin”, Haho sanoo.

”Jokainen meistä joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan sen tosiasian, että joutuu miettimään, millainen oma elämä on ollut. Jos sen tajuaisi, moni vääryyttä tai vahinkoa tuottava asia jäisi tekemättä.”

MITÄ kuoleman jälkeen tapahtuu?

Tähän kysymykseen moni Hahon haastattelemista ihmisistä vastasi epäröimättä: ei mitään.

Haho ei tyytynyt vastaukseen vaan jatkoi kyselemistä. Hiljalleen hänelle valkeni, ettei yksikään potilaista tosiasiassa uskonut katoavansa tästä maailmasta lopullisesti.

”He ajattelivat, että vaikka kuolen, en häviä mihinkään. Olen tomua, jatkan luonnon kiertokulkua.”

Yksi sairastuneista kertoi toivovansa, että hänen tuhkansa viedään sukuhautaan. Toinen iloitsi ajatuksesta, että lapset asuvat hänen rakentamassaan talossa.

Eräs kalastaja oli viimeisinä hetkinään pohtinut, kenelle kalastustarvikkeensa antaisi. Kalastajaa lohdutti ajatus siitä, että vene olisi vesillä hänen kuolemansa jälkeenkin.

”Ihminen kaipaa yhteyttä johonkin kestävään ja aineettomaan.”

Muuan isoäiti puolestaan oli huomannut, että yksi lapsenlapsista muistutti häntä kovasti. Elämä jatkuisi tuossa lapsessa, isoäiti ajatteli.

Haho havaitsi, että nämä mietteet toivat kuoleville valtavasti toivoa. Keskellä syvintä ahdinkoakin heitä lämmitti ajatus kaiken jatkumisesta.

Moni löysi iloa myös menneestä: läheisten kanssa vietetyistä hetkistä, merkityksellisestä työstä. Käännekohdista, joiden merkitys kirkastui elämän loppumetreillä.

Samalla heille valkeni, ettei oman edun tai vaikkapa ulkoisen menestyksen tavoitteleminen ollutkaan merkityksellistä. Ulkonäöllä tai rahalla ei enää ollut väliä.

”Ihminen aivan kuin lakkaa olemasta egoistinen minä. Hän tajuaa, että oma keho murenee: ensin raihnaistuu ja sitten katoaa”, Haho sanoo.

”Jos ihmisellä ei siinä tilanteessa ole mitään laajempaa yhteyttä, kuten ajatusta sukupolvien ketjuun kuulumisesta, hän onkin äkkiä todella tuuliajolla. Ihminen kaipaa yhteyttä johonkin kestävään ja aineettomaan, kun fyysinen keho rapistuu.”

TÄHÄN liittyy Hahon suuri oivallus: jos kuolemaa ajateltaisiin enemmän, olisi helpompaa hahmottaa, mihin elämä kannattaa käyttää.

Kuoleman kohtaaminen voi järjestää arvot täysin uusiksi. Pintapuoliset asiat menettävät merkityksensä.

”Ihminen voi huomata, että olen tässä vain omaa uraani rakentanut, mutta onko tämä sittenkään pysyvää? Onko kyseessä merkityksellinen asia, vai olisiko joku toinen asia vielä tärkeämpi ja arvokkaampi?”

Moni Hahon haastattelemista potilaista oli päätynyt lopulta siihen, että arvokkaimpia olivat läheiset.

Erityisen tärkeää heille oli, ettei suhteisiin jäisi ristiriitoja. Myös hengellisten kokemusten merkityksellisyys korostui elämän loppumetreillä, vaikka niiden merkitys elämässä olisi muutoin ollut vähäinen.

MUTTA kuka haluaisi ajatella kuolemaa ja kärsimystä, jos elämässä on kaikki hyvin? Eikö moinen aiheuta masennusta?

”Kuoleman ajatteleminen palkitsee ihmistä.”
Päinvastoin, Haho sanoo. Kärsimyksen tunnustaminen tuo rohkeutta ja opettaa arvostamaan elämää.

”Kun pysähdyt elämän rajallisuuden äärelle, avaat samalla mahdollisuuden siihen, että pystyt elämään edessä olevat asiat täysin rinnoin, nauttien ja iloiten siitä, mitä on.”

Eksistentiaalisia kysymyksiä ei siis kannata vältellä, vaikka niiden pohtiminen ahdistaisikin. Ennemmin kannattaa miettiä, mistä ahdistus johtuu. Onko elämässä kenties meneillään jotain, mikä tuntuu väärältä? Vaivaavatko menneisyyden haamut tai kenties se, että jotain tärkeää uhkaa jäädä tekemättä?

Kuoleman ilmestyminen horisonttiin on eräänlainen mahdollisuuksien ikkuna, Haho sanoo. Se kannattaa käyttää hyvin.

”Kuoleman ajatteleminen palkitsee ihmistä.”

KUOLEMAN pohtimista ei kuitenkaan ole tehty helpoksi, Haho myöntää. Länsimaisessa kulttuurissa kärsimys on tapana siivota pois ihmisten silmien alta.

Haho muistaa elävästi esimerkiksi vuoden 2014 Yhteisvastuu-keräyksen aiheuttaman kohun. Saattohoidon hyväksi järjestetyn keräyksen mainoskuvissa mallit esittivät kuolevia potilaita. Kuvat herättivät monissa vastustusta, ja osa seurakunnista kieltäytyi kiinnittämästä julisteita seinilleen.

Harva haluaa keskustella kärsimyksestä tai kuolemasta. Sen olivat huomanneet myös Hahon haastattelemat potilaat.

”He olivat yksin näiden asioiden kanssa. Usein heidän ajatuksensa oli, että minä olen valmis puhumaan, mutta muut eivät pysty, koska se ahdistaa heitä”, Haho sanoo.

”Olisi hyvä, jos kulttuuri ei olisi niin kuolemaa ja raihnaistumista torjuva. Silloin kärsivän ihmisen olisi helpompi saada apua läheisistä.”

Vaikka omaisella ei olisi tilanteeseen sopivia sanoja, kuolevalla niitä voi olla paljonkin.
Kehoa osataan kyllä hoitaa, mutta henkinen ja hengellinen puoli jäävät helpommin syrjään, Haho sanoo. Siksi hän haluaa rohkaista ihmisiä olemaan sairastuneiden elämässä entistä enemmän läsnä.

Tärkeitä ovat yksinkertaiset kysymykset. Mitä kuuluu, miten voit? Voinko auttaa sinua jotenkin?

Haho muistaa elävästi erään haastateltavansa lausahduksen: vaikkei läheisellä olisi sanoja, voi olla, että kuolevalla niitä on paljonkin.

”Riittää, että asettuu toisen kanssa vastatusten. Se ei vaadi mitään muuta kuin tahtoa ja suostumista.”

KÄRSIVÄN ihmisen kohtaaminen voi tuntua musertavalta. Se voi kuitenkin myös antaa paljon, Haho sanoo. Parhaimmillaan potilas saa kohtaamisista voimaa, ja läheinen pääsee osalliseksi tästä voimaantumisesta.

Haho kertoo tapaamastaan syöpäsairaanhoitajasta, jolla oli potilaita suihkuttaessaan tapana kysellä heiltä kaikenlaista: heidän vointiaan, jäljellä olevia haaveitaan.

Yksi kysymyksistä on painunut lähtemättömästi Hahon mieleen. Sitä pohtiakseen ei tarvitse olla lähelläkään kuolemaa.

Se kysymys on tämä: Mikä elämässä on ollut hyvää?

Elämän loppumetreillä ihminen saa voimaa hyvien hetkien muistelemisesta, Annu Haho sanoo.

Annu Haho

Kuka?
Annu Haho, 56, on etiikan tutkija ja yrittäjä. Terveystieteiden tohtori Oulun yliopistosta. Perheeseen kuuluu puoliso, 14 lasta, vävy, miniä, viisi lastenlasta ja lasten seurustelukumppaneita.

Mistä tunnetaan?
Ollut mukana Oulun yliopiston varhaiskasvatuksen Belong-arvokasvatushankkeessa ja Itä-Suomen yliopiston Ammatillinen kosketus -hankkeessa. Etiikan kouluttaja omassa ProEt Oy -yrityksessään.

Mistä ei tunneta?
”Meillä on perheyritys, jossa ammattiompelijat valmistavat kankaisia kasvosuojia. Käynnistimme yritystoiminnan tyttäreni Armin kanssa vastauksena keväiseen kasvomaskipulaan.”

Näistä en luovu
Kudin
”Kudin kulkee aina mukana. Neulon sukkia ja pipoja, mutta suurimmalla intohimolla teen luotolaisia eli hailuotolaisia villapaitoja.”

Hetket perheen kanssa
”Yhdessäolo on valtavan tärkeää. Parhaita hetkiä ovat hiljaiset, valoisat yöt mökillämme Utsjoella.”

Luonnon äänet
”Missä olenkin, tarkkailen äänimaailmaa ja lintujen laulua. Hiljattain Kolilla kuulin aivan oudon linnun äänen. Kyseessä oli isokäpylintu.”