Artikkelit

Minulla on teoria: Meille on yli 20 vuotta raijattu Kiinasta konttikaupalla halpaa paskaa. Sellaista, joka hajoaa lähes heti ja kulkeutuu lopulta kaatopaikkojen kautta Afrikkaan, lasten poltettavaksi (kärjistäen). Aika monella on mitta täysi. Haluamme laatutuotteita, joita kannattaa taas korjauttaa ja huoltaa. (Artikkelikuvan esimerkkinä 120 -vuotias torppa ja sen korjaaja).

Ostimme muutama vuosi sitten 80-luvun ompelukoneen käytettynä, koska ompelukonekorjaaja, jonka liikettä ei enää ole, kertoi samaa kuin hyvä elektroniikkakauppiaskin: Vanhemmissa tuotteissa osat olivat metallia, 90-luvun loppukoneissa jo muoviset. Kone on toiminut rasvattuna kuin rasvattu.

Kun olemme juosseet halvan hinnan perässä, laatu on laskettu olemattomalle tasolle.

Meillä, kuten monella muullakin täällä länsimaissa, on liikaa kaikkea: Koneita, vaatteita, tavaroita. Nyt moni lainaa erikoisempia tutuiltaan tai sitä varten avatuista verkkopalveluista, kuten Kuinoma tai Lainatavara. Tarvitseeko sitä huonolaatuista pyörösahaa ostaa yhtä puunpätkintähommaa varten?

Olemme päättäneet ainakin kartoittaa hyviä vaihtoehtoja, kun jotain aidosti tarvitaan. Sitä ennen pitää käydä perustava keskustelu siitä, tarvitaanko sitä ollenkaan vai voisiko sellaisen vuokrata, lainata tmv.? Jos sellainen tarvitaan, on se useammin vanha ja käytetty kuin uusin malli, poislukien tietotekniikka.

Mikäli yhä useampi toimii samoin, siitä seuraa se, että kulutus sakkaa. Ja kun se niin tekee, valmistajat, toivottavasti, alkavat tehdä taas laatutuotteita, joita voi huollattaa kuntoon järkihinnoin.

Palaamme siis taaksepäin. En usko että 3D-tulostus tuo meille laadukkaampia tuotteita. Nopeammin tehtäviä huonoja kyllä.

Tarvitaan muovivero ja muita rajoittajia epäekologisille tuotantotavoille ja -materiaaleille. Tästä puhuu myös päivän HS-pääkirjoitus:

Pienet yksittäiset teot eivät enää riitä, vaan tarvitaan isoja rakenteellisia muutoksia. Ne eivät ole ilmaisia eivätkä helppoja. Tuotantoa ja kulutusta voidaan ­ohjata tehokkaasti esimerkiksi verotuksella. Seuraavan hallitusohjelman pitäisikin jo sisältää merkittäviä toimia Suomen ekologisen velan lyhentämiseksi.

Jatkoartikkeli haastatteluuni Vakka-Suomen Sanomissa. Kuva Pawel Kuczynski.

Nyt kaikkea mitä teen määrittää se, etten tiedä kuinka kauan täällä pääosin ihanassa maailmassa saan viettää. Se tarkoittaa, että pyrin edelleen vähentämään niitä asioita elämästäni, jotka masentavat ja syövät energiaani hyvistä jutuista. Mm. Taantunut setäpolitiikka Suomessa ja maailmalla, väärät ihmiset, ei-kiinnostavat asiat ja projektit jne. saavat jäädä ilman minua.

Kollega Janne kirjoitti muutama päivä sitten hyvän listauksen, miten voit vähentää häiriötekijöitä (työ)elämästäsi. Itse ehdotan simppeliä ajatuskikkaa.

Elämätyö

Lopetetaan puhuminen ja suunnitteleminen työelämä -sanajohdannaisen ympärillä. Käännetään se elämätyöksi, jolloin ensin tulee aina se muu kuin työ. Minä ainakaan en ole täällä vain tekemässä vaikutusta johonkin kaukaiseksi jäävään ihmiseen, joka ei koskaan käy meillä, emmekä me hällä.

Luuletko vanhuuden päiväsi olevan autuaammat, kun juoksit robottina vastoin tahtoasi?

Ota siis elämä omaan haltuusi, vaikka se toki tuntuu pelottavalta. Ei sinun tarvitse juosta velkapyörässä, koska sen vauhti alkaa olla jo mahdotonta. Kaikki muutkin isot asiat ovat nyt murenemassa. Twitterissä n. kolmekymppinen freelancer-toimittaja sanoi parhaiten:

”Poliitikot ihmettelevät, miksei nuoret osta asuntoja? Olen hieman päälle 30:nen ja nyt minulla on ensi kertaa varaa omaan, uuteen sänkyyn.”

Tekisikin sedille hyvää jutella 20-30 -vuotiaiden kanssa työurista, kun kaikki romuttuu alta. Luottamus ei ole kovin vahva kuin itseen, minkä voi lukea mm. tässä Hesarin jutussa.

Omistamisen tilalle tulee vuokra-, vaihto- ja jakamistalous, muttei vain ekologisista syistä, vaan siksi ettei useimmilla ole koskaan varaa muuhun.

Lainaan April Rinnettä, joka on toiminut jakamistalous- ja kehityskonsulttina:

Suuret ikäluokat kasvoivat yhteiskunnassa, jossa omaisuus määritti ihmisen yhteiskunnallisen aseman. Talo, loma-asunto, kaksi tai kolme autoa ja autotalli – näillä asioilla olemme osoittaneet olevamme kelpo ihmisiä, jotka pystyvät huolehtimaan perheestään.”

Tämä elämänkatsomus ruokkii velanottoa ja johtaa ympäristölle tuhoisaan resurssien tuhlaukseen. Pakkomielteisellä omistamisella on myös sosiaaliset vaikutuksensa, Rinne väittää. Tuloksena on aika yksinäinen yhteiskunta.”

”Ilmeisin esimerkki tästä on bruttokansantuote. Ei sen pitänyt olla mikään taloustieteen Graalin malja eikä varsinkaan hyvinvoinnin yleismittari ja poliittisen päätöksenteon perusta.”

Kansantalouden tuotannon arvoa mittaava bkt levisi maailmalle toisen maailmansodan jälkeen pidetyn Bretton Woods -kokouksen myötä. Samalla syntynsä saivat Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki, jotka seuraavat silmä kovana maiden talouskuntoa juuri bkt:n avulla.

”Ekonomisteja ilmiö hämmentää. Oletuksena on, että terve kansantalous perustuu tuottavuudelle, kulutukselle, omistajuudelle ja työllisyydelle. Nämä neljä peruspilaria ovat myllerryksen keskellä.”

Vähillä rahoilla kaikki irti – vaikka sitten muualla

Eli nyt kaiken romuuttuessa (!) meidän ja varsinkin nuorempien on pakko ottaa elämästä kaikki irti vähemmällä rahalla. Pätkä- ja satunnaistyötä tekevien osuus kasvaa koko ajan ja epävarmuudesta tuli default-tila.

Ainoa keino vähentää pelkoa on menojen rankan karsimisen lisäksi joku perustulomalli. Se tulee väistämättä, mutta siihen asti, kunnes sedät asian ymmärtävät (tai kuolevat ymmärtämättä), pyristellään pelossa.

Vaikka Suomi on yksi maailman parhaista maista monella mittarilla, ymmärrän kyllä hyvin niitä nuoria ja vähän vanhempiakin, jotka muuttavat pysyvästi maihin, joissa a) yrittäminen on positiivinen asia eikä rikos ja b) elämisen peruskustannukset ovat 30%-50% sikakalliin Suomen vastaavasta.

Kun nyt katsoo tärkeintä valtiollista mittaria, Suomen tulevaa huoltosuhdetta, syytä pelkoon on meillä kaikilla, ellemme muuta nopeaan ja rankasti koko sosiaalijärjestelmäämme. Mutta silti: Elämä ennen työtä.

Julkaisen aina erittäin fiksut jutut suoraan myös omassa blogissani. Tällä kertaa nauretaan kikyille ja muille 70-luvun hallituskeinoille tieteen avulla. HS:ssa 13.3 julkaistu artikkeli kertoo lisää.

Raataminen töissä on turhaa – tällaista työn pitäisi olla, jos tiede saisi päättää

Digitalisaatio ja globalisaatio pakottavat meidät suhtautumaan työhön ja tuottavuuteen toisin, kirjoittaa Pekko Vehviläinen.

KESTÄVYYSVAJE. Yleissitovuus. Työ on työlästä, mutta vielä kamalampaa on työttömyys; mene laiska muurahaisen tykö, katso sen menoja, ja viisastu. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi.

Protestanttinen työetiikka ja sosiaalidemokratia nostivat maamme maailman eturivin hyvinvointivaltioksi, mutta digitalisaation aikana kurttuotsaisuus tuottaa työelämässä enemmän haittaa kuin hyötyä. Muurahaiset toteuttavat evoluution niihin ohjelmoimaa keonkasausalgoritmia. Jos niiden taaperruksesta jotain opittavaa on, niin opetus on se, että kuningatar kerää koko potin.

JOS tyydymme tekemään pelkästään muurahaisten työtä, emmekä pysähdy miettimään, kenelle ja miksi työtä teemme, nielaisee digitaalinen globalisaatio työmme hedelmät kuin talviunilta herännyt karhu muurahaispesän. Meille jää vain hiki- ja itkukarpaloita kerättäväksi.

Digitalisaatio ja globalisaatio pakottavat meidät suhtautumaan työhön ja tuottavuuteen toisin. Sen sijaan, että miettisimme miten teemme nykyistä työtämme enemmän ja nopeammin, voimme miettiä toisia, tuottavampia vaihtoehtoja. Kannattaako työtä tehdä lainkaan, jos se tehdään muualla tai koneen toimesta nopeammin, paremmin ja halvemmalla? Miten työtä pitää tehdä, jos sitä ylipäätään tehdään.

Hikoilun, raatamisen ja puurtamisen sijaan vastauksia kannattaakin hakea päinvastaisesta suunnasta. Tutkimukset näyttävät osoittavan, että lepo, luovuus ja leikki tarjoavat parhaat edellytykset menestyä ja kehittyä uudessa taloudessa. Ja näyttö on vahvaa.

TORONTON YLIOPISTON JÄRJESTÄMÄSSÄ TUTKIMUKSISSA havaittiin tuotteliaimpien työntekijöiden noudattavan tiettyä rytmiä: 52 minuuttia työtä, 17 minuutin tauot välissä.

Työ oli noin jaettuna keskittynyttä ja häiriötöntä, ja lepotauot yhtälailla häiriöttömiä: aivot saivat levätä keskittymisjaksojen välillä. Stanfordin yliopiston tutkimus havaitsi koripalloilijoiden heittotarkkuuden kasvavan yhdeksän prosenttia, kun heidän annettiin nukkua 10 tuntia yössä. Sama yliopisto havaitsi, että luovan työn tehokkuus oli jopa 60 prosenttia parempi kävellessä.

Vuorokausirytmimme tekee meidät uneliaiksi, mutta Harvardin yliopiston tutkimus osoitti, että iltapäivän yli tunnin kestävät torkut palauttivat työkyvyn ennalleen. Warwickin yliopiston tutkimus havaitsi onnellisten työntekijöiden olevan 12 prosenttia tuottavampia kuin vertailuryhmä.

Googlen sisäinen tutkimus osoitti, että kaikkein tuottavimmat tiimit olivat ne, joissa ihmiset kokivat olevansa turvassa ja tasa-arvoisia. Melbournen yliopiston tutkimus totesi yli 3 000 työntekijän työviikon pituuksia ja tuottavuutta vertailtaessa, että paras tuottavuus saatiin työskentelemällä 30 tuntia viikossa. Maailman työjärjestön ILO:n raportti osoittaa joustavan työajan ja työaikapankkien käytön parantavan huomattavasti työn tuottavuutta.

ELI miltä tämä tieteen viitoittama, ja samalla erittäin tuottava uusi työ sitten kuulostaisi?

Paikallisesti sovitut ja joustavat työajat. 30 tuntinen työviikko. Kuusituntinen työpäivä, jaettuna viiteen keskittyneeseen jaksoon häiriöttömässä, turvallisessa ja tasa-arvoisessa työympäristössä. Välissä pitkät tauot, kävelylenkit, ja mahdollisuus ottaa kunnon torkut iltapäivällä. Työ, jossa työntekijöiden onnellisuus ja hyvinvointi ovat etusijalla.

PRINCETONIN yliopiston antropologi Gregory Clark muuten hämmästyi omassa laajassa maailman taloushistoriaa koskevassa tutkimuksessaan.

Metsästäjä-keräilijäyhteisöiden ”työhön” käyttämä aika on vain 2–4 tuntia päivässä. Mutta he eivät syökään leipää, vaan riistaa, kalaa, hedelmiä, marjoja – ja niin – muurahaisia.

Olen tilannut diginä maamme päälehteä, Helsingin Sanomia. Viime lauantaina ajattelin lehdessä olevan kiusallisen vian, kun kesken artikkelien lukemisen iPadilla se heitti mainoksiin. Jatkoin katkonaista lukuhetkeä ja ajattelin, että kyllä vika huomiseksi korjataan. Vaan sunnuntaiaamuna sama vika.

Soitto HS:n asiakaspalveluun, jossa toivoin vastattavan, että vikaa korjataan. Pelkäsin sitä toista vastausta.

”Kyseessä on uusi mainostuotteemme” -oli se vastaus.

Syytönhän asiakaspalvelija on johdon typeryyteen, mutta sanoin silti, että viepä terveisiä johdolle samalla kuin katkaisen oman tilaukseni heti. Terveiseni olivat:

Spotifykin on menestynyt, koska se kyllä soittaa kappaleiden välissä mainoksia ilmaiskuuntelijoilleen, mutta PALVELUN TILAAJIA EI HÄIRITÄ MAINOKSIN. Jos maksan 15 euroa kuukaudessa Hesarista, maksan silloin sisällöstä ja vielä siitä, ETTEN NÄE MAINOKSIA, ainakaan häiritsevästi.

Ja mainostajille: En todellakaan kiinnitä mainokseenne huomiota, kun lukuhetkeni on sen vuoksi väkivalloin katkaistu.

Väitän HS:n digitilaajien suorittavan kaltaiseni paon palvelusta, ellei HS kuuntele rahan ja mainosmiehen sijaan digitaalisen palvelun ammattilaisia ja lopeta välittömästi täysin idioottimaisen ”uuden mainostuotteensa”. Kuulin vielä tutuilta, että Sanoma viisaudessaan on vierittänyt saman idiotismin myös Aamulehteen ja TS:iin.

Alla kuvasarja, miten kesken artikkelin, n. 30 sekunnin välein lukukokemus keskeytyy ja lukijalle heitetään mainos eteen. Pitää painaa takaisin -painiketta päästäkseen artikkeliaan jatkamaan. Maailma tosiaan ”on otsikoiden takana”, kuten he mainonnassaan väittävät.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Viikolla ilmestyi kaksi loistavaa artikkelia, joissa summataan hienosti kaikki se, mikä nyt on päättäjiltämme kadoksissa. Tässä referaatit ja linkit juttuihin.

Anna-Stina Nykänen kiteyttää Hesarin jutussaan jo alussa, mikä demokratiassamme on pielessä:

EN LAKKAA ihmettelemästä, miten demokratia toimii. Joka vaalien alla kansa tekee selväksi, mitä se haluaa. Että pitää huolehtia vanhuksista ja lapsista hyvin. Eikä koulutuksesta tule tinkiä. Ja mitä tapahtuu? Juuri niistä tingitään.

Yli puolet kansasta maksaisi lisää veroja, jotta vanhuksista ja lapsista huolehdittaisiin hyvin. Ja miten käy? Vanhuksilta ja lapsilta leikataan lisää. Veroja lasketaan.

Jos kansanvalta toimisi, mentäisiin ihan toiseen suuntaan.

Heidi Lemmetyinen katsoo Suomea USA:sta ja teksti on kuin omasta kynästä:

Suomen suurimpia kilpailuvaltteja minulle henkilökohtaisesti ovat hyvä työntekijänsuoja sekä sopiva tasapaino yksityiselämän ja työn välillä. Työpäivät ovat britteihin tai jenkkeihin verrattuna melko lyhyitä ja lomat pitkiä. Yhteiskunta on rauhallinen ja arkielämä helppoa.

Paitsi että eipä taida olla enää. Itsensä työllistävien työttömyysturvaa on heikennetty ja pienipalkkaisia kehotetaan osallistumaan palkanalennustalkoisiin.

Innovaatiohehkutus on pelkkää tyhjää länkytystä, kun koulutuksesta leikataan samalla satoja miljoonia. Taskulaskimen sydämen paikalla omistava pääministeri on avoimesti ilmaissut arvostuksen puutteensa korkeaa koulutusta kohtaan, eikä vieläkään ymmärrä ettei valtiota voi johtaa kvartaalitaloudessa.

En oikeasti ymmärrä, kuinka tähän on tultu ja miksei demokratia enää toimi? Jos joku viisaampi sakki (vaikkapa työryhmä) nyt pitäisi asettaa, olisi sen kiireesti ehdotettava korjausta koko demokraattiseen valintajärjestelmäämme. Vaan ei laput silmillä oleva halua poistaa itseään jalustalta.

Päivän Hesarissa oli juttu takavuosien suositusta termistä, downshiftaamisesta. Luettuani oli luontevaa tehdä itsekin tilinpäätöstä asiasta.

N. 5 vuotta sitten, lainat maksettuamme, mekin siirryimme painottamaan vapaa-aikaa työaikaa enemmän. Syntyi motto: Työ 30, elämä 70.

Leppoistaja -termi meni heti harhaan mediassa. Meistä tehtiin patalaiskoja henkilöitä, jotka vain makaavat ja ovat. Meillä totuus on ollut täysin päinvastainen – olemme tehneet työtä oman itsemme eteen lujempaa kuin koskaan.

Leppoistajana tekee työtä oman itsensä ja perheensä todellisen hyvinvoinnin eteen.

Työpaikatonta elämää

On vaatinut paljon, jotta saimme elämämme jaettua Taivassalon torppamme ja Turun keskustakämpän välille. Emme ole vieläkään ihan maalissa sen suhteen, sillä täydellinen vapaus työpaikan suhteen vaatii kaikilta osapuolilta ammattitaitoa pärjätä pelkällä tietokoneella ja nettiyhteydellä. Vaimollani Pialla koulutus ja taidot ovat vielä inan vaillinaiset siihen.

Ei ne pienet tulot, vaan miten rahansa kuluttaa

Tämän ydinkysymyksen meille esittävät kaikki ensimmäiseksi: Miten ja mistä saatte riittävät tulot pärjätäksenne? Siihen voi vastata lyhyesti vain: Treenaamalla tarkkaa ja kurinalaista budjettieloa 20 vuotta.

Meidän kahden kuukausibudjetti kaikkinensa on n. 1000-1200 euroa. Siinä ovat mukana kaksi asuntoa, eli niiden kulut, laskut, ruuat, kulkemiset ja muut.

Suurimmat menokevennykset ovat nämä kaksi: Olemme oppineet tekemään edullisia ja terveellisiä ruokia sekä välittämään vähemmän vaatteista ja muista ”muille näyttämisen keinoista”. Budjettia seuraten on helppo nähdä, että jos lipsumme jollakin viikolla, seuraavalla se on otettava kiinni. Pienillä menoilla saamme pienistäkin tuloista vielä säästöön.

Ilman yrittäjyyttä leppoistaminen ei onnistu

Valtiolle pienyrittäjä on vain rahakasa, jolta voi viedä, koska meillä ei ole järjestöjä tai muita, jotka pitäisivät puoliamme.

  • Järjettömät TyEL ja YEL -kusetukset vaativat yrittäjiltä satoja euroja kukaudessa, vaikka niistä ei suurella todennäköisuudellä ole koskaan itselle mitään hyötyä.
  • Ja kun juttelemme ulkomaalaisille ystävillemme Suomen ALV-käytännöistä, he ihmettelevät miten sellaiset voivat olla laillisia? Ennakkoverot pitää maksaa, vaikkei tiedä tulevista tuloistaan juuri mitään tässä aina vain turbulentimmassa maailmassa.
  • Pahin kaikista on silti turvaverkottomuus. Edelleen yrittäjäksi hyppäävä tulkitaan lainsuojattomaksi, jonka on käytännössä mahdotonta koskaan palata työttömyyskorvauksen tai muun pariin. Se on kansallinen häpeä. Yrittäjät ainakin tarvitsevat perustulon.

Silti yrittäjyys on oikeastaan ainoa keino elää ilman työpaikkaa. Voihan maaseudulta toki suhata työpaikalle, mutta ei se pidemmän päälle ole järkevää ajella bensaa ja aivojaan poltellen ees-taas. Vapaus kuuluu työpaikattoman elämän keskelle.

Stressaaminen jatkuu, mutta erilaisena

Ainakin itsellä tämä ns. yrittäjyys/ työpaikaton elämä/ lepoistaminen stressaa silti usein. Tuloista, vaikkakin pienistä, olet vain sinä vastuussa.

Kun palkka tulee tilille, vaikka pelaisit työpaikallasi 70%:a Candy Crushia, stressin sisältö on varmaan erilaista. Jos katson, että saan pienen palkkani enää kaksi kuukautta, alkavat unettomat yöt. Onneksi tämä vuosi on ollut hyvä ja pikkupalkat ovat varmat vuoden loppuun. Siksi nukun juuri nyt hyvin.

Toinen kasvava stressilähde ovat maailman muutokset: Robotisaatio ja digitalisaatio sekä 1950-luvun mallilla toimiva hallituksemme antavat aihetta huoleen. Jollei meille tule perustuloa, millä kohta miljoonan ylittävä työttömien määrä elää? Nimittäin työttömyys ei tipu, se vaan kasvaa. Maailmassa ei riitä enää kaikille työtä, ainakaan siinä muodossa, miten olemme sen ajatelleet ja sitä tehneet viimeiset vuosikymmenet.

Silti en vaihtaisi tätä elämää pois – koskaan. Vapaus on suurempaa kuin isoinkaan Audi tai Swan.

Loistava Kaaron Jani kirjoitti asiasta, jota itsekin pohdin paljon, Hesarin kolumnissaan.

Onko tämä merkitysten katoaminen merkki siitä, että ne muuttuvat, kapenevat tai lakkaavat olemasta tässä jatkuvassa kulttuurisessa nahanluonnissa? Tällä hetkellä länsimaiden hurja kulttuurinen muutos tuntuu muuttavan lähes kaikki merkitykset kysymykseksi kustannuksista, mikä kaventaa ihmisenkin merkityksen taloudelliseksi ilmiöksi.

Maksoimme lainamme pois joitakin vuosia sitten, ja alkuvaiheen euforiahetken jälkeen elämä alkoikin yllättäin tuntua päämäärättömältä.

Ei ollut enää ruoskaa, joka ajoi meitä vuosia. 20 vuotta teimme molemmat töitä burnoutiin asti, noudattaen samalla todella tiukkaa elobudjettia. Kun siitä vapautui, ei tullutkaan loppumaton huokaus ja ilo.

Ja nyt ei ruoskan sijaan ole oikein porkkanaakaan, joten ”pelkkä oleminen” tuntuu oudolta. Säästämme hiljakseen Suomen alasajon varalle, vai?

UUSI LAINA VAI MERKITYKSELLISEMPI TYÖ?

Kaverin kanssa juttelimme, että ehkä pitäisi ottaa uusi tavoite ja pieni laina, ihan vain sen takia, että työn tekemisellä olisi taas tavoite – pikkuruoska.

Henkistä laiskuuttakin tällainen valkoisen miehen ongelma on. Siksi koitan koko ajan kehittää uutta, yhteiskunnallisestikin merkityksellistä liiketoimintaa. Sellaista, joka synkkaa nykyarvojeni kanssa. Nyt tärkeältä tuntuu ratkaista tavallisten ihmisten ongelmia ja haasteita, kuten mm. liian kallista asumista. Olisi mahtavaa, jos voisi auttaa muitakin sen sijaan, että tekee vain kuukausittaisen peruspalkan itselleen.

Olemme jo vuosia harjoitelleet ns. osa-aikaisen läppärikulkurin elämää, samaa mistä HS tänään kirjoittaa. Erona ko. jutun esimerkkikulkuriuteen on vaan se, että tykkäämme olla samassa paikassa pidempiä aikoja. Jatkuva matkustaminen ei ekologisista ja muista syistäkään enää sovi.

En tiedä miksi sellaista kutsua, joka työskentelee 2-3 kk:tta vuodesta Thaimaassa ja saman Taivassalossa? Mestis-sarjan läppärikulkuri? B-luokan diginomadi?

Valtaosa asiakkaistakin ymmärtää jo idean, mutta osa on selvästi edelleen joko kateellinen tai tietämätön. Kuten jutussakin mainitaan, yleisin harhaluulo on se, että reissuilla ei tehdä työtä, vaan ”lojutaan biitsillä”.

Teemme 5-7 -tuntista työpäivää viisi päivää viikossa, kuten Suomessakin.

Tietotyön voi helposti hoitaa mistä vain, ainoastaan asiakkaan konservatiivisuus ja muut syyt estävät edelleen mm. videopalaverit. Olenpa törmännyt jopa sellaiseenkin, ettei työtä meiltä tilata, kun ”ne on aina Thaimaassa”.

Totuus on se, että asiakas saa idearikkaampia ratkaisuja ja laadukkaampaa tuotantoa, kun tekijä on onnellinen ja inspiroitunut.

Kysykää vaikka työntekijöiltänne siellä avokonttorissa. Itse ainakin saan kutsua ammattiani intohimoyrittämiseksi, koska voin liikkua työni kanssa.

Omat suunnitelmat

Omat suunnitelmat ovat edelleen b-luokan nomadiuden saralla.

Kesä menee vanhan torpan toisen vuoden rempoissa ja siis työtä maaseudulla tehden, mutta syksyn aurinkoenergiakoulutusten jälkeen tilanne on auki: Helsingin kokoinen Chiang Mai voisi olla alkutalven työpaikka?

Käytännön byrokratiahommatkin saadaan pikkuhiljaa kuntoon. Löysimme Validiuksen kautta ratkaisun siihen, miten yrityksen sisään tulevat laskutkin saadaan sähköiseen muotoon.

Paperista pitää päästä eroon, jos haluaa liikkua työtä tehden.

TULOT JA MENOT

Tulot hieman tippuvat, koska osa asiakkaista vieläkin vaatii ”läsnäoloa”. Vaan on edistyksellisiäkin jo sen verran, että sen reissutonnin saa kasaan.

Yhä harvemmin yrittäjä näyttää Suomessa tältä.

Yhä harvemmin yrittäjä näyttää Suomessa tältä.

 

Kulumme ovat n. 1000€+ kuukaudessa, kun olemme Hua Hinissa töissä. Taivassalossa menee satasen pari enemmän. Eli pienellä vedetään, mutta niin olemme oppineet elämään jo kauan.

Enkä kiellä etteikö yrityksen siirto normaalimman veron ja maksujen maahan kiinnosta.

Suomi on pienyrittäjälle kohta rangaistus, ei mahdollisuus.

Maksut nousevat koko ajan ja plussapuoli näyttää surkealta. Mennään sitten sinne, ainakin papereiden osalta, missä on mahdollisuus elää rakastamaansa työtä tehden.

Kun katson meitä yläpuolen kuvassa, plussana naamoista näkyy elämä pelkän työnteon sijaan.

Pikku Apuri

P.S. Olen pitkään miettinyt, että ns. nomadityötä tekevät ansaitsisi oman verkkosivunsa, paikan mihin kirjoittaa kokemuksistaan, keskustella vertaistensa kanssa ja levittää ilosanomaa. Olen nyt varannut domainit läppärikulkurit.fi, lapparikulkurit.fi ja diginomadit.fi sitä varten.

Pistäkäähän kaikki asiasta kiinnostuneet viestiä jari@pikkuapuri.fi, niin mietitään jatkoa?

Taas käynnistyy Suomen suurimmat Jaakonmarkkinat, kun kunnallisvaalit pidetään kevään korvilla. Kokoomus tuli tapansa mukaan osuva mainostoimistoslogan edellä kisaan, ja nyt odotellaan muiden puolueiden riikinkukkopeitteitä.

Toivonsa menettäneet

Vaan samaan aikaan yhä useampi heittää pyyhkeen kehään, paitsi (suomalaisen) politiikan osalta, myös muun maailman tilan suhteen. Kokoomus on tietämättään enemmän kuin oikeassa: Politiikka(kin) on rikki.

En esim. ole enää pitkiin aikoihin uskonut omaan eläkkeeseeni. Siis siihen, että sellaista joskus saisi. Suomessa on nyt niin monet asiat vanhoillisuusjumissa: On vaan liikaa kolmikantaa ja vanhentuneita demokratiaprosesseja. Maailma kulkee kiihtyvään tahtiin kohti ojanpenkkaa hallintomenetelmien jäädessä viimeisen käyttöpäivämäärän taa.

Energiset supertsempparit

Löytyy meiltä myös iso joukko supertsemppaajia, jotka perustavat startuppeja Piilaaksoihin ja muualle. He heräävätkin joka aamu positiivisen itsesuggestion avulla. Tällaiset innovaattorit ja Super-Hessut vaan eivät edes ajattele valtiorajoja tai vanhaa maailmaa.

Heille maailma on yksi valloitettava markkina-alue muiden joukossa. Eivät he jää lämpenevän Etelä-Suomen räntäsateisiin veroja maksamaan, vaan liuttavat sormiaan tablettien kuumilla näytöillä, auringossa, missä aamun itämaiset kärkipotkuharjoitteetkin voi tehdä aidolla nurmikentällä. Heitä ajaa palo tehdä parempaa maailmaa. Mutta jos…

Maailma tuhoutuu ja ihminen siinä mukana?

Plantery boundaries

Uusimpien tutkimusten (Guardianin artikkeli ja HS:n vastaava) ja oikeiden näyttöjen mukaan olemme kulkemassa melko tuskaisaa tietä. Emme löydä poliittista tahtoa yli rahan vallan, siksi luonnonkatastrofit tulevat yleistymään. Artikkelissa sanotaankin:

“It’s clear the economic system is driving us towards an unsustainable future and people of my daughter’s generation will find it increasingly hard to survive,” Prof Will Steffen of the Australian National University said. “History has shown that civilisations have risen, stuck to their core values and then collapsed because they didn’t change. That’s where we are today.”

Lähdetään pois täältä!

Terästehdas savusumun keskellä Anshanissa, Liaoningin maakunnassa viime kesäkuussa.

Terästehdas savusumun keskellä Anshanissa, Liaoningin maakunnassa viime kesäkuussa.

On lisääntyvä joukko, joiden päivittäinen työ on miettiä, miten ihmisiä saataisiin asteroideille tai muualle maapallolta. Iso osa heistä on tiedemiehiä, ei enää sci-fi -kirjailijoita. Miten he ovat tulleet tulokseen, että maapallon hylkäys on se ainoa johtopäätös? Luultavasti samoin faktoin, mitä edellä mainituissa jutuissakin esitetään.

Mitä itse mietin?

Joten olo on hyvin epätodellinen: Uskon tieteen todistustaakkaan. Se osoittaa kiistattomasti, että olemme tehneet täällä vuosikymmeniä vääriä päätöksiä rahan vallan alla.

Minulle kunnallisvaalit ovatkin puistokaruselli, jossa ei ole enää viihdyttävääkään keikkua. Jos maapallon tila on se mikä se on, meidän kaikki tarmo pitäisi suunnata johonkin paljon suurempaan, kuin 5+ miljoonaisen kansan palvelemiseen jollakin osuvalla sloganilla.

Pikku Apuri

EDIT: Ja jollet usko minua, niin luepa tästä, ketkä päättävät maailmassa hetken kuluttua asioista.

EDIT2: Voit myös katsoa mielenkiintoisen luennon niukkuudesta.

 

 

Ajelemme taas kohti maalaistorppaamme. Syyskuun lämmin aurinkokeli mahdollistaa sen, että Smartista voi avata katonkin. Upea fiilis siirtyä hektisestä kaupungista maaseudun rauhaan.

Vaan kohta nenään tarttuu noin 380 000 litraa sianpaskan hajua, jota on huolella levitelty pellot täyteen. Ei voi olla miettimättä ehkä tyhmintä lakia koskaan – ns. kakkalakia (jätevesilaki).

Sen mukaan mekin, kunnan kesäasukkaat, joutuisimme investoimaan jopa 10 000€ vanhan torppamme varustamiseen jätevesien osalta. Ja meillä on jo kompostoiva wc, eikä lainkaan vesiputkistoa. 1800 -luvun lopulta peräisin oleva saunamme liruttaa pienet pesuvetemme kivipäällysteiseen imeytyskenttään ja siitä maaperään. Kun molemmat käymme pesulla, kulutamme yhteensä kaksi ämpärillistä vettä. Se on siis vain 20 litraa/ kerta.

Täysin hölmöläisten touhua. Ja nuo säiliöt sekä tekniset värkit ovat jo nyt hajonneet niiltä, ketkä liian innokkaasti niihin ovat investoineet. Sekin vielä.

Onneksi emme mieti tyhmyyttä yksin. En koskaan kuvitellut komppaavani persuja, mutta nyt sen teen. Joku näemmä polkaissut addressinkin liveksi. Lopettakaa nyt herran tähden tällainen typeryys. Ajattelu uusiksi sanoo HS:n toimittajakin.

Pikku Apuri

Hieno, tärkeä ja viisas juttu Hesarista pääsi lainattavaksi asti. Niin hyvä se on.

Pikku Apuri

————–

Essee: Kun maailma muuttuu liian nopeasti ja rajusti, se muuttuu ihmiselle vieraaksi ja merkityksettömäksi. Tilalle astuu henkinen lamaannus, Jani Kaaro kirjoittaa.

Kävin pari vuotta sitten vanhainkodissa. Paikka oli laitokseksi viihtyisä ja henkilökunta asiallista. Muistiini on silti syöpynyt näkymä, jossa ryhmä vanhuksia istui hipihiljaa television ääressä ja katsoi Big Brotherin uusintoja.

Mieleeni tuli ensin sukupolvien kuilu ja ajattelin, että kuvassa oli jotakin surullista. Sitten huomasin yhtymäkohdat vanhusten ja Big Brother -talon nuorten välillä.

Molemmilla oli paljon joutoaikaa. Molemmat odottivat jonkinlaista ratkaisua tai päätöstä. Ja eikö BB-talo ole eräänlainen hoitokoti?

Laajempi yhdistävä tekijä oli kuitenkin hämärä eksistentiaalinen limbo. Jos jokainen päivämme olisi samanlaista vetelehtimistä kuin BB-talossa, emmekö me kysyisi – hyvästä syystä – onko elämällämme merkitystä.

Samoin olen kuullut vanhusten sanovan, että pääsisipä täältä jo pois, elämä kun on menettänyt merkityksensä.

Heitä ymmärtäisivät ehkä Crow-intiaanit, jotka saivat todistaa oman merkityksensä katoamisen yhden ihmiselämän aikana. Valkoisia tuli tasangolle joka vuosi enemmän. Nautakarja korvasi biisonilaumat.

Heimon päällikkö Plenty Coups ymmärsi, että heidän elämäntapansa oli päättymässä. He liittoutuivat valkoisten puolelle ja saivat kiitokseksi reservaatin omalle maalleen.

Crow-intiaanien puhe elämästä reservaatissa kertoo konkreettisesti, millaista merkitysten katoaminen on. Näin puhuu isoäidistään Alma Hogan Snell:

”Usein kun hän teki työtä ja puhui niitä näitä, hän saattoi yhtäkkiä mennä täysin hiljaiseksi ja tuijottaa eteensä. . . Olin aivan hiljaa ja odotin, että hän jatkaisi. Yhtäkkiä hän päästi ilmoille pitkän valittavan äänen. ’Miksi meille on tapahtunut näin’, hän kysyi. ’Elän elämää, jota en ymmärrä.'”

Ennen kuolemaansa Plenty Coups kertoi elämäntarinansa valkoiselle ystävälleenFrank B. Lindemanille. Hän kertoi vuolaasti seikkailuistaan ja nuoruudestaan, mutta ajastaan reservaatissa hän ei suostunut sanomaan muuta kuin:

”Kun biisonit katosivat, sydämemme putosivat maahan emmekä saaneet niitä enää takaisin. Sen jälkeen ei tapahtunut enää mitään.”

Tämä Plenty Coupsin lause on aiheena filosofi Jonathan Learin tutkielmassaRadical Hope. Siinä hän pohtii, mitä päällikkö tarkoitti sanoessaan, ettei enää tapahtunut mitään.

Päällikön elämässä nimittäin tapahtui paljonkin. Hänestä tuli maanviljelijä, hän vieraili presidentti George Washingtonin kotona ja hän johti heimoaan vielä monta vuotta.

Learin mukaan hän tarkoitti, että kaikki, mikä oli ymmärrettävää ja merkityksellistä, lakkasi olemasta sinä päivänä, kun crow’t luopuivat elämäntavastaan.

Lear vertaa tilannetta šakkiin. Kuvittele, että olet šakkinappula, jolla on oma sisäinen elämä. Sanot itsellesi: ”Minä olen musta hevonen, ja roolini on taistella muiden mustien nappuloiden kanssa valkoisia vastaan. Liikun kolme askelta L:n muotoisessa kuviossa.”

Ymmärrät itsesi oman roolisi kautta – ja muut nappulat niiden vastaavien roolien kautta. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä roolit ovat tulleet tai miksi säännöt ovat sellaisia kuin ne ovat. Et tiedä olevasi osa peliä, jonka nimi on šakki, tai että pelin ovat luoneet ihmiset. Elät vain peliä ja yrität tehdä parhaasi.

Sitten ihmiset menettävät kiinnostuksensa šakkiin. Laudat ja nappulat pölyyntyvät ullakolla. Säännöt unohtuvat. Kukaan ei enää tiedä, mikä shakki on. Sinut nostetaan takanreunalle näyttelyesineeksi, ja katsot sieltä maailmaa täydellisen hämmennyksen vallassa.

Kyse ei ole vain siitä, ettet enää ymmärrä omaa rooliasi. Kyse on siitä, että se maailma, jossa roolisi oli ymmärrettävissä, on kadonnut.

Plenty Coups siis sanoi, että ”mitään ei tapahtunut”, koska maailma, jossa tapahtumilla oli merkitys, oli poissa. Kun maailma kadottaa merkityksensä, se muuttuu vieraaksi. Ihmisten on vaikea säilyttää ihanteita, joiden varassa he ovat eläneet siihen asti, ja tilalle astuu henkinen lamaannus.

Monelle crow’lle tällainen elämä oli sietämätöntä, ja he lääkitsivät henkistä tyhjiötään alkoholilla. Mutta eikö intiaanien kokemuksessa ole jotakin tuttua? Eivätkö he puhu samoin kuin jotkut masentuneet puhuvat omasta kokemuksestaan?

Voimme tietysti ajatella, että Plenty Coups puhui mitä puhui, koska hän oli itse masentunut. Mutta entä jos oma masennuksemme onkin kulttuurin muutoksesta johtuvaa lamautumista? Maailma ympärillämme luo nahkaansa niin nopeasti, että sukupolvien välille syntyy valtavia kulttuurisia hypähdyksiä. Jos vertaamme maailmaa, johon vanhainkodin ihmiset syntyivät, maailmaan, jossa he kuolevat, ne ovat kuin eri planeetalta. Eivätkö nämä kulttuuriset hypyt muistuta intiaanien siirtymistä vanhasta elämäntavasta reservaattiin?

Ehkä moni masentunut on kuin šakkinappula takanreunalla, kysellen itseltään, milloin maailma muuttui näin vieraaksi. Eivätkö monet heistä kuvaa elämäänsä sanomalla ”harhailen vailla suuntaa ja merkitystä”.

Onko tämä merkitysten katoaminen merkki siitä, että ne muuttuvat, kapenevat tai lakkaavat olemasta tässä jatkuvassa kulttuurisessa nahanluonnissa? Tällä hetkellä länsimaiden hurja kulttuurinen muutos tuntuu muuttavan lähes kaikki merkitykset kysymykseksi kustannuksista, mikä kaventaa ihmisenkin merkityksen taloudelliseksi ilmiöksi.

Aikamme suuri mysteeri on, miksi niin monet ovat onnettomia materiaalisen hyvinvoinnin keskellä.

Jos kysyisimme Plenty Coupsilta, hän ehkä sanoisi meille, että ihmiset tarvitsevat hyveitä, joita viljellä; ihanteita, joita tavoitella, ja roolin, jonka täyttää parhaalla kyvyllään.

Jos kulttuuri on heittänyt ne pois pesuveden mukana, jäljelle jää henkinen kodittomuus.

bthechangebadgehi-res-644x320-1368115639

Anna-Sofia Bernerin juttu Hesarissa osuu uuteen ytimeen: Yrityksen tärkein tehtävä ei ole enää tehdä voittoa omistajilleen, vaan auttaa myös yhteiskuntaa, työntekijöitään ja yleistä hyvää. Palataan Henry Fordin kuulun autoyrityksen alkuaikoihin:

Sata vuotta sitten Yhdysvalloissa vaikutti eräs vallankumouksellinen autotehtailija. Hänen yhtiönsä kehittämä massatuotanto tahkosi huimia summia yhtiön kassaan. Se teki tehtailijasta ja muista osakkaista satumaisen rikkaita. Kaikkien mielestä ei kuitenkaan tarpeeksi rikkaita.

Vuonna 1916, tyttärensä häiden jälkeisenä aamuna, Henry Ford sai kirjeen vähemmistöosakkailtaan. Nämä Dodgen veljekset vaativat suurempia osinkoja. Ford olisi halunnut käyttää rahat uuden tehtaan rakentamiseen. Dodget taas suunnittelivat kilpailevan yrityksen perustamista.

Seurasi oikeusjuttu, joka jäi Yhdysvaltain oikeushistoriaan. Michiganilaisessa lakituvassa käytiin muun muassa seuraava keskustelu.

Asianajaja: Mikä on Ford Motor Companyn tarkoitus, jos eivät voitot? Kerrotteko sen minulle, herra Ford?
Ford: Tarkoitus on tehdä niin paljon hyvää kuin voimme, kaikkialla ja kaikille. Ja siinä sivussa tehdä rahaa.
Asianajaja: Siinä sivussa tehdä rahaa?
Ford: Kyllä, Sir.

Ford kertoi, että hän halusi työllistää lisää ihmisiä ja jakaa teollisen järjestelmän edut mahdollisimman laajalle, auttaa työntekijöitä rakentamaan elämäänsä. Tämän vuoksi hän aikoi sijoittaa suurimman osan voitoista takaisin liiketoimintaan. Tapaus eteni lopulta osavaltion korkeimpaan oikeuteen asti. Se määräsi Fordin maksamaan veljesten vaatimat osingot vähemmistöosakkaiden oikeuksiin vedoten. Sivumennen oikeus huomautti myös, että ”yrityksen tarkoitus on ennen kaikkea tuottaa voittoa osakkeenomistajille”.

Lause jäi elämään.

Olemme seuranneet tuota lausetta kuin kuurosokeat robotit, vaikka hirveitä esimerkkejä ahneudesta tuodaan eteemme joka päivä. Ihmisten pitäisi esimerkiksi boikotoida ihan kaikkia sellaisia yrityksiä, jotka ovat siirtäneet omistuksensa veroparatiiseihin.

Taloudellinen kannattavuus on eri asia kuin voiton maksimointi: Älä mene Mehiläisen tai Terveystalon asiakkaaksi! Julkinen terveydenhuoltokin toimii valtaosalle paremmin, ja vaikkei toimisikaan, tiedämme, että me sen maksamme verovaroista.

BENEFIT CORPORATION -LIIKE

Entä ne vaihtoehdot, mitä ne ovat?

Halme mainitsee ensin Yhdysvalloissa leviävän Benefit Corporation -liikkeen, jonka ansiosta moniin osavaltioihin on luotu uusia yhtiömuotoja. Ne antavat raamit valtavirtaa vastuullisemmalle yritystoiminnalle. Benefit-yrityksellä on voiton tuottamisen lisäksi jokin muu, yhteiskuntaa hyödyttävä tarkoitus, joka sen on määriteltävä. Sen on myös raportoitava toimintansa vastuullisuudesta läpinäkyvästi.

”Se on hyvä esimerkki, koska se tulee yritysmaailman sisältä”, Halme sanoo.

Benefit-yhtiöt siis asettuvat vapaaehtoisesti tiukemman sääntelyn piiriin. Vapaaehtoiseen yritysvastuuseen sen sijaan kohdistuu akateemisissa piireissä kasvavaa epäilyä, koska se johtaa helposti vain julkikuvan kiillottamiseen.

SHARED VALUE -AJATTELU

… Tutkijat olivat sitä mieltä, että aika on ajanut sekä osakkeenomistajien voiton maksimoinnin että yritysvastuun ohi. Yhteiskunnan ja ympäristön ongelmat ovat johtaneet siihen, että yritysten on pakko olla mukana ratkomassa maailman ongelmia.

Porterilla ja Kramerilla on teoriassaan yrityksille houkutteleva porkkana: näitä ongelmia voi ratkoa samalla, kun tekee voittoa. Tyytyväiset työntekijät ovat tuottavia. Ilmastonmuutos, köyhyys ja ikääntyminen eivät ole vain esteitä yritystoiminnalle. Ne ovat mahdollisuuksia luoda uusia markkinoita ja tuotteita. Porter ja Kramer kutsuvat tätä nimellä shared value, jaettu arvo.

… ainakin puheet ovat muuttuneet.

Samaan aikaan monet pienet ja keskisuuret yritykset ovat koko ajan toimineet vastuullisesti. Ne ovat lujemmin kiinni yhteisöissään, joten niiden on järkevää huolehtia työntekijöistään, asiakkaistaan ja ympäristöstään.

Eipä voisi enempää asiaa yhdessä jutussa olla.

Pikku Apuri

HS:n Seija Sartin loistava juttu kiireestä muistutti ajoista, jolloin itselläkin oli ”aina kiire”. Silloin ei vielä ollut herännyt elämään.

Toista on nykyään. Kun kerää osan kesän tapahtumista kuvasarjaksi, näkee kuinka mahtava kesä kaikilla on ollut. Pelkästään heinäkuussa oli 17 hellepäivää Suomessa. Yhteensä aurinkoista keliä on jatkunut jo toukokuun puolivälistä asti, eikä loppua näy edelleenkään.

Kiitos kesä 2013.

 

 

Ärsyttää tämä kaikki yhteisöllisyys. Ei jaksa.

b31Tässäkin HS:n Pekka Pekkalan artikkelissa kerrotaan, että suurin suosikki jenkkien SXSW-tekniikkamessuilla oli Grumpy Cat. Ja ihan aiheesta.

Yksi talven suurimmista hiteistä on ollut grumpy cat, aina alakuloisen näköinen kissa. Sen alaspäin vääntyneet suupielet ovat tuoneet mukavaa tasapainoa Facebookin viiden pennin mietelausemeemeille.

Toki grumpy cat oli myös SXSW:ssä ja aiheutti kolmen korttelin jonon. Sen verran täytyi odottaa, että pääsi julkkiskissan kanssa samaan kuvaan. Jonka sitten saattoi jakaa kaikkien tykättäväksi Facebookissa tai Twitterissä.

Onneksi meillä on jo oma versio kurttukatista tulossa. Muistatteko Möksön Viidakkorummun kesäkiertueelta 2010? Täällähän se raportti. Siellä se syntyi, ja nyt kuvia on napsittu siitä asti jokaisessa turistipaikassa. Pysypä siis kuulolla. Möksöstä tulee vielä kuuluisa.

Pikku Apuri

Luovuin vihdoin HS:n ja TS:n viikonlopputilauksistakin. Hesarin sunnuntaiosio oli ainut syy, että jaksoin tännekin asti.

Viime viikolla kokeilin Scoopinionia, uutta ”oppivaa sähköistä lehteä”, ja jäin heti kiinni, sillä se tuntuu toimivan. Luen nyt aamulehteni jollakin sähköisellä laitteella (toimii vaikka iPhonellakin) sieltä. Hienoa kehitystyötä ja onnea jatkoon!

Siihen yhdistettynä Twitterin irtouutiset, niin aamun tiedonnälkäni on täytetty.

Yhtenä irtouutisena näin eilen, että TS etsii ”Tarmo -nimiseen kehitysryhmäänsä alle 30-vuotiaita innovoimaan uusia lukukokemuksia ja ideoita”. Ihan kiva idea, jos se olisi pidetty 90-luvun lopussa – tai säännöllisesti aina.

Pikku Apuri