Artikkelit

Olemme Pian kanssa Pikku Apuri. Pitkään olimme jo jutelleet, että jos minulle sattuu jotain, Pia on kusessa kaikkien työjuttujen kanssa. Mitä pitää tehdä ja mistä niitä tekee? Oli aika puhua kaameat asiat läpi ja tehdä ohjeistus.

Taisin olla 12-vuotias, kun juoksin kaksikerroksisen pienkerrostalon yläkerroksesta, jossa silloin asuimme, alas ykköskerrokseen, jossa puolestaan asuivat veljekset, jotka olivat ystäviäni. Veljeksistä nuorin oli kuuro. Kun soitin ovikelloa, ovi avautui salamana ja keittiöveitsi välähti. Kuului kimeä klinggggg! -ääni, kun se osui siihen aikaan muodissa olleeseen kangasvyön 2cm*2cm -kokoiseen metallisolkeen. Kuuro ystäväni oli katsellut juuri Errol Flynnin elokuvaa ja eläytyi siihen melko vahvasti. Eipä tullut veitsestä mahaan, mutta lähellä oli.

Meille jokaiselle voi koska tahansa käydä kalpaten, tavalla tai toisella. Siinä pitää sitten hirveän surun keskellä hoitaa kuitenkin arjenkin asiat. Jos olette, tai toinen on, palkkatyössä, se ei ole niin työlästä, mutta jos olet pienyrittäjän puoliso, tai kuten meillä, samaa pienyritystä, kamaluuteen kannattaa varautua ennakolta.

Niinpä otimme nenäliinat esiin ja kävimme muutama päivä sitten Piuskin kanssa asiat läpi, jos minulle sattuisi jotain. Olen hoitanut yrityksieni asioita 13 vuotta ilman tukea. On ollut onni, ettei käynyt mitään, sillä en ollut koskaan käynyt kaikkea läpi yhtiökumppanieni kanssa. Nyt käytiin.

Mitä tehdä?

Tein Pialle listan, jossa käydään kohta kohdalta läpi asiat, jotka hänen kannattaa meidän tapauksessamme tehdä, jos minulle jotain kävisi.

Kävimme läpi mm.:

  • kehen ottaa kirjanpitoa ja muita talousasioita varten yhteyttä?
  • miten hoidetaan laskutus ulos ja sisään, kuka laskuttaa, mistä ja miksi?
  • mistä löytää pitämäni budjettitaulukot ja muut yritysdokumentit?
  • miten pääsee yrityksen pankkitileille?
  • mistä löytää muita tärkeitä tunnuksia ja salasanoja eri palveluihin?
  • keneen kannattaa ottaa yhtyettä, jos haluaa myydä mökkiä, asuntoa jne?
  • mihin ottaa yhteyttä vakuutusjutuissa, mihin pankkiasioissa?

Pia on vasta ollut 1,5 vuotta mukana yrittäjänä, joten hänelle on muutenkin yrittämisessä paljon opittavana. Pikku Apuri on niin minuun liittynyt ja liitetty, ainakin vielä, että asiat piti viimeistään nyt käydä läpi. Pia oppii koko ajan lisää, yrittämisestä ja ammattitaitoa, mutta ainakaan nyt ei tarvitse enää niin paljoa pelätä, jos jotain kamalaa sattuu.

Sama asia pätee muuten omiin vanhempiinkin. Kannattaa tehdä ajoissa edunvalvontaasiat ja muut kuntoon, ettet sitten maksa turhaan veroja tai tappele, kun suru on muutenkin ylivoimainen.

 

 

Irlantilainen runoilija Brendan Kennelly kertoi eräässä haastattelussa, että hän on kirjoittajana saanut apua sellaisesta säännöstä, että hän kuvittelee olevansa kuollut. Siten pääsee kirkkaampaan ja merkityksellisempään lopputulokseen eikä pelkää muiden mielipiteitä.

En tiedä riittääkö rohkeus koskaan tuohon asti, mutta matkalla olen. En vaan jaksa enää turhasta lätisemisiä.

Ihmisen elämässä merkitsevät terveys, kiintoisat työt, turva (taloudellinen, henkinen sekä fyysinen), rakkaudet ja ystävät. Siinäpä se. Kaikki muu on nice to have.

Olen joskus miettinyt, että kirjoittamani n. 2200 blogikirjoitusta jää jälkeeni, ellei auringonpurkaus niitä tuhoa. Suurin osa niistä on todella nolostuttavia ja naiiveja, etenkin alkuvuosien opettelut. Mutta onpahan tehty ja sillä tuotu leikkeleitä moneen ruokapöytään (Viidakkorummun ja Pikku Apurin asiakkaista 30-50% tulee blogikirjoitusten kautta).

Asiaa voi myös ajatella sen kautta mitä meidän maksamat ja valitsemat kansanedustajat juuri nyt pohtivat rahoillamme ja ajallamme: Saako 4,9% olutta myydä tuon vai tämän nurkan takana ja saako mies tai nainen -päätettä enää käyttää sanoissa. Ollaanko siinä nyt meille olennaisten asioiden äärellä? Kannattaako ko. asioita vatvoa päivää enempää?

Olennaiset asiat tulevat vahvemmin mieleen aina ennen melanoomadiagnoosin puolivuositarkastusta. Toivottavasti ei taaskaan löydy mitään?

…ja tiedoksi: Tämä kirjoitettiin oheisen SIMO -yhtyeen uuden albumin päättävän, loistavan kappaleen päälle:

Maailmani tärähti noin viikko sitten. Nyt olen palautunut shokista ja katson eteenpäin: parantuminen ja sen jälkeen eletään!

Menee viikko+, että pääsen lisäleikkaukseen Vakka-Suomen sairaalaan (pe 9.9.). TYKS:ssa olisi leikkausaika ollut vasta myöhemmin. Siinä sitten tutkitaan, onko melanoomahavainto päässyt leviämään kropassa. Se oikeastaan on se iso kynnys tässäkin sairaudessa.

Se mitä diagnoosi toi tullessaan, oli ajan rajallisuus. En välttämättä ole täällä kymmeniä vuosia. Ja se tieto taas kiihdyttää kaikkia niitä suunnitelmia, mitä haluaisi vielä tehdä.

Nyt, viikon kaikkea miettineenä lista päässä on seuraava:

  • Ekologinen talomalli pitää saada valmiiksi, rakennettua siitä itselle demo ja saada malli myyntiin
  • Kiinnostaisi tehdä joku iso vaellus Euroopassa, joku tältä listalta.
  • Lähdemme taatusti jossain lähitulevaisuudessa muutamaksi kuukaudeksi kiertämään maailmaa. Jaksaako kokonaan sen ympäri, se jää nähtäväksi?

Isot sairaudet pysäyttävät jokaisen. Sen jälkeen viimeistään miettii, mihin aikansa täällä käyttää. Itse olemme miettineet ja toteuttaneet suunnitelmaa jo 10 vuotta. Suuntamme on ollut täysin oikea.

Tarvitseeko siis odottaa jotain pahaa tehdäksesi sitä ajallasi mitä haluat?

EDIT:

Olen muuten saanut kymmeniä yksityisviestejä ja satoja tukiviestejä kaikilta. Yllättävän monelta, tai ainakin läheltä, löytyy vakavia sairauksia, jotka on voitettuja. Kiitos kaikille!

Otimme eilen vaimon kanssa muutaman voittomaljan, sillä torppamme sai ”hyvän tuomion” perinnerakentamisen mestarilta, Pekka Spinkkilältä.

Juu, joudumme, tai tarkemmin, saamme tehdä täällä parannuksia ja vahvennuksia vuoden sisään, mutta niistä selvitään myös Pekan työntekijöiden avulla. Muutama tonni niihin toki uppoaa, mutta sen olemme velkaa ”vanhalle rouvalle”. On kiva pitää huolta 120-vuotiaista. Toivon, että joskus Suomikin pitää huolen meistä?

NYTKUELÄMÄÄ

Siitä sitten ajauduimme keskusteluun elämästä yleensä: En referoi koko settiä, mutta tiivistän tähän tähänastisen oppimani:

Päivittäin saa lukea Facebookista ja lehdistä (nuorten) aikuisten äkkikuolemista. On jälkikasvua ja vaikka mitä jäljellä, mutta iso S tai muu tulee ja vie, muutamassa kuukaudessa. Itsekään en ole terveyden yliseppä, joten on tullut ajateltua tätä maallisen vaelluksen pituutta muutenkin.

Olen ollut onnekas. On tullut hankittua kaksi asuntoa, kaupungista ja maalta sekä ulkomaisessa pankissa on säästöäkin. Saan elää elämääni minulle sopivan, fiksun, ahkeran ja kauniin kumppanin kanssa, ja kohta teemme vielä työtämmekin yhdessä (siitä lisää myöhemmin). Joka tapauksessa, on tullut mietittyä hautausmaan rikkaimpia: Mitä teen omaisuudellani, kun vielä saan elää?

Kun on se ydinsana. Nimittäin lähes kaikki meistä elävät sitku-elämää. Kun sitten joskus saa elää, elän näin tai noin. Itsellä meni kauan oppia nytkuelämä. Herään oikeasti lähes joka kolmas aamu nauttimaan juuri siitä päivästä.

Klisheissä on se hyvä puoli, että niistä tulee sellaisia pakosta.

Vaimoni ei vielä ole samassa tilassa. Liian usein hän miettii, että mitä jos torpalle/ meille / elämälle käy niin tai näin. Iso osa energiaa menee sen tilanteen purkuun ja kääntämiseen. Nyt tuntuu, että vuosien ”käännytystyö” alkaa kolista ns. kotiin. Kaipaankin vierelleni nytku-kumppania.

Nimittäin, joku saatanan uskovainen voi ampua meidät taivaalta, kun olemme matkalla paratiisi nro. 3:een, tai iloinen bussikuski voi töytäistä minut pyöräni satulasta hengiltä. Voin saada taudin, joka kaataa minut ihan livenä. Mantun Grillilläkin joku voi lyödä Jaria leukaan, ja voin täältä kahdesta metristä kaatua 1,2 promillen humalassa ja lyödä ison pääni kiveen.

Kaikkea voi tapahtua, mutta tehtäiskö kaikkea sitä ennen?

Joten iloitkaa, eläkää, ostakaa, juokaa, naikaa, kyykkikää perunamaalla, uikaa, jumpatkaa, rokatkaa, työstäkää, äää – nauttikaa elosta, ei pelosta.

Ressu sanoo asiani paremmin:

ressu

 

 

Kun luin suositun toimittajan äkillisestä kuolemasta vain 39-vuotiaana, päätös nauttia tästä matkasta sai taas lisävahvistusta. Ja nautittu on taas maaseututorpallamme, jossa nyt asumme.

Remppamuutoksia

Päätimme muuttaa remppasuunnitelmia siten, että puhdistamme raakatilana olevan yläkerran ja teetämme PTS-suunnitelman pation rakentamisen sijaan.

Karkkia ehtii torpalle rakentaa, mutta talo ja sen kunto ensin. Lisäksi hylkäsimme suihkun tekemisen hirsisaunaan, patavesi kelpaa hyvin. Mutta ensin vaihdetaan länsipäädyn pintalaudat ja ikkunan tilalle ovi. Ne odottavat jo pihalla timpurivaihdetta (sekä viileämpiä kelejä) 😉

VR10v

Ai niin, ja emoyrityksemme Viidakkorumpu täyttää tässä kuussa 10-vuotta. Siitä aiheesta napakkaa historiikkia tässä postissa.

Eläkää ja iloitkaa, kun vielä voitte.

Kesägalleriaa:

Olemme viime viikot vaimon kanssa käyneet läpi kuoleman byrokratiaa. Elossa olevat vanhempamme ovat yli 70-vuotiaita ja emme itsekään ole enää nuoria. Niinpä olemme huolehtineet niistä asioista, jos jotakin yhtäkkiä sattuisi.

Ensimmäisenä laadimme pätevän testamentin meistä. Kerromme selkeästi kenelle omaisuutemme kuuluu, jos esim. ISIS tai joku tuleva muu idiotismi tiputtaa meidät taivaalta.

Siinä rinnalla olemme pitäneet keskustelusessiot isiemme, siskojemme ja äitini kanssa. Niissä varmistamme että onko heillä testamenttia, ja jos on, pitääkö sitä korjata. Lisäksi kirjaamme tarkasti ylös, mistä löytyvät tärkeät sijoitukset, paperit ja muut maalliset taakat.

Lyheysti: Paljonko on varallisuutta, paljonko velkaa, missä ne ovat ja keille väliin jäävä osuus kuuluu ja miten?

Hautausmaan rikkain vai onnellinen elossa?

On jokaisen oma asia mihin energiansa maan päällä käyttää. Meille asia valkeni jo varhain. Nautitaan elossa ja jos jotain jää niin jää. Ohessa Etta James kertoo tarinan paremmin:

Etta Jones – The Richest Guy In the Graveyard

Woke up this morning, ’t was a fine sunny day
I said daddy please stay, but he had to run away
Cause he was busy, busy makin’ lots of gold
So I told him, better have some fun before you’re oldYou’ll be the richest guy in the graveyard
With money in the bank
You’ll be the fattest cat
Who’s stretched out flat
You’ll have yourself to thank
Now what’s the good of earnin’
With no time for spendin’
You know you’re simply headed
For a horizontal endin’The richest guy in the graveyard
So daddy won’t you please slow down
You’ll climb the Golden Gate to the graveyard
That gate is not so great
You’ll be the sleepiest creep
Who’s six feet deep
You’ll find it out too late
I can’t imagine how you can be a good lover
All wrapped around in brown
With a five-ply cover
So take my tip and don’t work hard
Then you’ll delay that graveyard driveYou’ll be the richest guy in the graveyard
Now just you wait and see
You’ll be the honest goon
Who ever went too soon
That ain’t no use to me
I’d rather be found
On a flophouse bed
Then down in the ground
With dirt on my headYou’ll be the richest guy in the graveyard
So daddy won’t you hear my plea
Do me a favor and please
Make out the will to me

Songwriters: PALMER, F. HEDGES
The Richest Guy In The Graveyard lyrics © JONWARE MUSIC COMPANY

Kuulin juuri, että eräs tuttava oli kuollut. Hän sairastui vain kuukausia sitten ja tauti eteni hyvin nopeasti. Sieltä se sitten taas tuli – se iso ajatus:

Mitä varten täällä eletään?

TYÖ?

Päinvastoin kun eri medioista saattaisi huomata, se ei ole työn tekeminen. Silti mielekkään työn tekeminen on tärkeää, jotta pysyy järjissään. Ihmisellä on hyvä olla rutiineita. Jos saisin päättää, mikä sinällään on melkoinen oksymoron, sillä minähän saisin päättää, tekisin vaihtelevasti kaikkea mieleistä:

  • Jotain mikä auttaa koko maapalloa
  • Jotain mikä auttaa omaa perhettäni ja ystäviäni
  • Jotain mikä auttaa minua

Olennaista tuossa näyttää olevan auttaa -verbi. No kyllähän asiakkaiden markkinointiongelmien ratkaisu ja auttaminenkin on auttamista, muttei ehkä kuitenkaan sitä, mitä varsinaisesti haen listallani.

Eniten juuri nyt haluaisin hyvän porukan kanssa lähteä tekemään uudenlaisia energiapaketteja asumiseen: Aurinkoenergia + webbiälykkyys + statistiikka = ekologinen taloudellisuus ja omavaraisuus.

Kylmä totuus on kuitenkin se, että teen sitä mistä maksetaan – ei hyvin, mutta riittävästi.

RAHA?

Kyllä ja ei. Kun on 20:nen haluaa rahaa, jotta saa elämänsä rakennettua. Mietin usein, kuinka monella nyt 20:llä on vaikeampaa aloittaa elämänsä kuin itsellä oli? Nyt 40-50 välissä raha näyttelee jo huomattavan pientä osaa elämisessä.

RAKKAUS?

Kyllä. Suurin syy. Eläminen ilman sitä, että tietää sinua rakastettavan ja että itse rakastaa, olisi aika köyhää.

TERVEYS?

Kyllä. Mahdollistaa mielekkäämmän elon, kun on psyykkisesti ja fyysisesti terve. Vaikeaa tästä tekee se, että useimmat tiedostavat terveyden merkityksen, mutteivät silti noudata sitä. En tee niin itsekään. Jotkut ns. paheet ilostuttavatkin elämää, vaikka sitä tuhoaisivatkin. Elämisen laatu paheiden aikana on siis voimakkaampi vietti kuin pitkä, tasaisen terveellinen elo?

MITÄ MUITA? LASTEN KASVATTAMINEN, YSTÄVÄT, ARMOLLISUUS, USKO, YSTÄVÄLLISYYS, NAUTTIMINEN, LISÄÄNTYMINEN, JNE.

Listaa voi kukin itse miettiä kohdaltaan. Olennaista on, että miettii elämän perusasioita edes joskus. Hyvä yleisohje on myös vanha klassikko: Kohtele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Ei tää silti niin helppoo oo, eläminen.

Pikku Apuri

 

 

 

 

 

Taas niin hieno, tärkeä ja viisas juttu Hesarista pääsi lainattavaksi asti.

Pikku Apuri

Teksti: Sonja Saarikoski

Kuva: LIISA TAKALA

Juha Hänninen

Kuka on?

Terhokodin johtaja, ylilääkäri ja tietokirjailija. Koulutukseltaan valtiotieteiden kandidaatti ja lääketieteen lisensiaatti. Palliatiivisen lääketieteen erityispätevyys.

Mistä tunnetaan?

Saattohoidon edistämisestä Suomessa ja aktiivisesta eutanasiakeskustelusta eri yhteyksissä.

Mistä ei tunneta?

Harrastaa ehtiessään sarjakuvia. Suosikkisarjakuvasankari on Corte Maltese. Pitää myös Ville Rannan tyylistä.

Juha Hännisen 3 parasta

Vaimo ja lapset: Vaimoni Päivi Hänninenon samassa työpaikassa, meillä on todella hyvä suhde. Kaksi tytärtä ja lapsenlapset asuvat ympäri maailmaa. Poikani asuu onneksi Helsingissä.

Brändinrakennus: Julkisuuden merkitystä ei aluksi ymmärretty ollenkaan terveydenhuollon piirissä. Olen yrittänyt tolkuttaa, että on tärkeää puhua saattohoidosta julkisuudessa.

Moottoripyörä: Minulla on iso Harrikka, jolla ajan kesällä töihin. Ehkä se tekee lääkärinkin inhimillisemmäksi, että on joku tällainen harrastus.

 

JUTTU:

Kun uraihminen tekee kuolemaa, hän ei puhu työstään vaan perheestään ja peloistaan, sanoo saattohoitolääkäri Juha Hänninen.

Saattohoitolääkäri Juha Hännisellä on tällainen tapa: Kun hän menee ruumiin luo todetakseen sen kuolleeksi, hän juttelee sille.

Menit sitten kuolemaan, hän saattaa sanoa kokeillessaan, ettei pulssia enää tunnu. Näinkö tässä nyt kävi, hän juttelee.

Ei Hänninen vainajalle puhu, vaan itselleen. Vaikka hän on elämässään nähnyt tuhansia kuolevia ja kuolleita, kuolema on aina uusi. Siihen ei totu. Hyvästien jättäminen on helpompaa, kun sanoo edes jotain.

Ensimmäistä kertaa kuolema tuli lähelle Hännistä 25 vuotta sitten hänen opiskellessaan lääketiedettä. Hän vietti opiskelukaverinsa Pekan kanssa iltaa kaupungilla. He suunnittelivat yhteisiä reissuja, kaikkea mitä voisivat tulevaisuudessa tehdä.

Seuraavana yönä ystävä kuoli.

”Hän sairasti munuaisten vajaatoimintaa, mutta kuolema ei ollut näköpiirissä”, Hänninen sanoo työhuoneessaan Terhokodissa ja kääntää katseensa hetkeksi maahan.

Seinää koristavat syntymäpäivätervehdykset, sillä Hänninen täytti hiljattain 60. Vastapäisellä seinällä riippuu kehystettynä Konrad ReijoWaara -tunnustus, joka myönnettiin Hänniselle vuonna 2011 hänen työstään saattohoidon parissa.

Saattohoitolääkäriksi Hänninen päätyi sattumalta. Hän opiskeli aluksi valtiotieteitä, mutta halusi vielä toisenkin tutkinnon. Nykyisessä työssään hän pääsee yhdistämään molemmat alat.

”Jos uskoisi johonkin korkeampaan voimaan, tämä olisi varmaan johdatusta”, hän sanoo ja naurahtaa vähän.

Hänen oma suhtautumisensa uskonasioihin on epäilevä. Kirkollisiin toimituksiin hän kieltäytyy osallistumasta, koska pitää niitä epämiellyttävinä. Toisaalta hän on vakuuttunut, että maailmassa on pakko olla jotain, mikä ei ole aistein havaittavissa. Sen näkee hänen mukaansa jo siitä, miltä kuollut ihminen näyttää. Se on kuori, sen sisältä on kadonnut jotain.

”Onko se sitten sielu vai mikä, en tiedä”, Hänninen sanoo.

Hänninen aloitti Terhokodin ylilääkärinä ja johtajana 20 vuotta sitten. Sen jälkeen kuolemasta on tullut hänelle arkipäivää. Tähän mennessä hoidettavia on ollut lähes 10 000.

”Täällä näkee elämän arvaamattomuuden. On nähnyt niin paljon ihmisiä, jotka kertovat, että neljä viikkoa sitten kiipesin vuorelle, mutta nyt kuolen. Tai että kaksi viikkoa sitten kävin pyöräretkellä, nyt kuolen.”

Tämä vaikuttaa myös henkilökunnan asenteisiin. Pitkän tähtäimen suunnitelmia ei tehdä ilman varausta. Kun työntekijät puhuvat kesälomahaaveista, he lisäävät lauseen perään aina ”jos vielä olen elossa”.

”Tällainen asenne saa pitämään parempaa huolta siitä, mitä on nyt.”

Voisi kuvitella, että jatkuva kuoleman näkeminen tekisi mielen raskaaksi. Mutta ei: ylilääkäri kuvailee työtään ”kivaksi”. Terhokodin työyhteisö on hänestä poikkeuksellisen hyvä ja kohtaamiset potilaiden kanssa antoisia.

”Ihmiset ovat aika avoimia tässä vaiheessa. Heillä ei ole enää tarvetta esittää mitään tai pysyä pinnallisissa jutuissa. He haluavat puhua elämän merkityksestä, oman elämänsä kulusta ja kaikesta, mikä liittyy ihmisenä olemiseen ja elämään. Siitä saa itsekin aika paljon irti.”

Suurin osa potilaista lähtee rauhassa. He ovat surullisia elämän loppumisesta, mutta kokevat elämän silti olleen hyvä. Iloa tuo erityisesti perheen läsnäolo.

”Eilen täällä vietettiin yhden miehen syntymäpäiviä. Perhe aikaisti juhlia vähän, koska sankari ei ehkä elä syntymäpäiväänsä saakka. Paikalla oli sukua, he söivät kakkua ja joivat kuohuviiniä.”

Hänninen on huomannut, että kuolemaa tekevät ihmiset edustavat ”täysin eri maailmaa” kuin mihin yhteiskunnan ilmapiiri kannustaa.

”Yleinen suuntaus on, että pitää tehdä töitä, pidentää työuria ja repiä itsestään enemmän suorituksia. Loppumetreillä näillä asioilla ei olekaan kauheasti merkitystä.”

Hänninen sanoo, ettei juuri kukaan kuoleva halua keskustella työelämästään.

”Vaikka täällä on ollut akateemikkoja ja professoreja, tällaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet merkittävän työuran, he haluavatkin puhua harrastuksistaan, perheestään, maailmankatsomuksestaan ja peloistaan.”

Surullista on, jos kaikki unelmat on jätetty toteutettaviksi eläkevuosina, mutta aika loppuukin kesken.

”Meillä on paljon syöpäpotilaita ja syöpähän usein tulee siinä iässä, kun ihmiset jäävät eläkkeelle. Jos on satsannut kaiken sinne, ajatellut, että nyt painetaan täysillä työtä ja sitten ruvetaan elämään, tulee helposti katkeraksi, kun suunnitelmat eivät toteudukaan.”

Kuoleman hetkellä ihmiset katuvat tekemättäjättämisiä – esimerkiksi sitä, etteivät työnsä takia ehtineet tutustua lapsiinsa.

”Näyttää siltä, että monesta ihmisestä firman hoitaminen on merkityksellisempää kuin lapsen hoitaminen.”

Vaikka Hänninen näkee kuolemaa koko ajan, ajatus omasta kuolemasta ei ole helppo.

”Tämä on työtäni. Välitän näistä ihmisistä, mutta en rakasta heitä. Oma ja läheisten kuolema on eri asia.”

Hänninen uskoo, että omalla kuolinvuoteellaan hän pohtii ennen kaikkea lapsiaan.

”Olen eronnut kerran. Jos on huono mieli ja hankala olo, alkaa ajatella, että olenko tehnyt jotain väärin, esimerkiksi laiminlyönyt lapsia erossa. Uskon, että kuoleman lähestyessä mietin, olisiko jotain pitänyt tehdä toisin.”

Jos Hänninen saisi valita, hän haluaisi, ettei kuolema tulisi aivan yhtäkkiä.

”Toivoisin, että olisi vähän aikaa valmistautua. Jättää hyvästejä lapsille ja lapsenlapsille, sanoa että te olette hyviä lapsia ja koittakaa pärjätä. En toivo pitkää kitumista.”

Suurin osa ihmisistä ei pelkää itse kuolemaa, vaan kuoleman tapaa ja mahdollista kipua sitä ennen, Hänninen sanoo.

Joskus tilanne on sellainen, että mikään ei enää auta. Hänninen toivoo, että jos hänen oman kuolemansa lähestyessä kärsimys käy sietämättömäksi, eutanasia olisi mahdollinen.

Aina hän ei ole ajatellut näin. Aloittaessaan saattohoitolääkärinä hän oli sitä mieltä, että kaikki kuolemaan liittyvät kivut ja vaivat voidaan ratkaista lääketieteellisesti.

Työtä tehdessään hän kuitenkin huomasi, ettei näin valitettavasti ole.

Mullistava kokemus oli hoitaa nuorta naista, joka sairasti suun- ja kaulanalueen syöpää. Hänen kasvonsa olivat epämuodostuneet, sylki ja veri valuivat ja letkuja oli joka puolella. Oli selvää, että hän tulisi kuolemaan tukehtumalla.

”Silloin ajattelin, että mitä jos olisin itse tuossa tilanteessa. Mikä itu olisi elää nämä vaiheet?”

Joskus potilaat pyytävät Hänniseltä, että tämä voisi lopettaa heidän elämänsä. Lääkärin mielestä tähän pitäisi olla oikeus.

”Jossain vaiheessa ihminen saattaa kokea, että ihmisyys ja ihmisenä olo on päättynyt, ja tämä on nyt elossa pysymistä ja elintoimintoja tästä eteenpäin.”

Pari vuotta sitten Hänninen joutui taas jättämään hyvästit ystävälleen. Yksi mies porukasta, joka oli kokoontunut vuosikymmeniä, oli sairastunut aivosyöpään. Hän kuolisi pian.

Vielä oli kuitenkin aikaa. Porukka päätti kokoontua viimeisen kerran. He ostivat ruokaa ja viiniä ja menivät Puolarmetsän sairaalaan Espooseen, jossa ystävä oli hoidettavana.

”Juhlimme samaan tapaan kuin olemme aikaisemminkin juhlineet. Se oli vähän toisenlaista, piti juottaa hänelle viiniä, koska hän ei pystynyt itse ottamaan mukista kiinni. Eihän se kivaa ole, kun ystävä kuolee ja on siinä sängyssä, mutta se oli mukava hetki”, Hänninen sanoo ja kääntää katseensa hetkeksi.

Parhaimmillaan kuolema yhdistää enemmän kuin erottaa. Joskus ihmiset oppivat vasta kuoleman kohdatessa hellittämään ja olemaan tässä ja nyt.

”Välittäminen on yhteiskunnassamme väljähtänyt. Oleminen on suorituspainotteista. Koko ajan on kauhea kiire johonkin.”

Kun miehet söivät intialaista ruokaa ja joivat viiniä Puolarmetsän sairaalassa, kiirettä ei ollut. Annettiin viinin saada ajatukset lempeiksi, ruuan laskeutua vatsanpohjalle ja olon muuttua raukeaksi. Juteltiin niin kuin ennenkin.

rule-of-three-screenplay-three-act-structureScorsesen hienoa George Harrison -dokumenttia taas katsellessa tuli mieleen, että meilläkin on käynnissä 2. näytös elämässämme.

1. näytös loppui siihen, kun tajusimme, ettei aina vaan hienomman tai paremman materian ostaminen antanutkaan enää kuin lyhyen hyvän olon, jos sitäkään.

1. näytös – ”näyttämisen vaihe”

Niinhän se on mennyt: Koulupihan kisailuista yritysmaailmaan kisaa jatkamaan. Tärkeintä ei enää ollutkaan nopein räpsäkäsi, kovin lämi tai pisin hyppy kiveltä toiselle, vaan suurin (kuukausi)myynti. Samaa leikkiä – ilman samaa hauskuutta.

Siinä ”nousussa” hankittiin ensimmäinen oma auto (Fiat Uno!) ja vuokra- sekä myöhemmin omistusasunto. Nousun jatkuessa ostettiin parempia tilalle ja päästiin Suomen viralliseen suositeltuun velkaympyrään oikein kunnolla juoksemaan.

Näytös päättyi, kun materiavaihdot eivät enää tuoneetkaan tyydytystä. Paljon tärkeämmäksi osoittautui tuon kerätyn velan pois maksaminen, josta tulikin meille yhteinen kisa ja harrastus. 1,5 vuotta sitten se päättyi.

2. näytös – ”matka sisäänpäin”

Meillä on muutama muukin kaveri, jotka ovat tehneet saman. Olemme jutelleet paljon heidän kanssaan, ja kaikilla on elämä muuttunut laajemmin ja suuremmin, mitä aluksi kuvittelimme.

Se ennakkokäsitys oli totta, että taloudelliset seikat eivät enää painaneet niin paljon arkiselkää kuin ennen. Ja siis kukaan meistä ei ole lähellekään varakas. Olemme nykyään alle keskituloisia. Ei vaan ollut enää sitä kuukausittaista lainaa maksettavaksi. Mutta paljon muutakin muuttui.

Pikku hiljaa myös se nuoruudessa viimeksi koettu vapauden tunne on alkanut palata. Samalla on alkanut matka omaan itseemme, sisäänpäin: Miksi olen nyt tässä? Mihin nyt menemme? Mitä nyt?

Ihminen voi 42-vuotiaasta eteenpäin saada vaikka mitä äkillisiä sairaskohtauksia, jopa kuolla. Mitä silloin olisi jäänyt käteen? Kun vielä on oikeasti terve, mitä haluaisit ihan oikeasti tehdä? Sitä samaa työtä, mitä olet tehnyt viimeiset 20-vuotta, jopa burnoutiin asti, ehtinee tehdä lisää myöhemminkin?

Meille lapsettomina matka kääntyi jyrkästi sisäänpäin. Alkoi tutustuminen itseensä, joka ”nousukaudella” jäi jalkoihin, ulkoistettiin tyonantajille. Mistä oikein olen tehty ja mikä on tärkeää minulle, meille?

Mietin, onko lapsellisilla sen lisäksi vielä ulkoistaminen? Eli se, että eletään omien lasten kautta. Sen lisäksi katsotaan, tai osa katsoo, myös sisälle itseensä.

3. näytös – ”tilinteko”

Mielenkiintoista on nähdä, jos sinne asti pääsee, mitä on 3. näytöksen esiripun takana.

Vanhempien ihmisten kanssa jutellessa saa käsityksen jonkinlaisesta tilinteosta. Eli katsotaan mitä tuli elämässä tehtyä ja mitä jäi tekemättä. Saadaan se kassakuitti käteen, ja valitettavasti useat meistä valittavat sille kassaneidille: ”Otit sitten liikaa paprikasta?”. ”Palautuspullorahoista puuttuu varmasti jotakin!”. Monesta tulee katkera vanhus.

Katkera ei varmasti kukaan halua olla. Vaan se, oletko vai et, testataan juuri nyt, terveenä ja hyväkuntoisena. Mitä päätöksiä ja tekoja teet nyt, se ratkaisee 3. näytöksen kohtalon.

Missä näytöksessä itse olet? Mitä teet, kun saat kassakuitin käteesi?

Pikku Apuri

Joskus eteen tulee niin hieno kirjoitus, että se on pakko jakaa mahdollisimman monen luettavaksi. Usein kirjoituksen taustalta löytyy heräte, jonka kirjoittaja on kokenut. Mikael Jungnerinkin kirjoitus on sellainen.

Unohtakaa siis kaikki downsizingit ja shiftingit. Kyse on elämän onnellisuudesta ja kiitollisuudesta. Oman elämän muokkaamisesta aina paremmaksi, sellaiseksi, että se hyödyttää ja innostaa myös läheisiä.

Pieni vaaleanpunainen pilleri

Kirjoittanut Mikael Jungner

Vakava sairastuminen nostaa mieleen asioita. Tai ehkä syynä on vuorokausien joutenolo sairaalan sängyssä. Nuo ajatukset kuitenkin haihtuvat kuin aamuinen usva järveltä, jollei niitä kirjaa muistiin.

Viimeiset sanat kannattaa pohtia etukäteen. Kivut ja kriisitilanteessa suoneen työnnettävät kemikaalit puurouttavat ajatukset keskinkertaiseksi mössöksi. Jos et halua että lähipiirisi toistelee nimissäsi Salatut Elämät -henkisiä latteuksia, mieti loppusanat valmiiksi jo hyvissä ajoin. Tai avaa itsesi rakkaille jo arjessa, jolloin et tarvitse mitään erityistä loppupuheenvuoroa. Täyden elämän päätöskaneetiksi saattaa riittää pelkkä katse.

Kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Elintoimintojen hiipuminen on yllättävän arkipäiväinen tapahtuma. Tietoisuuden järjestelmät vain sulkeutuvat yksi toisensa perään kuin valot määränpäähän päässeen lentokoneen ohjaamossa. Poismeno pakottaa läheisesi kohtaamaan oman elämänsä rajallisuuden. Se voi olla heille hyvinkin herättävä ja arvokas palvelus. Lähtiessäsi myös jätät paikkasi muille ja annat uudelle sukupolvelle tilaa mellastaa. Kunkin meistä on vuorollaan kuoltava, jotta muut voisivat elää. Kuolema luo elämälle merkityksen.

Elämään kannattaa tarttua kaksin käsin. Suurissa tarinoissa Sormuksen Herrasta aina Harry Potteriin ja Liisaan Ihmemaassa kohtalo ohjaa tarinan sankaria. Sankari selviää mistä vain, koska niin on kirjoitettu. Haasteita ei tarvitse etsiä, sillä ne etsivät sankarin. Nuo tarinat taitavat ovat lööperiä. Meillä on vain tämä hetki ja siihen kannattaa tarttua. On äärimmäistä tuhlausta jäädä odottelemaan, mitä elämä ehkä meille joskus mahtaa tarjota, jos sille päälle sattuu. Yhtä turhaa on odottaa, että joku tulee ja korjaa elämäsi. Ei tule eikä korjaa. Sinun on itse rakennettava ihmissuhteesi, löydettävä elämällesi tarkoitus, parannettava elintapasi tai muutettava, mitä muutettava on. Sinä olet vastuussa omasta elämästäsi.

Älä kanna huolta sattumasta. On turha murehtia asioista, joille et voi mitään. Usein kerrotaan, miten joku taistelee syöpää vastaan. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Miten syöpää vastaan oikein taistellaan? Solutason biologisia ilmiöitä ei selätetä uholla. Taistelunäkökulma myös vihjaa, että kuolleet olisivat jotenkin vähemmän taisteluhenkisiä kuin selvinneet. Ei se noin mene. Päätökset ja sattuma ovat keskenään umpisolmussa. Sinä vastaat siitä, että yrität. Loppu on kiinni sattumasta. Sinä et voi päättää, mitä tapahtuu, mutta sinä voit päättää, miten siihen suhtaudut.

Elokuvaohjaaja Tony Scott hyppäsi sillalta maatessani sairaalassa. Kyseessä taisi olla tietoinen päätös lopettaa elämä. Sydämessäni on titaaniputki. Joudun nappamaan aamuisin pillerin, jotta tuo putki ei aiheuttaisi komplikaatioita. Jos jätän pillerin syömättä, maallinen vaellukseni voi päättyä parissa vuorokaudessa. Tämä avaa maailmaan täysin uuden näkökulman. Minä en ole täällä vain siksi että minä nyt satun olemaan täällä. Minä olen täällä koska minä teen joka aamu tietoisen päätöksen jatkaa elämääni. Minä haluan elää juuri tämän päivän, minä haluan tehdä juuri näitä asioita ja minä haluan keskustella juuri tuon ihmisen kanssa. Pieni vaaleanpunainen pilleri ei pelkästään huolla sydäntäni. Se antaa vallan omaan elämääni, vapauttaa minut holhuunalaisuudesta, kirkastaa mielen, täydentää arjen ja sytyttää sielun.

Aikamoinen sattuma tämä sydänkohtaus.