Vaikka sorrunkin aika ajoin light-nihilismiin (jo sen huumoripitoisuuden takia), ja eilen Suomi romahti jääkiekossa taas, ja siksi en saanut unta kuin 1,5 tuntia, olen oppimassa jotain mitä en ennen osannut, nyt -hetken tai mahtava elämä nyt -hetken.

Kevätkin on kylmä, mutta melanoomavaaran takia sillä +27C aurinkoporotuksella, mitä viime kevät oli, ei itselle ole enää niin suurta väliä kuin entisessä elämässä, jossa viipotin auringossakin vailla huolta. Silloin elin vielä kuolemattomana. Nyt elän enemmän nyt – ehkä viikko & kuukausi kerrallaan. Sitähän meille joka paikassa toitotetaan, mutten oppinut sitä ennen säikähdystä kuolemasta.

Olen niin iloinen siitä, että sain vaimoni mukaan Pikku Apuriin ja heti hänelle mahdollisesti jopa vuosia kestävän työprojektin, mukavan sellaisen. Tänään istuimme sen projektin peruskivien päällä ja nauroimme pienen tiimin kanssa, kuinka hienoa on aloittaa yhdessä tekemään pitkää työtä, jonka avulla toivottavasti onnistumme synnyttämään uudenlaista liiketoimintaa Suomeen.

Useammin pitäisi nauttia kivasta hetkestä. Olen prosessissa poraamassa sitä ajatusta hiljaa kallooni ja samalla halusin kirjoittaa sen muillekin.