Ei sormi- vaan päänäppäryyttä?
Olen ollut hetken poissa. Tullut mietittyä. Tässä timosoinimainen lyhytlauseploki.
Yksi ystävä jäi paljon velkaa. On painanut paljon päätä. Kiltteys vissiinkin toimii vain tiettyyn pisteeseen. Nyt on pakko koventua. Opettelen kovuutta. Varoa pitää kovuuden veljeä, katkeruutta. Mutta yhtään ja kukaan ei enää saa köyttä. Omani olen laskenut. Rulla tyhjä.
Kaksi tarinaa. Kaverin kaveri kuolee. Oireeton suolistopahis syö nyt miehen runsaassa vuodessa. Kun taas tuttu toisella oksalla ihmeparani. Kaksi kasvainta näkyi, toinen haimassa asti. Vaan hyvää olivat. Rakkuloita ja sen sellaisia.
Siellä se silti luuraa. Iso K on koko ajan olalla. Ei täällä ole varaa odotella.
Ei sormi- vaan päänäppäryyttä
Sellaista miettinyt, että tunnelukkoisena seuraava oppi ei ehkä olekaan kitara eikä kiippari, vaan oma pää. Olisiko 50 vuotiaana aika puhumisen? Ennen poismenoa oppisi sen, eikä fis7:a tai sorminäppäilyn taikaa Knopflerjumalan avulla.
TAI
Jos tuon sijaan, tai myös, opettelisi sanomaan vaimolle rakkautta ja omia tuntoja? Helvetin iso mäki se, mutta ei ole Knopflerkukkulakaan pieni. Aloitetaan nyt kuitenkin ensin Madeiralta. Ollaan Piuskin kanssa vaelluslomalla 25.11. – Joulu. Ei vastailla silloin puhelimeen ja sähköiseen postiinkin harvoin. Tarkoitus on tauko. Tau-ko. Paikalla vaan ei tällä.