90-luvun lama teki minusta sairaalloisen saneeraajan
Kun 90-luvun alkupuolella, koulun ohessa, aloitin varsinaisen työurani Länsikeskuksen Novoshop -myymälässä, Suomi oli syvässä lamassa. Lähes kaikki kaverini olivat työttömiä. Ja Kokoomuksen yritys-setien “kai se työttömyyskorvaus joku kymppitonnin on!” -tokaisut rytmittivät tuloamme työmaailmaan.
Asuimme Pian kanssa 1. vuokrakämpässämme Turun Sohossa, Läntisellä Pitkälläkadulla. Pieni 42m2 kaksio toimi usein ystävien bilekeskuksena, kun sijainti oli keskustassa. Nasu-kissa oli ihmeissään, kun löysi välillä itsensä hiilihappojääsumusta.
Kun oli edelliset 2-3 vuotta elänyt pätkätöillä (Kirjatori niminen kirjakauppa oli sekä minun että Pian on-off -työpaikka), kunnon säännöllinen kuukausipalkka oli kuin olisi joka kuukausi voittanut lotossa. Mihin kaikkeen raha riittikään!
Olimme kuitenkin niin peloissamme siitä, että taas kohta työt loppuvat, että asuimme vuokralla aina vuoteen 1999 asti, jolloin vasta uskalsimme ostaa ensiasuntomme. Siitä alkoi hurjakurinen budjettielämämme, joka johti 12 vuotta myöhemmin, kahden asuntokaupan myötä, lainattomuuteen.
Saimme molemmat hyviä palkkoja, koska emme tehneet kuin töitä. Se tarkoitti, että useita tuhansia euroja maksettiin lainaa – joka kuukausi. Sen mahdollisti tiukka tulo- ja menokuri. Sama budjettipohja on edelleen käytössämme. Se on tienannut meille kaiken.
Yrittäjänäkin toimii “saneeraaja-ri”
Kun sitten aloitimme yrittäjyyden vuonna 2006, Viidakkorumpu nimellä, olimme ihan helvetin peloissamme. Neljä äijää ja jostakin oli lainat ja elämisen kulut maksettava – ihan itse.
Ihan alkuvuosina keskityimme tuloihin. Teimmekin jossakin välissä varmaan kaikille kärkimainostoimistoille Turussa ja muutamalle Helsingissäkin, verkkokampanjoita sekä -sivuja. Kun sitten mainostoimisto Satumaa nappasi ykköskoodarimme ja Viidakkorummun liikevaihdosta lähti “yhtenä viikkona” 60%, opin saneerauksen jalon taidon.
Oli lähdettävä Manillan upeista tiloista pieneen Mittarinkadun koppiin. Kaikki kulut oli nollattava, mutta jostain piti silti saada myös töitä lisää.
Oli vain Rani ja minä ja kumpikaan meistä ei ollut tehnyt-tehnyt verkkosivuja, koska emme ole ohjelmoijia. Suunnitellut olin toki satoja kampanjoita ja sivustoja. Tekijöinä vaan oli aina “koodarit”. Maailma oli vielä sellainen. Käytettiin yleisesti jonkun koodarin tekemää, omaa julkaisujärjestelmää.
Onneksi löysimme apua nopeasti. Löysin WordPressin vuonna 2010 ja opettelimme sen Ranin kanssa – oli taas kerran pakko. Haimme ja saimme onneksi “opettajan” Eerosta, jonka palkkasimme alkuun oppaaksi. Tavallaan loimme Viidakkorummun uudelleen. Siksi sen viralliseksi nimeksi tulikin Viidakkorumpu 2.0 Oy.
Elimme todella pienellä palkalla, koska ei ollut varaa suurempaan. Silloin minimalistisempaan ja taloudellisempaan elämään tottui.
Palkkamme ovat edelleen yhtä pienet, lähes kymmenen vuotta myöhemmin, koska kulumme laskettiin alas silloin joskus kun oli pakko. Nyt tosin voisin tehdä enemmän ja saada isompaa palkkaa, mutta en halua. Haluan nauttia muusta kuin työstä ennen kuin sairastun vakavasti tai kuolen.
Saneeraaja-ri parisuhteessa
Vaimoni Pia tuli mukaan omaan perhemainostoimistoomme vuonna 2017. Se oli monen vuoden unelman summa. Halusin meille molemmille ammatin, jossa voimme tehdä koneen kautta työtämme mistä vain, milloin vain. Halusimme elää.
Nyt olemme kohta kolmisen vuotta työskennelleet yrittäjäpariskuntana. Pia hoitaa visuaalisen suunnittelun ja minä muut asiat. Pidän tarkkaa budjettia omasta taloustilanteestamme, tulevaisuuden tavoitteista sekä yrityksen kassavirrasta. Kaikki toimii. Säästämme vanhuuselämää varten ja elämme säästeliäästi. Tuhlaamme ainoastaan hyvään oloon, eli muutamien viikkojen oleiluihin ulkomailla ja kotimaassa.
Koska mitä järkeä on tavoitella ja päästä tilanteeseen, jossa työnsä voi tehdä mistä vain, muttei käyttää sitä etua koskaan?
Sitten huonoihin puoliin, joita ei osannut ennakoida lainkaan, kun “unelmaan” pyrki.
Jotta tällainen piskuinen nomadiavioparin (nomadi=liikkuva yrittäjä) yrittäminen onnistuu, pitää koko ajan olla tarkat plänit, kulukuri ja tarkkuus. Se mitä ei arvannut on, että ne syövät pikkuhiljaa iloa elämästä.
Olen elänyt tätä saneeraajan elämää niin kauan, että huomaan olevani paljon vakavampi nyt. Pia sen ensin minulle kertoi. Spontaanius ja “hyvä huolettomuus” loistaa poissaolollaan. Ja toki tiesimme, että ei ole helppoa olla sekä aviopari että yrittäjäpari. Me olemme onnistuneet siinä ihmeen hyvin, vaan silti yrittäjyys jyrää sitä avio-osuutta sentti sentiltä, ellei pidä huolta.
Nyt pitää löysätä hihnoja ja löytää taas iloa
Se tarkoittaa ihan oikeasti sitä, että säästöbudjetti puolitettiin. Aiemmin säästimme pikkutuloista paljon. Nyt enää puolet. Meidän pitää löytää enemmän iloa ja hyvää vastuuttomuutta elämäämme. Haalia takaisin ystäviä, jotka ovat kaikkien ollessa niin kiireisiä koko ajan, jääneet vähälle. Pitää aidosti jatkaa niitä taitoja, joita oikeasti haluaa oppia. Minulla ne ovat perinnerakentamisen tietotaito ja musiikin soittaminen.
Olkoon siis tämän vuoden toiveena enemmän hymyä, jopa naurua. Tämä pienen pieni businesselämä riittää jo sekin syömään ilon elämästä. En voi kuin kuvitella, mitä se “iso businesselämä” sitten tekee?
Ja huomaatteko paljonko Suomen mediassa puhutaan taloudesta? Talouskuri sitä, talousuhka tätä, työllisyysaste se ja velkaantuminen tuo. Pelkoja pelon perään. Ei ihme, että yhä suurempi osa 20+ -vuotiasta tippuu kyydistä masennukseen ennen kuin elämä alkaa.
Tätä 90%:sta säästökulutalousmaailmaa ei ole tehty ihmisille. Se on tehty jumittuneille sedille ja tädeille, joista ilo on aikaa sitten rutistettu kuiviin.
Meidän pitää pitää huoli siitä, etteivät ilottomat sedät ja tädit, johon suuntaan itsekin valuin vauhdilla, pilaa kaikkia nuorempia ikäluokkia. Löydetään siis ilo takaisin, murunen kerrallaan.