Artikkelit

Siinähän se alla tönöttää. Jokaisen meidän suomalaisen seuraavan 10 vuoden päästötavoitelukema. Jokainen voi mitata lähtötasonsa Sitran sivuilla olevan testin avulla, vaikkei se nyt niin tarkkaan olekaan rakennettu. Saisiko Sitra siitä ns. advanced -version?

Tein testin ja se näyttää nyt paljon, koska kolme ulkomaan matkaa tänä vuonna.

 

Kaksi asiaa muuttuu: Lennot ulkomaille ja ruokavalio

Ulkomaan reissut on kohta tehtävän Teneriffan vaellus- ja työmatkan jälkeen vähäksi aikaa tehty. Sillä saamme 2-3000 hiilikiloa pois – molemmat. Olemme 15 viime vuoden aikana lentäneet ja matkustaneet paljon, ja siten paitsi sivistäneet itseämme hurjasti, myös kuormittaneet maapalloa liikaa.

Matkustaminen painottuu kotimaahan ja lähikohteisiin, jonne pääsee autolla tai junalla, vaikkakin kotimaan matkailu onkin todella kallista. (Katselin mm. viime viikolla Espoosta hotelliyötä. Halvin oli 179€. Järkyttävää).

Ruokavalio 80-90%:sti kasvispainotteiseksi

Minua on aina kasvisruokaohjeissa häirinnyt se, että ne on tehty pienille tai reseptiruoat ovat jotenkin ”höttöisiä”. Olen 193cm/ 100kg, joten kaipaan järeämpiä kasvisruokareseptejä. Nappailin nyt muutamia sellaisia kuvina Kasvisruokamaanantai -kirjastamme. Niitä otamme nyt arkisin käyttöön. Kana-/ kebab-/jauheliha jota syömme, syömme vain juhlaruokana viikonloppuisin, kunnes nekin voi jättää vähemmälle.

Maitotuotteet ovat se toinen paha (kannattaa lukea muuten tämä Guardianin juttu ruokavaliosta).

The new research shows that without meat and dairy consumption, global farmland use could be reduced by more than 75% – an area equivalent to the US, China, European Union and Australia combined – and still feed the world. Loss of wild areas to agriculture is the leading cause of the current mass extinction of wildlife.

 

 

Kasvisruokareseptejä kuvina:

 

 

 

Olipas hyvä alkuviikko. Saimme vuosisopimusasiakkaisiimme globaalin Monitor ERP:n, jonka Suomen toimintoja käynnistellään jo Logomossa.

Pikku Apuri auttaa Monitoria Suomen lanseerauksessa tekemällä tekstejä, mainontaa, hoitamalla SoMe-tilejä jne. jne. Tarkoituksena on levittää heidän Monitor G5 -ERP-ohjelmistonsa jokaiseen tuotantoa tai logistiikkaa tekevään yritykseen.

Monitor G5 – Referensfilm 2 from Monitor ERP System AB on Vimeo.

Tavattiin toimari-Tonin kanssa tässä kevät-kesällä pariin kertaa ja kun vaan kemiat natsaa, niin ei siinä paljoa muuta tarvitse. Ilo auttaa hyvää firmaa, sillä ko. yritys mm. jakaa vuosittain liikevoitostaan leijonanosan omille työntekijöilleen. Arvotkin siis kohtasivat 🙂

Nyt on vielä kivampi kesä edessä, tosin työntäyteisempi sellainen. No, yrittäjä pitää lomaa silloin kun ei ole töitä.

Kaupunkikotimme on pieni, joten meillä on alusta asti ollut sääntö, että yksi uusi tavara tai vaate vie vähintään yhden pois (mielummin enemmän).

Kun sitten hommattiin maaseututorppa, vannoimme ettei sinne kerätä varastoa, kuten monille muille oli käynyt. Nyt neljä vuotta myöhemmin on sanottava, että taistelemme joka viikko varastovaihdetta vastaan. Halusi tai ei, vanhat vaatteet ja tavarat kerääntyvät torpalle ja sen lukuisiin säilytysvajoihin kuin magneettisina. ”En raaski heittää tätä pois, kyllä sille mökillä käyttöä löytyy”. Ei löydy.

Itsellä on täällä pieni vaatekaapillinen vaatteita. Niistä käytän vajaata 10%:a. Ne kuitenkin ovat niin hyväkuntoisia, etten viitsi niitä poiskaan heittää, joten olkoot nyt toistaiseksi.

Työkaluvajamme on pieni, mutta tehokas. Vaan silti sen lattiapinta täyttyy koko ajan tavarasta. On imuria, jalkapumppua, painepesuria, kumisaappaita, ikea-kasseja, jne. jne.

Ihan oikeasti emme saisi ostaa mitään muutamaan vuoteen. Joka paikka tursuaa turhaa jo nyt. Miksi sitä sitten ostaa?

Oma hypoteesini on se, että kun meidät opetetaan kuluttamaan, ostamaan ja hamstraamaan koko ikämme, niin siitä pois opettelu vie aikaa. Vaikka olemme tienneet dilemman jo vuosia, silti tulee ostettua edelleen turhiakin.

Toinen osa koskee sitä, että halusimme tai emme, olemme hedonisteja. Jos täällä vain kerran taaplataan, saahan siitä nauttiakin. Nautintoa ovat elämää rikastuttavat asiat. Yksittäinen tavara ei niinkään, mutta toisenlainen asunto maalla tai purjevene muuttaa jo elämää paremmaksi.

Kolmas osa hypoteesista liittyy teknologiaan. Kun elämme enemmän ruutujen kimpussa kuin toistemme, eräänlainen tyhjiö sisällämme kasvaa. Sitä tyhjiötä täytämme sitten ostamalla siitä ruudusta laastariksi tavaraa. Jokainen uusi ostos tuo hetkellisen onnen tunteen, muttei yksikään korvaa kumppanin halausta tai kavereiden kanssa vietettyä iltaa.

Me tarvitsemme enemmän toistemme seuraa.

Valtio ja sen tulevaisuus

Laajemmalti kysymys on seuraavanlainen:

Miten käy valtion, kun sen kansalaisista valtaosa saavuttaa saman tilanteen? Kun iso osa kansasta ei enää ostakaan kuin tarpeeseen, ostaa käytettyä tai lainaa. Väitän, että se osa on jo suuri ja kasvaa koko ajan.

Jonkun olisi syytä pohtia vakavasti yhteiskuntajärjestelmää, joka ei perustu enää kuluttamiseen. Suomalaisella tavalla elää tarvittaisiin lähes neljä maapalloa.

Ehkä meillä olisi jotain perustavanlaatuista korjattavaa? Mutta josko aloittaisi itse siitä, että halaisi puolisoaan hieman enemmän kuin tuijottaisi ruutua. Kavereiden kanssakin on kiva keskustella ihan naamatusten. Samaa selitin vuosi sitten, mutten tilannetta paljoakaan parantanut. Josko jo?

Olen menettänyt vuosien myötä lähes kaiken uskoni suomipolitiiikkaan, kuten varmaan moni muukin. Nyt käynnissä oleva yritystukiskandaali katkaisi tämän it-kamelin selän. Jotain on tehtävä. Tässä Antero Vartian teaser aiheesta.

Niinpä vielä raaka toiminta-ajatus olisi seuraavanlainen:

  • Perustetaan uusi puolue. Siihen tarvitaan näitä asioita.
  • Puolueella on vain kolme pääteemaa. Kaikki sellaisia, jotka nyt puuttuvat kaikista muista: Läpinäkyvyys, rehellisyys ja demokraattinen toiminta.
  • Se ei mainosta eikä lobbaa. Sille perustetaan verkkoon kanavia, joihin se raportoi päätöksenteosta ja sen läpinäkymättömyydestä.
  • Jokaiseen raporttiin voi kuka tahansa ehdottaa parempaa toimintatapaa tai ehdotusta. Niistä voi kuka tahansa tykätä, mutta vain kolme parasta otetaan loppukisaan. Paras ehdotus on puolueen päätös ja linja ko. asiasta
  • Se on siis aidosti kansan ääni paksujen seinien ja kallojen sisällä.

Olisiko tuossa pointtia. Kuka tuollaiseen lähtisi mukaan?

P.S. Domain varattu.

P.S.2. Hyvä huomio tuli lukijalta. Kansa ei saa päättä suoraan mistään. Tulee hurjaa tulosta. Eli jotta pääsee ehdottamaan, pitää suorittaa jonkinlainen ”olen ihminen” -testi 🙂

Ensin meidät ohjattiin nettilomakkeisiin, joiden 1. tehtävä oli kerätä meiltä kaikki tieto sähköpostispämmäystä varten ja vasta toisena palvella. ”Palvelu” on edelleen monelle sellainen, että vastaus tulee useamman viikon jälkeen tai ei ollenkaan.

Sitten keksittiin uusi palvelukanava, chat-ikkuna, jossa ystävällinen botti huhuili heti: ”Hei, kuinka voin auttaa?”. Se legendaarisin esimerkki on artikkelin pääkuvassa. Jo klassikoksi muodostunut VR-yhtiön iloinen palvelija.

Olen vuosia testaillut eri yritysten sähköisiä palvelukanavia ja tulos on ollut karmaiseva.

Suomessa otetaan uusi tekninen härpäke kyllä innolla käyttöön, mutta se pääasia, palvelu, loistaa edelleen 90%:sti poissaoloaan.

Alla esimerkkejä viimeiseltä viikolta:

Esimerkki 1

Tein laskelman automme Kaskolle ja liikennevakuutukselle OP:n laskurissa. Siinä näin, että mainostavat 1. vuodeksi -50% alennusta. Se ei minua kiinnostanut. Haluan pysyvän suhteen.

Sain lukeman, joka oli 100€/v kalliimpi kuin nykyinen. Päätin kuitenkin kysyä asiaa ”Mikolta”, koska hän siinä viereisessä chat-ikkunassa huhuili. Sanoin että ”tein juuri laskelman ja olitte kallis. Ei liene mitään tehtävissä?”. Automaatti-Mikko kertoi, että 1v. maksusta saa nyt -50% alen. Sanoin ettei se kiinnosta. …..Odotin tovin, toisenkin, kunnes ”Mikko” vain häipyi?

Esimerkki 2

H&M lähetti oikein korttipostia. Saat HM.comin tilauksesta -25% kun ostat ennen 1.4. Mukana oli koodi. Huomasin heti, että ilmeisesti demokoodi oli jäänyt korttiin. Kuusi nollaa ja pari lukua. Ei tietenkään toiminut, kun Pia kokeili ostaa kesä-avokkaita itselleen.

Päätin soittaa. Sainkin n. viiden minuutin päästä ”asiakaspalvelun kiinni”. Kerroin ongelman ja hän lähti setvimään. Ei ratkennut. ”Oletko millä selaimella koittanut?” Chromella sanoin. ”Joo, se voi olla ettei se sillä toimi, Safarilla se ei ainakaan pelaa!”. Kerroin, että H&M -koodin olettaisi toimivan selaimilla. No, kertoi, että ”lataa Firefox ja jollei pelaa, annan uuden koodin.” Sanoin että ”jos antaisit heti vaikka sen koodin?”. Kesti nelisen sekuntia ymmärtää sen olevan palveluoikotie ja koodi tuli sähköpostiin – ja toimi, koska se oli muotoa ofdisjfp8yw7ewrF938R73-fkehfpeiwurh23å9u-938479287hddhjdhjHJ -kuten oikean koodin kuuluukin olla.

Esimerkki 3

Kyselin Gigantin chatistä Samsungin 55″ -telsulle vaijeritelinettä. Kaivoin oikein Samsungin mallin linkin ja annoin sen. Selvitetään, sanoi ”botti-Mari” ja hävisi. Seuraavana päivän sain sähköpostia (tiedot piti antaa ennen kuin chat edes aukesi). ”Joo, ko. Samsungin telinettä ei enää saa. Kysy Samsungilta mikä ois hyvä.”

En sitten ostanut sitä Gigantista. Verkkokauppa tilasi sen päivässä liikkeeseensä ja haen sen huomenna sieltä.

Mitä jos kuitenkin palveltaisi aidosti niitä asiakkaita? Tiedän, siinä on se mutta, että henkilökunnan pitäisi osata alaa ja tietää siitä. Se maksaa. Aina on helpompi antaa opiskelijalle opiskelijan palkka ja nollavastuu.

Esimerkeistä pari maksoivat ammattitaidottomuudellaan OP:lle n. 550€ joka vuosi ja Gigantille 78€. Kertokaapa noita lukemia sadoilla per päivä per yritys.

EDIT: Esimerkki 4, tänään su, 25.3.2018

Ostin verkkokauppa.comista tuotteen ja tilasin sen Raision myymälään, koska tuotteen on tarkoitus kulkea Taivassalon torpalle. En tajunnut että avajaishääsäkät jatkuvat edelleen. Tänään ajoimme sitä hakemaan, matkalla torpalle. Pihalla oli 100m jono ja käännyin.

Laitoin sitten viestiä, että: ”Onko tuossa mitään järkeä, että ostettua ja maksettua tuotetta ei pääse noutamaan suoraan jostakin eri tiskiltä? Voiko tuotteen lähettää kotiin, koska tehty noin mahdottomaksi?”. Muutamaa tuntia myöhemmin sain vastauksen. Hohhoijaa.

 

Visa, 25. maalisk. 18.22 EEST:

Hei,

suosittelen menemään ihan aamusta tai illasta. 

Ystävällisin terveisin,

Visa

Asiakaspalvelu

Suomi 100 on melkoista pönötyksen juhlaa. Ehkä huikein ja opettavainen juttu mihin olen törmännyt, on tämä Janne Saarikiven uudessa Imagessa julkaistu juttu. Siksi se saa julkaisun myös täällä.


Suomen satavuotisjuhlien aihe ei ole historian Suomi, vaan Suomen ”ilme”, falski omakuvamme, kirjoittaa Janne Saarikivi.

Suomi ei ole satavuotias. On olemassa asia nimeltä Suomen satavuotisjuhlat. Juhlat ovat jatkuneet lähes vuoden ja etenevät kohti aamuyön aivokuollutta vaihetta, jota kukaan ei välitä muistella. Se juhlista. Mutta miten vanha on Suomi?

Katson Novgorodin tuohikirjettä numero 278. Tuhatvuotisessa vaaleassa tuohenpalassa on raaputettuna varhaisimpia suomalaisten tunnettuja nimiä. Mies nimeltä Ikähalu, liikanimeltään kumarainen, on myynyt tai suorittanut maksuna kolme näädännahkaa. Laitakylä-nimisessä paikassa Ihalaita-nimisen henkilön vaimo on maksanut kaksi näädännahkaa ja puoli ruplaa. Saman verran on maksanut Ihalan tai Ihalaisen veli Munomieli Kurolassa tai ehkä Kyyrölässä.

Meillä ei ole aavistustakaan, keistä tuohessa puhutaan, missä he oikeastaan ovat asuneet tai mistä maksaneet. Silti tiedämme, että he edustavat ensimmäistä kirjallista jäännettä kieli- ja kulttuuriperinnöstä, jonka jatkaja on Suomen valtio.

Vuosisatoja ennen kuin Virén oli juossut, Sibelius säveltänyt ja Kekkonen puhunut, täällä oli suomalaisia. He olivat luoneet pitäjä- ja maakuntalaitoksen, käräjälaitoksen, saunakulttuurin ja runotradition Väinämöisestä. He asuttivat jokien ja järvien rannat ja rakensivat linnavuoret, nuottasivat ja söivät saimaannorppia.

He olivat yhteydessä koko maailmaan; haudoissa on pronsseja Siperiasta, miekkoja Saksasta, kolikoita Bagdadista.

 

Suomen satavuotisjuhlien aihe ei silti ole historian Suomi, joka on luonut meidät, vaan falski omakuvamme, Suomen ”ilme”. Se on kopioitu kansainvälisestä nationalismista ja bisnestilastoista. Kuorrute on tilattu brändiasiantuntijalta, joka on muotoillut ketään loukkaamattomia sloganeja graafisen ohjeiston mukaan.

Juhlinta näyttää siltä, että Suomi on tasan 73 vuotta. Ehdoton valtaosa kaikesta muistelosta liittyy vuoden 1944 sotatapahtumiin.

Minunkin ukkini osallistui kesän 1944 isänmaalliseen päätapahtumaan, torjuntataisteluihin (Kannaksellako vai muualla, en muista). Hänen kokemuksestaan ei silti saisi sankarikertomusta Ilta-Sanomien sarjaan 100 tarinaa sodasta.

Sakari Saarikivi lähetti kotiin kirjeen, että paetkaa lasten kanssa Ruotsiin, sillä sitä, mitä täältä tulee, ei voi pysäyttää. Kirje ei tullut perille, vaan jäi toimiupseerin sensuuriin.

Sitten ukki haavoittui tykistökeskityksessä. Hän makasi kranaattikuopassa, jossa oli raajojen pätkiä. Ukki oli ihmetellyt vieressään olevasta kädestä, mahtaako se olla hänen omansa. Hän kokeili, kykenisikö liikuttamaan sen sormia.

Ne toimivat.

Dramaattista, mutta toinen maailmansota ei ole erityisen suomalainen kokemus. Olen kuullut kertomuksia sodasta myös venäläisiltä, unkarilaisilta ja virolaisilta ukoilta. Sama se, sotiiko Suomi Venäjää vastaan vai Venäjä Suomea vastaan, tapahtumissa on liejua, pelkoa ja kuolemaa.

Maailmassa on valtio, joka on lopettanut menneistä sodista ylpeilyn, Saksa. Jos olisi saksalainen, olisi siksi syytä olla ylpeä patriootti. Suomessa on Simo Häyhä, joka tappoi viisisataa venäläistä lumihangessa maaten. On Lauri Törni, joka sai Mannerheim-ristejä ja rautaristejä. On sen ja sen rykmentin perinneyhdistys, Lotta Svärd Säätiö ynnä muuta.

Sitten ihmettelemme, että Venäjällä pystytetään patsas Mihail Kalashnikoville.

 

Venäjästä tulee mieleen, että Suomi on 208 vuotta vanha, Venäjän perustama valtio. Jos on olemassa tilaisuus, jossa Suomi on perustettu, se on Porvoon valtiopäivät vuonna 1809. Venäjään liitettiin maakuntia, joille luotiin yhteiset rajat ja alueelle nimi. Keisari Aleksanteri otti itselleen tittelin Suomen suuriruhtinas ja puhui Suomen kansakunnasta.

Onpa todella onni, että venäläiset tulivat tänne. Venäjän vallan aika oli suomalaisen kulttuurin kultakausi. Kalevala kerättiin ja julkaistiin, Kansallismuseo rakennettiin, Edelfelt ja Gallén-Kallela maalasivat, ja Sibelius sävelsi Venäjän keisarikunnassa.

1800-luvun alkupuolella oli työ ja tuska saada suuriruhtinaanmaan väestö uskomaan, että he eivät ole ruotsalaisia. Sitä varten investoitiin infraan. Perustettiin uusi pääkaupunki ja tuplattiin sen yliopiston rahoitus. Kaiken maksoi isänmaamme Venäjä, Uralin ja Siperian siirtomaista ryövätyillä arvometalleilla ja orjatyöllä.

Yliopiston kivijalassa ovat kaukaisten, lähes kaikille tuntemattomien kielisukulaistemme rikkaudet. Ylemmissä kerroksissa istun minä suomalais-ugrilaisen laitoksen käytävällä ja tutkin heidän kieliään. Tällainen on länsimaiden suhde muuhun maailmaan, eikä Suomi tässäkään ole mitenkään erikoinen.

Suomi ei itsenäistynyt vuonna 1917. Se jatkoi olemistaan, kun Venäjän keisarikunta katosi. Vasemmisto ja oikeisto julistivat vuorotellen maan itsenäiseksi toisen boikotoidessa. Tärkeintä ei ollut itsenäisyys vaan se, minkä puolueen itsenäisyys on kyseessä. Natsit ja suvakit, anteeksi, valkoiset ja punaiset, inhosivat toisiaan syvästi, enemmän kuin rakastivat isänmaataan.

Valtiollinen itsenäisyys ei ollut enemmistön tavoite. Jos asiasta olisi ollut kansanäänestys, olisi käynyt kuin Kataloniassa 2017. Neljäkymmentäkolme prosenttia olisi äänestänyt jaa. Kotiin olisi jäänyt 57 prosenttia väestöstä ja sanonut ottiatuota, mutta en ota kantaa.

Toisaalta Suomi oli jo olemassa. Oli rajat, valuutta, eduskunta, naisten äänioikeus. Oli puoluelaitos. Suomi oli ennen ”itsenäistymistään” tavallaan itsenäisempi kuin nyt.

Nyky-Suomen laki on alisteinen EU-direktiiveille, mutta vuonna 1916 Suomen laki oli suuriruhtinaanmaassa Venäjän lakia ylempänä. Suomella oli valuuttapolitiikka, oma kansalaisuus ja tulliraja. Nykyään ei ole.

Suomen itsenäistyminen ei tapahtunut tyhjiössä. Keisarikunta hajosi. Myös Baltia, Ukraina, Gruusia, Kauko-Itä itsenäistyivät. Alkoi suuri sota. Suomessa on riidelty, tulisiko vuoden 1918 tapahtumia nimittää vapaussodaksi, kansalaissodaksi vai kapinaksi, mutta paras nimitys olisi Venäjän sisällissota, Suomen rintaman tapahtumat.

Venäjän sisällissota oli aikansa Kongon konflikti: verinen, sekava ja täynnä ulkomaiden joukkoja. Amerikkalaiset valloittivat Vladivostokin ja englantilaiset Arkangelin. Helsingin valloitti saksalainen divisioona, jonka komentaja von der Goltz ojensi Suomelle tämän niin sanotun itsenäisyyden.

Vuonna 2017 Suomi on menettänyt loistavan tilaisuuden pystyttää kansallinen muistomerkki vuoden 1918 sodan uhreille Suomen 100-vuotisjuhlien ja sovun merkiksi. Ensi vuonna sadan vuoden takaisia tapahtumia muistelevat kyllä työväenyhdistykset ja jääkärien perinnejärjestöt, mutta ei Suomen valtio. Se ei osaa sanoa Suomen itsenäistymisestä mitään.

 

Talvisodasta ja torjuntataisteluista puhutaan, koska itsenäistymisessä ei ollut mitään hohtoa. Se oli puolueriita ja sattumaa. Se ei tuonut tullessaan suomalaisen kulttuurin kukoistusta, pikemminkin päinvastoin. Siksi yleisessä tietoisuudessa Suomen historiaan mahtuu vain kaksi tapahtumaa: venäläisen tankin alle ryömivä hiljainen mies ja vierestä katsova Mannerheim.  Suomen historiaa symboloi suomalaiseen astiankuivauskaappiin kuivumaan pantu Tuntematon sotilas -vessaharja, yrittäjähenkisen kansakunnan teollisuustuote toisen sisällä.

Muutakin voisi muistaa: esimerkiksi sen, miten 400 vuotta sitten Stolbovan kylässä Ruotsi ja Venäjä päättivät taas yhden verisen sodan ja määrittelivät samalla 400 vuotta myöhemmän kansan.

Rajaa siirrettiin itään. Ruotsiin liitetyiltä alueilta pakeni ortodokseja, ja näin syntyivät Tverin, Tihvinän ja Valdain Karjalan alueet Venäjällä.

Jäljelle jääneet karjalaiset joutuivat maksamaan tavallisten verojen ohella myös luterilaisen papin palkan. Tämän oli määrä käännyttää heidät, mikä lopulta lähes onnistuikin. Karjalaiset maksoivat näin oman kulttuurisen kansanmurhansa kulut.

Syntyi kunnon suomalaisen ja ryssän ero. Pohja uskon ja kansan samastamiselle oli paukutettu sata vuotta aiemmin Wittenbergin linnankirkon oveen.

Nyt kun itsenäisyyden juhlavuosi on lopuillaan, huomaamme, että emme muistaneetkaan kolmen päällekkäisen juhlavuoden ketjua: reformaatio 500 vuotta, Stolbovan rauha 400 vuotta, Suomi 100.

Linja kulkee Agricolan Uuden testamentin ja Stolbovan kylän kautta 500 ja 400 vuoden takaisista tapahtumista vuoteen 1991. Tuolloin Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisille ”paluuoikeuden” Suomeen. Nykyisen Suomen alueelta Pohjois-Karjalasta 1600-luvulta Tveriin ja muualle Venäjälle siirtyneille ei kukaan silti ehdottanut paluuoikeutta. He eivät näet ole ”suomalaisia” vaan ortodoksisia karjalaisia, mikä kai sitten on aivan eri asia.

  1. tammikuuta vietetään vainojen uhrien muistopäivää. Kouluissa kerrotaan holokaustista ja keskitysleireistä. Sitä, että Suomesta Neuvostoliittoon loikanneet kymmenet tuhannet suomalaiset ja yli 100 000 inkerinsuomalaista tapettiin etnisessä vainossa, ei muisteta. Se ei kuulu tarinaamme millään tasolla.

Yksikään tiedotusväline ei noteerannut inkerinsuomalaisten kansanmurhan 75-vuotispäivää, joka osui yhteen Suomen satavuotisjuhlien kanssa.

Tapahtumien uhreja on enemmän kuin talvi- ja jatkosodan vainajia, joille on pystytetty muistomerkki jokaiselle kirkkomaalle.

Vainoissa kuolleiden haudat ovat hiljaisia ja kaukana kotona. Voisi melkein luulla, että hekään eivät ole suomalaisia.

 

Suomalaisia eivät ole myöskään Irakista tänne saapuneet muslimimiehet, jotka ovat paenneet terrorismia, ja joita tässä maassa syytetään terroristeiksi. Lopulta tämä maa saattaa onnistua tekemään heistä ainakin muutaman terroristin, jos huonosti käy. Suomalaisia eivät ole romanit, eivätkä saamelaiset, joilta tämä maa on ryöstetty.

Olen kuullut kerrottavan, miten Lokan ja Porttipahdan tekojärvet 1960-luvulla rakennettiin. Kemijoki Oy:n mies oli kierrellyt amerikanautollaan peräkyliä. Töllien asukkaille oli juotettu viinaa ja lopuksi pyydetty nimi paperiin. Jälkikäteen oli käynyt ilmi, että he olivat myyneet maansa. Jos joku ei ollut viinaan menevä, kiristettiin valehtelemalla, miten naapurit jo myivät ja kohta saat vähemmän rahaa.

Tiedän ihmisen, joka ajelee veneellä Porttipahdan tekoaltaalla entisen kotitalonsa päällä ja naaraa veden muovaamia kantoja ja oksia. Se tuntuu kuulemma hyvältä. Hän oli lapsi lähtiessään veden alta, ja nyt hän on vanha. Siellä jossain alhaalla on metsä, jota vesi syö, ja josta muovautuu matkamuistoiksi sopivia kappaleita.

Mutta Suomen valtio saa nyt muutamia megawattitunteja sähköä. Meillä suomalaisilla on näet erityinen luontosuhde. Tehtyämme altaat, hakattuamme vanhat metsät, kuivatettuamme suot ja tuhottuamme vesistöt kaivoksista valuvalla moskalla, perustamme nyt uuden, entistä suuremman sellutehtaan, jonka nimikin on biotuotetehdas.

Avajaisiin tulee myös presidentti, sillä biotaloudessa on tulevaisuus.

 

Kansat ovat todellisia. Ne koostuvat elävistä, kosketeltavista ihmisistä, joissa veri virtaa ja sisäelimet sykkivät ja jotka jakavat kulttuurin, kielen ja käsitteet. Kansat myös lyövät toisiaan konkreettisesti turpaan, niin että sattuu. Suomalaisuudella on laaja soundtrack. Sillä on kuvittajansa ja sanoittajansa. Se koostuu sanoista, joita on tuhansia vuosia käytetty Euraasian metsissä. On tietty suomalainen tapa heiluttaa käsiä ja kohottaa kulmakarvoja, olla hiljaa ja pitää etäisyyttä.

Mutta ihmisten, kielen ja kulttuurin virta on loppumaton ja rajaton, ja suomalaisuuskin on. Ihmiset katkovat sitä fyysisillä ja henkisillä rajoilla, muovaavat ihmisten maailmasta kansojen maailman, ja kansojen maailmasta sen helpon kansanpainoksen, nationalismin maailman.

Siksi kansat ovat myös konstruktioita, hahtuvia sanoista, jotka huomenna punotaan toisin. Suomi on myös sattumaa. Tässä kohdassa voisi olla kaksi maata: Suomi ja Karjala. Pääkaupungit Turussa ja Viipurissa, lätkämatsissa rasistisia herjoja puolin ja toisin.

Sotaan kyllästyneille tarjotaan nyt vaihtoehdoksi kustomoitua Suomi-brändiä. Siinä on asioita, joita voi ostaa ja myydä: kännykät, Marimekko-kuosi sekä Muumit.

Suomella oli brändityöryhmä, jota veti Jorma Ollila. Se keksi, että Suomessa on puhdasta vettä (”Drink Finland”) ja ratkaisukeskeinen tunnelma. Suomalainen kädenpuristus on kuulemma maailman luotettavin, päätteli ryhmä, ja maksoi 150 000 euroa brittiläiselle konsultille.

Tämä Suomi-hype on perinteistä nationalismiakin paljon kauheampaa. Siinä maailmanhistoria on hyppy- tai heittokilpailu, jossa paras eli Suomi voittaa. Rakastamme vertailuja, ja kaikissa niissä olemme huipulla: kilpailukyvyssä, kouluissa, huippuyliopistoudessa.

Sen, joka tietää mistä tulee, ei tarvitsisi verrata itseään toisiin. Sellaiselle on aivan se ja sama, onko bruttokansantuote kasvanut prosentin vai kaksi. Mutta ikkunasta näkyy Suomi: Euroopan uusin ja rumin rakennuskanta. Nopeasti kaupungistunut maa, tasakattoisia, toimivia taloja.

Ne ovat suomalaisen insinöörin suunnittelemia.

 

Suomi saattaa olla perustettu myös vuonna 1863. Silloin tapahtui asioita, jotka loivat perustan sekä suomen kielen että biotalouden nykyiselle asemalle. Astui voimaan kielilaki, joka johti suomenkielisen kansanopetuksen ja lehdistön syntyyn. Ihmiset, jotka olivat aikaisemmin olleet esimerkiksi hämäläisiä, pohjalaisia tai karjalaisia, kuulivat koulussa olevansakin suomalaisia.

Samoihin aikoihin Suomi sai myös oman rahan ja keskuspankin. Seuraavina vuosina saavutettu itsenäisyys sementoitiin tapattamalla satojatuhansia ihmisiä nälänhädässä. Pankkijohtaja Snellman ei näet halunnut ostaa viljaa lainarahalla tai Venäjän avulla.

Raha ja pankki säilyivät, ihmiset menivät. Siitä kiitokseksi Snellmania nyt pidetään suurmiehenä.

Jokunen vuosi sitten Suomen pääministeri puhui kansalle televisiossa. Hän kertoi, että suomalaisten tärkein kysymys on valtionvelka. Puheessaan hän käytti brändityöryhmältä ostettua kädenpuristusvertausta ja luontosuhdehöpötystä, joista oli maksettu

150 000 euroa konsulttipalkkiota julkisista varoista.

Pääministeri kertoi, että olemme samassa veneessä. Kaikkien täytyy ajatella velkaa ja vientiteollisuuden kilpailukykyä. Tämä on se asia, jonka Snellmankin olisi sanonut nälkään kuoleville, jos olisi ollut televisio.

 

Sodan aikana Helsingin yliopiston rehtori Rolf Nevanlinna sanoi avajaispuheessaan, että ”on tuleva aika, jolloin vapautemme on turvattu ja kansamme täydellä antaumuksella voi omistautua suorittamaan kansallisia tehtäviään inhimillisen kulttuurin palveluksessa”.  Nyt kun tuo aika on tullut, saman yliopiston rehtori Jukka Kola ehdotti tämän vuoden avajaispuheessa, että yliopistojen pitää profiloitua ja lisätä yhteistyötä bisneksen kanssa.

Bisnes ja kasvu täyttävät minut surulla, sillä kukaan ei koskaan osaa sanoa, miksi tämä koulu, tuo metsä ja suo uhrataan talouskasvulle eikä jotain toista koulua, suota ja metsää.

Mutta muutakaan yhteistä tarinaa meillä ei ole.

Silti tiedän, että oikeat suomalaiset eivät ajattele kiky-sopimusta ja kasvua. Todellisuuden suomalaiset ajattelevat kevätkylvöjä, pornoa ja kissakuvia. Heidän päässään jumputtavat biisit, jotka kertovat rakkaudesta ja pettymyksestä.

 

Nationalismi ja konsumerismi, asevelvollisuus ja konsultit kertovat, että kaikki pitää panna ajattelemaan samoin. Pitää olla isänmaallinen. Pitää ajatella kasvua, vientiteollisuutta ja bisnestä, olla kansainvälinen. Pitää brändätä, tarjota asiakkaalle elämyksiä, pärjätä kilpailussa.

Nykyisin sanotaan yhä useammin myös: pitää olla reipas. Pitää hymyillä. Pitää olla positiivinen, polkea kuntopyörää ja irvistää. Sitten ihmetellään, miksi maassa on niin paljon masentuneita nuoria, vaikka Alex Stubb on hymyillyt ja Jari Sarasvuo tsemppauttanut.

Oikeasti valtion menestys mitataan siinä, kuinka paljon erilaisuutta se pystyy nielemään.

Jos tällä valtiolla ylipäätään on jotain arvoa, se on tässä: tämä on Suomi, me olemme suomalaisia, ja me emme ole samassa veneessä. Me emme ole matkalla samaan suuntaan. Meidän tarinamme risteävät Suomessa, mutta ne ovat eri tarinoita, joista ei muodostu yhteistä kertomusta. Ja niin on hyvä.

Mitä yhtenäisempi tarina, sitä surkeampi elämä. Siksi Venäjän kurjistuminen saa tuekseen koulutuspolitiikkaa, jossa historiasta ja erityisesti sodista tuotetaan yksi ainoa oikea virallinen versio. Venäjällä kun ei öljytulojen ehtyessä ole muuta tarinaa kuin nationalismi.

Siksi meidän kouluihimme halutaan yrittäjyyskasvatusta, ja yliopistoihin firmoja. Siksi taiteen tehtävää arvioidaan sen tuottamana hyvinvointina ja terapiana, jonka hinta lasketaan merkitysten sijasta rahana. Meillä kun ei ole muuta tarinaa kuin raha ja sen kasvu.

 

Oikeasti mikään ei olisi kauheampi kuin Suomi, jossa kaikki olisivat yksissä tuumin panemassa ”Suomea nousuun”. Se olisi kaiken loppu: biotuotetehdas joka kylässä, vieressään tekoallas ja kaivos. Joka kaupungissa miljoona konttoria, joissa kaikissa olisi brändättyjä kasvuyrityksiä. Ne tekisivät pelejä vihaisista linnuista, siileistä ja saimaannorpista.

Puhuin taannoin suomalaisen kanssa, joka asuu laulujen Pariisissa. Hänen vaimonsa on amerikkalainen ja hän matkustelee Uiguuriassa. Hän on asunut Saksassa ja Venäjällä. Hänen mukaansa on aivan selvä, että Suomi on toimivin yhteiskunta maailmassa. Samalla se on kuitenkin ainoa maa, jossa systeemiä yritetään muuttaa loputtomasti kiihtyvää tahtia.

Suomalainen journalisti Anu Partanen, joka asuu ihaillulla Manhattanilla, saavuttaa Amerikassa mainetta kirjoituksilla, joissa kerrotaan, miten amerikkalaista unelmaa voi toteuttaa parhaiten Suomessa, jossa paksu julkinen sektori maksaa ihmisille etuuksia. Samaan aikaan Suomessa ravaavat konsultit Amerikasta kertomassa, miten tuo ja tämä suomalainen rakenne pitää purkaa ja tehdä se amerikkalaisemmaksi.

Haluaisin huutaa Suomen päättäjille: Jättäkää Suomi rauhaan! Unohtakaa se! Unohtakaa sote-uudistus, unohtakaa maakuntamalli! Älkää muuttako mitään. Matkustelkaa ulkomailla, ja oppikaa, että kaikki, aivan todellakin lähes kaikki, on Suomessa jo hyvin.

Kaikki paitsi marisevat suomalaiset. Tai uudistuskiimaiset suomalaiset. Suomalaiset, jotka eivät tiedä, mistä tulevat ja hosuvat siksi ympäriinsä, ikään kuin olisivat johonkin menossa.

Uskokaa vain, kyllä tämä suomalainen masennus hellittäisi, jos vain lakkaisimme uudistamasta Suomea, tyytyisimme Suomeen.

 

On helppo sanoa, että Suomi on keskiluokkainen, omahyväinen ja sisäänlämpiävä maa. Italiassa tutustuu ihmisiin helpommin. Pariisissa on rikkaampi kulttuurielämä. Frankfurtissa on urbaanimman näköistä. Mutta onneksi ei tarvitse verrata, sillä Suomen rajat ovat avoimet. Täältä pois ja tänne pääsee takaisin, kuten jo kivikaudella.

Mutta minua ei oikeastaan kiinnosta, onko Suomi hyvä vai huono maa.

Ajattelen, että se on kohtaloni. Kannan tätä Suomea mukanani joka paikkaan. Olen opiskellut elämässäni neljääkymmentä kieltä, mutta osaan oikeastaan vain suomea.

Vain Suomessa ymmärrän ihmisten kulmakarvojen liikahduksia ja tuhahduksia.

Harvalla meistä on äitiinsä täysin erinomainen suhde, mutta äidin syntymäpäivillä skoolataan kyllä. Sanotaan: ilman sinua ei olisi minua, ja ketä minä sitten inhoaisin. Onnea äiti!

Ja onnea myös Suomi!

Minulle on kerrassaan sama, mikä on sinun bruttokansantuotteen kasvusi. En yhtään halua olla auttamassa vientiteollisuutesi menestystä.

En vähääkään välitä, miten peruskoulusi menestyy Pisa-vertailussa, vaikka lapsista ja opettajista pidänkin. Jääkiekkojoukkueesi menestys voi hetkeksi herättää minut horteestani, mutta itse asiassa sekin taitaa olla melkein se ja sama.

Kun ihminen aikuistuu, hän ymmärtää, että enemmän kuin intohimosta ja valinnasta rakkaudessa on kyse riippuvuudesta ja kohtalosta.

Koska meillä on vain yksi elämä, painan pääni ja siunaan hiljaisuudessa menneitä sukupolvia.

 

Ajattelen tuohikirjeiden kasvottomia ihmisiä, Pähkinäsaaren ja Stolbovan rauhan rajamerkkien siirtelijöitä. Ajattelen itää, länttä ja pohjoista, suomen, saamen, karjalan, ruotsin ja venäjän sanoja. Ajattelen niitä, jotka vuonna 1918 sotivat, omia sukulaisiani rintaman molemmin puolin.

Ajattelen isän äitini sukua, jossa monen elämä päättyi kivettömään joukkohautaan Petroskoin ulkopuolella, isänmaasta kaukana ja toisia suomalaisia, joita en tuntenut, mutta jotka hukkuivat matkalla Amerikkaan tai pääsivät sinne ja rikastuivat, mutta lakkasivat olemasta suomalaisia.

Ajattelen rakasta isoisääni, joka nousi nuoruutensa kranaattikuopasta ja käveli yliopistoihin luennoimaan suomalaisesta taiteesta.

Ajattelen Hugo Simbergin taulua Haavoittunut enkeli, josta ukkini sanoi, että se on paras taulu.

Ajattelen äitini syntymäkodin laiturilta avautuvaa maisemaa, jossa on havupuita, kukkuloita ja saaria, ja yöllä sen ylle syttyvät tähdet.

Sitä, että Volter Kilpi kirjoitti kosmisen kirjan elämästä saaristossa ja että Juice Leskinen lauloi Yölennosta.

Että näitä taideteoksia on hyvin vaikea selittää sille, joka ei tunne Suomea lihassaan.

Että olen saanut niiden sanoista sanomatonta lohdutusta, joka on parantanut suomalaista melankoliaani ja samaan aikaan syventänyt sitä.

Hyvää päivää 6.12.2017.

Luoja, varjele isänmaata!

Olen viimeaikoina herännyt tunteeseen, että juurikaan mikään ei voisi olla paremmin. 47+ vuotta se kesti huomata.

Ajatelkaas nyt jo isoa kuvaa: Jos Suomessa jättää lukematta negamediat, niin täällä on aidosti maailman 1.-4.ksi parasta elää (näkökannasta riippuen Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa voi elää vielä paremmin).

Meitä eivät uhkaa suuret luonnonkatastrofit eivätkä sodat. Täällä suurimmat pelot ovat turpaan saaminen öisellä nakkarilla ja hirvikolarit.

Meitä suojellaan valtion taholta monin seikoin. Emme juurikaan törmää myrkyllisiin tai haitallisiin ruokiin. Sähkölaitteemmekaan ei aiheuta tulipaloja, kiitos Tukesin. Saamme edelleen ilmaisen koulutuksen ja loistavan terveydenhoidon (sen voi tosin täysin sekaisin oleva sote romuttaa, ”kiitos” Kokoomuksen ja Keskustan setädiilin).

Yhä useammin tuntuu siltä, että meillä on kaikki niin hyvin, että keksimme tylsyyttämme nahisteltavaa.

Pienemmässä kuvassa sitten on eroja. Toisilla menee sikahyvin, toisilla todella huonosti. Valtaosa vaeltaa maanantaista sunnuntaihin autozombeina, kunnes viikko kelataan taas alkuun.

Tiedän että Suomessa, varsinkaan täällä Varsinaisessa Suomessa, ei saisi kertoa olevansa tyytyväinen. Se juna suistui raiteiltani jo vuonna 2006, kun aloitin yrittäjyyden.

Olen vain pikku hiljaa huomannut, etten oikein saa elämästäni enää tuunattua parempaa. Kaikki on juuri nyt paremmin kuin hyvin. Ainoa uhka on terveys. Nytkin odottelen taas labratulosta yhdestä poisleikatusta luomesta.

Kun sain vaimoni Pian mukaan Apuriin, kaikki naksahti kohdalleen.

Voimme nyt toimia yritysten markkinointiapurina mistä vain.

Työtä on tähän saakka tullut tasaisesti ja niitä on kivaa tehdä. Eli kiitos asiakkaamme, Apurin ja Rummun!

Huomaa hyvä

Arkeen on helppo hukkua. Päivät seuraavat toisiaan ja tuntuu ettei mikään muutu. Vaan huomaatko ne pienet asiat, joista tulee yhdessä suuri?

Nytkin nautin täällä tyhjässä Manillan toimistossa työstäni. Kuuntelen Black Crowesia ja teen asiakkaiden verkkosivuja. Nyt on paljon työtä. Hyvä taloudellinen tilanne on tärkeä, voi elää ilman painetta rinnassa. Eikä siihen tarvitse raharikkautta. Turvan tuo tieto siitä, että kävi mitä tahansa, läheiset pärjäävät silti. Heillä on turva pitkälle tulevaisuuteen.

Olen aina toitottanut sitä, että jos aamulla ei jaksaisi nousta sängystä, joku asia on varmaan huonosti. Onko se työ, liian vähäinen vapaa-aika, parisuhde vai joku muu? Elämän pitää olla tasapainossa, jotta siitä voi nauttia.

Arjen korjaaminen on kaikille mahdollista. Ainoa este sille olet sinä. Rohkeissa hypyissä tuntemattomaan on se hyvä puoli, että vaikkei se hyppy tavoittaisikaan sitä rotkon toista reunaa, olet ainakin koittanut. Nyt lopetan, ennen kuin Paolo Coelho tulee ja halaa.

Itse asiassa kaveri juuri nimitteli Facessa allekirjoittanutta ”digimaailman Esa Saariseksi”. Siitä on oltava ylpeä – kai? Kyllä tälläkin raapustuksella taas nakarilla turpaansa ottaa, on enemmän varsinaissuomalainen aavistus.

Ja kuten sanoin, tätä kirjoittaessa soi the Black Crowesin ne vähän tuntemattomat tsipaleet:

Kaiken ”maailma on pahin koskaan” -vyörytyksen keskellä on hyvä muistaa aika ajoin, että elämme nyt paremmin kuin kuninkaat silloin joskus. Tuon vaan unohtaa heti luettuaan.

  • Meillä on kylmällä lämmintä
  • Meillä on lämpimällä viileää
  • Meillä on ruokaongelma: Emme tiedä mitä söisimme tai jättäisimme syömättä?
  • Kakkaamme juomaveteen
  • Olemme lähes aina terveitä
  • Matkustamme vuosittain katsomaan muita maita ja ihmisiä
  • Valitamme usein, koska meillä on siihen aikaa
  • Emme enää tiedä mihin tavaraa laittaisimme, myisimme tai lahjottaisimme
  • Politiikkamme kärkeä ovat päätökset limuviinoista ja sulle, mulle -sisäpiirileikeistä
  • Kukaan ei uhkaa meitä, mutta pelkomme kasvaa silti
  • Tulevaisuuden suurin kynnys on tajuta fyysisten töidemme vähenevän minimiinsä
  • Kuolemme vain kerran, muttemme silti muista elää riittävän usein

Samaa laulua laulaa Suomessa mm. Esko Valtaoja, kohtuullisen tietäväinen väinämöinen. Yksi Eskotus päivässä pitää mielen loitolla pahasta.

Olemme pari vuotta jo suunnitelleet ja pyöritelleet omaa minitalomallia. Nyt alamme piirtämään siitä versiota 4.0. Haistoin trendin jo kauan sitten, mutta tämä vuosi lienee se läpimurtovuosi, jolloin valitaankin keskustakaksion sijaan miniomakotitalo tai halutaan vanhan lautamökin tilalle modernimpaa ”kotimökkiä”.

Jos haluat kuulla lisää minitaloista, katso esim. nämä videot:

Jos haluat oppia energiatehokkaasta kodista, katso tämä:

Mutta siis takaisin asiaan. Ajoimme Pian kanssa pelokkaasti kohti Valkeakosken pientalonäyttelyä, koska pelkäsimme upeita ja nerokkaita ratkaisuja, jotka saisivat meidän mallimme näyttämään amatöörien puuhastelulta. Messujen Facebook-sivut löytyvät tästä.

Onneksi alueen kierrettyämme voimme turvallisin mielin jatkaa kehitystyötämme, sillä 70% taloista oli umpitylsiä. Näkee, että talopakettien valmistajat ovat vain skaalanneet kaikkea pienemmäksi, jolloin kodit eivät välttämättä enää toimikaan.

Tekniikan puolesta voi sanoa, että lähes kaikissa oli poistoilmalämpöpumppu ja varaava takka -yhdistelmä. Osassa onneksi energiaa luotiin jo aurinkopaneelein. Messuilta löysimme neljä kiinnostavaa kohdetta 16:sta näytteillä olevasta, tosin eri syistä. Niistä alla lyhyt kuvaus ja kuvat:

Olokoto

Mammuttihirren Olokoto on hauska. Vain 21m2:iin on saatu täysikokoinen wc- ja suihkutila sekä pikkuinen olohuone. Suurten lasipintojen (yksi iso seinä ja katto) takia olo siellä tuntui akvaariomaiselta, mutta lisärakennuksena esim. ei-talviasuttavan mökin kylkeen tai omakotitalon pihalle se saattaa olla riittävä. Hinta tosin ei ole halpa: 50 000€ + perustukset, jossa kohtuu kevyetkin toki riittävät sekä tietysti byrokratiakulut. Äkkiä puhutaan siis kuitenkin 70 000€ + -luokasta.

Valkeakoski -talo

Paikallisten koulujen tekemässä Valkeakoski -talossa oli oikeasti suunniteltu pohjaa (SAFA -arkkitehti suunnittellut). Se oli avara ja pikavilkaisulla suht toimivan oloinen. Etelän suuntaan avoin ja avattava lasiseinä, pohjoispuolella ei juurikaan ikkunoita. Mutta hinta kipuaakin jo luokkaan 200 000€+

Aapa

Aapatalo oli ehkä lähinnä omaakin ajatustamme, mutta erotuksena selkeästi perhekäyttöön suunniteltu. Isoin jee-juttu oli talon kokonaan hengittävä rakenne. Sisustus oli hyvällä maulla tehty, mm. vaakaan asetetut raakalaudat sisäseinissä iso plussa. Nerokas oli pesukoneiden upotus saunan lauteiden alle.

Semiperinteinen

Ns. perinnehirsitalo rossipohjalla (jee!) oli ylivoimaisesti kaunein talo, kiitos virolaisten, 25cm:ä leveiden hirsien muodostaman rungon. Tämä talo on saanut runsaasti mediatilaa ja pääsimmekin juttelemaan sisällä päivystäneen omistajan, arkkitehti Juuso Horellin kanssa. Mies vahvisti jo sen, mitä pelkäsinkin:

Käytännössä Suomessa ei voi rakentaa painovoimalla toimivaa hirsitaloa. Päätön ja korruptoitunut maa.

Eli hekin olivat joutuneet ottamaan pienimmän mahdollisen poistoilmalämpöpumpun – pakosta.

Talon sisusta oli selkeästi kesken, eikä se ollut kummoinen. Talon suunnittelu lukuisine pikkuhuoneineen ja nurkkineen oli melko sekava.

Tilastoja suomalaisesta rakentamisesta

”Pahimmassa tapauksessa joku kymmenhenkinen biisintekijäryhmä saa jollain leirillä, vai miksikä niitä sanotaan, aikaiseksi jonkinlaisen kappaleen. Ei siitä oikeastaan kukaan ole vastuussa, siitä nyt tuli tuommoinen. Sitten joku tuottaja tai a&r katsoo, että annetaanpas tämä vaikka tuolle artistille. Ei se artisti hirveästi tykkää siitä biisistä, mutta täytyyhän sillä jotain laulettavaa olla. Sitten mennään studioon ja äänittäjä äänittää sen, vaikkei se oikein innosta sitä. Eikä soittajatkaan kauheesti innostu, koska se on aika tavallinen biisi. Eikä siinä oikeasti kauheesti ideaakaan ole. Ei se esittäjäkään nyt varsinaisesti millään tavalla saa otetta siitä, mutta se kuitenkin laulaa sen ja tekee, mitä tehtävissä on. Sitten se miksataan ja masteroidaan. Siitä tulee single. Sitten se menee radioille, ilmestyy jonnekin Radio Suomipopin pöydälle. Ne katsoo, että mikäs tämä on, ai tämä on joku uusi juttu. No, täytyy kai se soittaa, kun se on tehty, vaikka ei tämä mikään ihmeellinen biisi ole. Sitten ihmiset kuuntelee sen. Että ai, tässä on tämmöinen artisti ja tuommoinen biisi tuli, ja tuota noin… Eli se koko ketju on sellainen, että missään vaiheessa kukaan ei ihan oikeasti välitä siitä biisistä. Mutta kaikki tekee innokkaasti, ja homma pyörii.”

Siinä juuri 60v. täyttänyt J.Karjalainen kiteyttää nykymusiikin teon uuden Nälkä -aviisin avausnumerossa, mutta eikö tuo sovi aika moneen alaan ja työhön?

Jonkun muun rahat, joita valitun tiimin pitää pyörittää eteenpäin, kunnes joku sellainen on valmis, mihin ei kenenkään sydän ehtinyt tarttua matkalla.

Ihan rehellisesti ei ole ihme, että Suomi tarpoo suossa. Jos kaikki tehdään vain aikataulua noudattaen ja hyväksytään paska työn jälki projektin jokaisessa vaiheessa, lopputulos on homeinen kerrostalo tai koulu, edelleen toimimaton auto, mitäänsanomaton musiikkiteos tai karvaan makuinen appelsiinimehu.

Tehdäänkö toisin? Suostuuko aikataulu?

Emmekö voisi taas aloittaa tekemään kaikki työt kunnolla?

Ei tyydyttäisi vain siihen, joka menee rimaa hipoen läpi halutussa aikataulussa. Se vaatisi jokaiselta ko. projektissa, on se sitten peltikaton maalaus tai auton korjaus, tahtoa ja sydäntä. Sellaisen työnteon ainoa miinus saattaa olla aikataulun venyminen. Plussaa on kaikki muu. Ennen kaikkea se, että olisi kiva tuntea tehneensä arvokasta tai edes hitusen merkityksellistä työtä.

Emme me nouse koskaan mihinkään ilman merkityksellisyyttä.

Olen viime ajat saanut jelppiä monia aloittavia yrittäjiä ja ystävällä tapahtuu sama mielenhäiriö kohtapuolin. Muistan nuo pelot ja epävarmuuden. Ei ne vieläkään ole kadonneet.

Aina yrittäjäksi lähtiessä on varauduttava pahimpaan. Et voi hypätä Suomessa sosiaaliturvaspitaaliseksi ilman omia säästöjä.

Suomi ei tue mitenkään yrittäjää, joka ei pärjää. Ainoastaan menestyneiden silkkinauhoja käydään saksimassa. Yleisesti voi sanoa, että maksat euroina ja stressillä vapaudestasi. Mihin asetat yrityksen tavoitteiden ja elämisen välisen vaakapunnuksen, se määrää stressilukemat.

Oma kokemusperäinen parannuslistani Suomen päättäjille löytyy tästä.

Kun aloitin itse yrittämisen vuonna 2006, oli tilanne näin jälkikäteen ajateltuna karmaiseva. Meitä oli heti viisi palkollista ja minulle lankesi firman muun nostamisen lisäksi 25 000€:n pakollinen kuukausijuostava. Se ei silloinkaan ollut pikkuraha, nyt se on karmea kasa euroja.

Samassa tilanteessa on moni muukin yrittäjä ja työntekijä Suomessa. Ero on siinä, että muille euroja juostessa voit epäonnistuttuasi saada siirron muihin hommiin tai pahimmillaan potkut ja ansiopäivärahan. Epäonnistunut yrittäjä kaataa oman firmansa, maineensa ja työntekijöidensä taloudet.

Ajattele sitä jatkuvaa painetta. On kuukauden puoliväli ja tiedät, että sinun tarvitsee nyt jostakin taikoa 10 päivässä vielä 17 000 euroa.

Jättäytyminen oman yrityksen kannattamaksi

Saimme onneksi ensimmäisille neljälle vuodelle pari hyvää ”ruokkijadiiliä”, jotka toivat meille työtä ilman hakemistakin. Vuonna 2010 sitten heittäydyimme kokonaan omillemme. Muistan kuinka kauhusta kankeana olin – ja olen hieman edelleen.

Meillä oli yritys sekä sen verkkosivut, jotka sylkivät ulos blogijuttuja, käyntikortit ja maine. (Sanon blogikirjoituksia myyntimiehiksi maailmalla, jolle ei tarvitse maksaa palkkaa eikä kilometrikorvauksia). Tulisivatko asiakkaat?

Ja tulivathan ne. Edelleen saamme asiakkaita samoista ovista:

  • Neljäsosa tulee verkkosivujemme kautta (sekä pikkuapuri että viidakkorumpu).
  • Kolmasosa tulee vanhojen tuttujen, mentoreiden, työkavereiden ja kavereiden kautta.
  • Loput tulevat sitten vanhojen asiakkaiden kautta ja heidän tuttujensa kautta.

Jos aloittavana katsot nyt tuota jäsentelyä, kiinnitä huomiota pariin seikkaan: Se, että saat asiakkaita verkkosivujesi kautta vaatii ihan helvetillisen oman työn, ellet halua sitten jatkuvasti maksaa Kuukkelille ja muille Amerikan ahneille säästöjäsi. Kaksi muuta ovat ne tärkeimmät. Ne kertovat siitä, että olemme mukavia ja tehneet hyvää työtä. Siksi saamme jo tuttujen ihmisten kautta lisätyötä. Älä siis koskaan polta siltojasi – kehenkään!

Tietoisesti vähemmän aivopainetta

Olemme vuosien myötä vähentäneet stressileveliäni sillä, ettemme ole enää palkanneet tekijöitä, vaan voineet toimia laskutuksen avulla. On upeaa, että olemme aina löytäneet tähän viereen tekijöitä, jotka ovat suostuneet toimimaan laskuttaen meitä. Sama paine itsellä silti on tuoda työtä pöytään myös heille, mutta en sentään ole niin suuressa vastuussa, jos joku kuukausi ei työtä riitäkään ihan jokaiselle kumppanille.

Voin kertoa, vaikka kuukausieuromäärävaatimus onkin laskenut, että kun joka päivä heräät sellainen punnus niskassasi yli kymmenen vuoden ajan, siitä haluaa kokonaan eroon.

Syksystä 2017 muutamme hieman taas toimintatapaamme. Yleinen taloudellinen tilanteemme sekä läheisten tilanne (lainattomuus) on sellainen, ettei minun enää tarvitse taata tiettyjä kuukausituloja kenellekään. Ja ei tosiaan, emme ole rikkaita tai edes hyvätuloisia. Pärjäämme pitämällä ankaraa ja tiukkaa menokuria, kuten olemme tehneet jo 20 vuotta.

Päästämme siis vaatimuksista kokonaan irti ja katsomme miten euromääräinen vastuuttomuus kantaa?

Kuten olen aina silti sanonut, en voisi tehdä enää muille työtä. Ainoastaan poikkeuksellisen hyvä sakki ja työ voisi saada minut irti yrittämisestä.

Vaikka jokaista yrittäjää painaa jatkuva stressi ja päämyrskyt, se vapaus antaa voiman kantaa kaikki painava. Se, kuinka vapaa kukin yrittäjä on, on sitten yrittäjästä itsestään kiinni.

Kolumni Turkulaiseen 4.1.2017

Kolumni Turkulaiseen 4.1.2017

Aiempina vuosina olemme vaimon kanssa saaneet viettää 1-2 kuukauden jaksoja Thaimaassa. Siellä työskennellessä ja ollessa huomasi hyvin, kuinka kamalan negatiivisia suomalaiset ovat talvisin. Media pursui valitusta, joka sai lisävoimansa pimeistä ja märistä keleistä. Ei sieltä kaukaa tehnyt mieli edes lukea Suomen asioista, ja vannoi, ettei lähde turhaan marisemiseen mukaan kun tulee takaisin. Vaan aina lähti.

Olemme Jekyll ja Hyde -kansaa, koska vuodenaikamme niin ohjaavat. Huhtikuusta syyskuulle räjähtelemme ilosta, naurusta, valosta ja vapaudesta. Lokakuusta tammikuulle marmatamme pimeissä koloissamme maailman pahuutta. Talven muutama kuukausi, ainakin Turun leveyspiirillä, on sellaista kohti parempaa -aikaa.

Tosiasiat ovat toisin. Meitä paremmin asiat maailmassa on vain naapureillamme lännessä. Kaikilla muilla on huonommin tai ihan oikeasti yhtä helvettiä.

Kaksi tärppiä

Nyt pimeän ajan väistyessä voisin suositella tuleviin raskaisiin kuukausiin kahta teosta, jotka vaikuttivat ainakin itseeni vahvasti.

Unna Lehtipuu oli saanut Timanttipesula -kirjaansa sopivan mikstuuran historiaa, tunnetta, järkeä ja ajatuksia herättäviä kohtia. Jokaisen kappaleen jälkeen tuli Linkous -kohta, jossa lukija saa tehdä tai ajatella lukemaansa itsensä kautta. Yksi pysähdyttävimmistä oli Suzy Welshin kysymyspatteristo, jonka avulla selvitetään mihin käytät jäljellä olevan aikasi? Eli kun mietit muutosta, pohdi sitä seuraavien kysymysten kautta:

  • Mitä vaikutuksia/ seurauksia päätökselläni on: 10 minuutin, 10 kuukauden tai 10 vuoden päästä?
  • Mikä asia saa sinut itkemään katumuksesta 75-vuotissyntymäpäivänäsi?
  • Mitä haluat ihmisten sanovan sinusta, kun et ole huoneessa?
  • Mitä rakastit/ vihasit lapsuudessasi?
  • Prosenttitesti. Arvio prosentteina paljonko käytät aikaa/ energiaa seuraaviin (yhteissumma tulisi olla 100%): a) Läheisiin käytetty aika/ energia, b) työhön käytetty aika/ energia, c) itsestä huolehtimiseen käytetty aika/ energia?

Olen aina pitänyt Yann Arthus-Bertrandin valokuvista. Nyt hän teki dokumenttielokuvan, joka pysäytti. Yli kolmituntinen Human on vaikuttava kokemus, joka löytyy YLE Areenasta vielä runsaat kaksi kuukautta. Siitä saat itsellesi perspektiiviä Suomen arkeen. Onko täällä sittenkään asiat kovinkaan huonosti?

Yann kertoi, että lähestyttyään 70 ikävuotta, hänen oli pakko tehdä elokuva siitä mitä hän vuosikymmeniä on kuvitellut päässään, kun on kuvannut helikopterista maailman ihmisten aherrusta.

Aivojakin voi treenauttaa

Kuten lihaksia, myös aivoja voi treenauttaa. Lue, ole empaattinen ja utelias myös muista ihmisistä. Avarra maailmaasi.

Neljän seinän sisällä, samojen ihmisten parissa, pienessä Pohjolan maassa on helppo löytää käsijarru aivoistakin. Päästä se vapaalle, mutta lue kaikki mediakriittisesti. Kaikki mikä lukee lehdessä tai internetissä ei ole valetta, vain 99,9% on.

Jari Liitola (Pikku Apuri ja elämän opiskelija)

Olen melanoomapysähdyksestä lähtien ollut hiljaisempi mies. Minä ”käyn”. Vaimokin sanoi että kuulee sen raksutuksen mitä päässä ja kropassa tapahtuu. En tiedä mitä tästä seuraa, mutta ensimmäisiä päivityksiä alkaa jo tulla.

Olen 2500 blogijutulla ja yleisellä nettimauhkaamisella saanut vuosien saatossa hienosti työtä useammallekin henkilölle. Olen samalla hengittänyt mediavirtaa niin, että nyt se tulee ihosta ulos. On pysähdyttävä. On ajateltava itseään.

Suomimedia on sairas ja ainakin minun on ryömittävä sieltä ulos, jotta pysyn järjissäni. Olen sylkenyt kaikki luonnoksina kelluvat poliittiset blogijutut nyt ulos ja eräs aikakausi sai samalla päätöksensä.

Kun alkaa olla siinä pisteessä, että parasta netissä on Tullikoirien Facebook-sivut, on otettava vinkki totena ja muututtava.

Elämä vanhalla torpalla muutoksen aloitti – jo ennen pikapysähdystä. Kaikki se luonnonvoima, hiljaisuus ja vauhdittomuus voitti puolelleen. Elämä on aidosti nautittava ainesosa. Negatiivisen uutisoinnin saa ilman minun apuanikin.

Itse asiassa koko maan olisi käännettävä kammesta. Suomen on muututtava. Tämä jalka edellä ei kannata nousta enää yhteenkään aamuun.

Olen niin kauan ollut utelias ja tiedonahmija, että kestää toki tovin oppia muuksi. Aloittaa voi Tullikoirasivuston lisäksi myös Anna Saivosalmen blogista.

Aloitan varovasti valikoimalla uutislähteeni ja luettavani. Rajoitan sosiaalista mediaa rajulla kädellä. Pidän mielummin lempeämmällä kädellä vaimoani. Tee samoin jos tunnet samaa ahdistusta. Me paranemme, emme paralysoidu.

Yksi iso ajatus minkä tulen aina muistamaan on:

Mikään merkittävä ja laajempi muutos tässä maailmassa ei ole alkanut valtion hallinnosta tai virkamiehiltä vaan tavalliselta ihmiseltä.

Tässäkin blogissa esitetään välillä ajatuksia ja huomioita, jotka eivät todellakaan kolise kaikille. Olen pitkään jo pohtinut sitä, että olisinko vaan hiljaa tai edes hiljempaa ajatuksistani, mutta toistaiseksi olen sen onnistunut välttämään sillä, että tekstejäni lukee kuitenkin tuhannet joka kuukausi.

Onko avoin viestintä yrittäjälle riski vai mahdollisuus?

Mitä olet itse mieltä? Kannattaako ajatuksia viestiä rohkeasti myös muille?

Varsinkin näin tuplamikroyrittäjänä se on aina myös riski. Konservatiivisempi asiakas voi lopettaa, tai ei edes aloita asiakkuutta, mikäli yrittäjä viestii liian rohkeasti. Toisaalta tällä linjalla on saanut todella mielenkiintoisia asiakkaita.

Kaikki neuvovat nyt täyteen avoimuuteen, mutta sitä tekee oikeasti vain promille yrityksistä. Jos asiakaskunta on vain Suomesta, olemme kuitenkin sellainen harmaahko perunakansa, ettei kenenkään sopisi erottua joukosta.

Mieluiten mentäisiin vaan metsässä mätsäävissä verkkareissa. Lenkin jälkeen ruskeaa kastiketta ja pottua naamaan ja tv:n ääreen katsomaan Maikkarin viihdetarjontaa.

Oletteko huomanneet saman minkä kaveri juuri tokaisi:

Meille tuputetaan 284144918:aa dietti-, liikunta- ja muuta ohjeistusta, mutta päähän (aivoihin) saa kaataa ihan mitä vaan!

TV, netti ja radio suoltavat 24/7/365 meihin 99,9%:sti täyttä paskaa. Nykyhallitus kun on mitä on, lisää se ahdistusta isolla kertoimella. Katsokaa nyt ”uutisia”: Pelkkää pelottelua, uhkia, sotaa ja negatiivisuutta. Jutut ovat lisäksi ilman lähteitä, eli kriittisesti ajatteleva skeptikko ei juurikaan usko mihinkään niistä. Paskavirta täyttää silmien photonikentät ja ilmojen megahertzitaajudet niin, ettei edes linnut kohta mahdu lentämään.

Kuka osaisi kertoa keinon suojata aivojamme ja päitämme? Kuka kehittäisi toimivan aivodieetin tai aivovalion (ruokavalio > aivovalio)? Onko tehty tutkimusta siitä, miten tällainen ahdistuslaava vaikuttaa kansaan? Luulisi sillä olevan iso syy tietynlaiseen pahan kierteeseen?

Täysi netti-, tv-, lehti- ja radiokielto on mahdottoman työläs, vielä kun tekee niissä työtään. Mikä siis keinoksi?

Olen tähän asti pitänyt 1-2 viikon mediapakoja etten oikeasti masentuisi.

Nimittäin kun lukee masennuslääkkeiden sivuvaikutuksia, alkaa se lista pelottaa vielä enemmän kuin kaikki ahdistusinfo yhteensä.