Artikkelit

Nyt riitti, nimittäin surku (maailman tilasta). 48 vuotta riittää. En ole saanut mitään aikaan olemalla vihainen tai jakamalla kriittistä kepakkoa. Juu, vain keppiä tarjoava hallitus ja ulkomailla lukuisat sekopäät. Riitti. En ota enää osaa murheisiin, vaan mennään ilolla – kaksimetrisen ”bear hug” tulossa.

Olen ollut aina niitä jotka kantavat maapalloa harteillaan. Murhetta riittää ja siinä pellossa ollaan kieritty. Uusi ystävä Rostockista, Mike, sai aikaan naksauksen. Hän oli päättänyt mennä vaan ilolla ja hymyllä – ja se tarttui meikäläiseenkin, varsinaissuomalaiseen mörökolliin.

Nyt opetellaan menemään ilolla ja sen valolla. Ei varmaan käy heti ja helpolla.

Se ei tosin tarkoita asiakkaillemme helpompaa, päinvastoin. Toimitusjohtaja leiskaa -tyyppiset asiakkuudet voivat viimeistään nyt hakeutua muualle – ellet tosiaan osaa myös tätä hommaa.

Olen tehnyt 20+ vuotta pääosin mitä asiakas haluaa. 90% siitä on ollut mitäänsanomatonta, koska olin liian kiltti. Voi olla positiviinen ja iloinen, myös asiakasviestinnässä, muttei tarvitse olla laimea.

Tämä voi olla ammatillinen itsemurha tai sitten jymypotti. Jos siis haluat ison mielipiteen suoraan, soita. Jos haluat jees-henkilön, soita muualle. Mutta ole iloinen, se tarttuu.

Eloton elämä on liian lyhyt.

 

Vasta nyt, 30+ vuoden työnteon kohdalla, alkaa ymmärtää enemmän arjen onnen salaisuuksia. 10 vuotta sitten alkanut SoMe-vyöry vinksautti maailman minäminä -moodiin, joka mielestäni on nyt ajanut seinää päin.

Olemme onnekkaita juuri nyt, sillä pääasiakkaamme työssä ovat aivan ihania yrityksiä ja ihmisiä. Meissä monessa on se yhteneväistä, että tiedämme mitä on olla rikki. Lisäksi ymmärrämme myös pienuuden hienouden. Muuten: Aina puhutaan ylöspäin skaalaavuudesta, mutta kannattaisi opetella skaalaamaan myös alaspäin.

Joku on käynyt läpi burnoutin. Joku jopa lievän masennuksen. Nyt teemme yhdessä töitä, autamme ja terapioimme siinä sivussa. Ja meillä on kivaa.

Samalla on ”joku luukku taas avautunut”. Huomaan paremmin kuinka ihmiset kohtelevat toisiaan? Kuka hyökkää omia totuuksiaan, kellä on todella narsistisia piirteitä ja ketkä ovat aidosti kiinnostuneita siitä mitä sinulle kuuluu?

Ole oma mediasi -mantra

Sisällöntuotannon ja media-alan tekijänä aloimme vuosia sitten jo kuulla kuinka jokaisen kannattaisi nyt olla oma mediansa. No nyt osa on, osa ei vaikka kuinka on yritetty. Medioita Suomessa ovat lähinnä tubettajat, pari tosi-tv -tähteä ja sitten YLE, HS ja pari muuta ”vanhaa mediaa”.

Olen paljonkin syyllinen aikamoisen turhaankin älämölöön, asiaan josta kirjoitinkin kuukausi sitten. Nyt opettelen vihdoin siitä irti. Kirjoitan enää juttuja, jotka pitävät minut järjissäni tai selkeyttävät aivojani. Jotkut osaavat sen ajatellen, puhuen tai piirtäen, minun pitää kirjoittaa jotta ymmärrän paremmin.

Et ole mitään ja samalla kaikki

Olen kuullut sen ennenkin, mutta eilen kuulin sen taas.

En katso moniakaan ohjelmia tv:sta, mutta Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmaa katson, koska se on iloista viihdettä. Saa minut hyvälle tuulelle. Viime jaksossa tätä aihetta sivuttiin ja Tuomas Kyrö piti hienon lauselmahetken, joka päättyi: ”Sinä, rakas kirjoittaja, et ole mitään ja samalla kaikki.”

Upeasti sanottu.

Ihmiset kertovat elämästään, odottavat peukutuksia ja hyväksyntää. SoMen alkuvaiheessa joku niitä saikin, mutta nyt kaikilla on elämä niin täynnä ”omaa elämäänsä”, että ei aidosti ole aikaa kiinnittää huomiota mitä muut tekevät tai eivät tee.

Sen sijaan koitan nyt keskittyä nauttimaan elosta ja ilosta. Terapiajuttuja silti valuu vielä niin kauan kuin aivot vielä jotain oivaltavat.

Huomasin loppuvuodesta sellaisen, että sisällä leijui aika ajoin tumma pilvi. Pilvi on voimattomuutta liian ison asian edessä. Se syö iloa pois kaikesta. Lisäksi jatkuva disinformaatio, suomalainen masennusmedia sekä infotykitys kaivertavat samaa onkaloa. Ilon hetket ovat todella niitä, hetkiä.

Huomasin jo muutaman viikon nettitauon vaikutuksen, kun viimeksi olimme Thaimaassa. Oloni parani huomattavasti. Lopetin kokonaan suomimedian lukemisen sekä lähes kokonaan sosiaalisen median seuraamisen.

Niinpä päätin tänä vuonna hylätä koko vuodeksi valtion päätösten seuraamisen, pääosan uutisoinneista, vähentää SoMe-aikaa sekä ohittaa erilaisten hampaankiristelijöiden postituksia. Auttaa.

Ohessa nopeasti analysoitua tunneskaalaa uutisvirrasta, kun elät keskellä infomyrskyä. Ts. aika harva asia tuntuu miltään. Sinusta tulee emotionaalisesti tunnoton. Se on pelottavaa, ja kun tuon huomasin, muutin tapojani heti.

skaalaa

 

En yleensä niin perusta näistä "quotelapuista", mutta tässä täsmää kaikki.

En yleensä niin perusta näistä ”quotelapuista”, mutta tässä täsmää kaikki.

Olen pitkään jo hautonut sellaista ajatusta, ettei enää 44-vuotiaana tarvitse tehdä töitä mulkkujen kanssa. Sellaisten, ketkä eivät pätkääkään ole edes projektista kiinnostuneita, ja jotka kohtelevat tekijöitä kuin kaaleriorjia. Mulkkuja siis.

Itse ainakin koitan nauttia enemmän töissäkin. Olen muualla töissä ollessani huomannut, että työtään voi tehdä hyvälläkin asenteella. Valitettavasti Suomessa törmää usein sellaisiin, keiden pitäisi lopettaa nykytyönsä välittömästi. Kaikesta huokuu negatiivisuus ja tylyys. Sellainen henkilö tartuttaa asenteensa nopeasti muihinkin, ja sitten ollaankin jo siinä pisteessä, että kaikki toivoisivat projektin äkkiä loppuvan.

Ei vaan enää itse jaksa moista mulkkuutta. Haluan olla iloinen elämässä yleensäkin kun vielä on terve, niin nyt haluan iloa myös työssäni. Toivottavasti yhä useampi muukin?

Pikku Apuri

Pääsy pois suomalaisesta hengettömyydestä on ajanut ahdistuksen pois. Olen lopettanut lähes kokonaan suomalaisten ”uutisten” (lue: tuskartikkelit, uusi sana) tavaamisen ja vähentänyt (anti-) sosiaalisten medioiden käyttöä 90%.

Sen sijaan olemme työnteon ulkopuolisen ajan ihmisten ja toistemme kanssa livenä: Nauramme, kuntoilemme, syömme ja juomme. Elämä vaan on niin paljon positiivisempaa täällä. Suomiystäviä toki kaipaa.

SUOMI ON NYT TUSKAISA

Ei sitä huomaa kuin matkan päästä, miten tuskaisa maa Suomi juuri nyt on.

Kaikki on valittamista, uhkia ja epäonnistumisia. Harvat yrittävät luoda positiivistakin henkeä, mutta se on yhtä kuin yksittäisen linnun harjaaminen Exxonin öljyonnettomuudessa. Työssäkin kiitos ja iloisuus loistaa poissaolollaan. Puurretaan vain ilman merkitysten miettimistä. Ja kaikki – KAIKKI – pyörii rahan ja talouden ympärillä.

Ja sitten kruununa laiton, mutta valtion hyväksymä orjatyö. Sanattomaksi vetää.

Pahinta on se, että siellä asuessa ajautuu väkisinkin kierteeseen mukaan. Vaikka tekisi mitä ei-päätöksiä, huomaa kuitenkin kommentoivansa ja osallistuvansa tuskaan.

Koitamme nyt irtisanoutua tuskasta. Vienee pitkän ajan ja keinotkaan eivät ole vielä selvillä, mutta se on seuraavana tavoitteena. Sitä kautta saa vielä entistäkin paremman elämän. Sitä kun ei koskaan tiedä, koska se pois viedään.

Pikku Apuri

EDIT: Tuli muuten laskutoimituksena mieleen, että jos jättää kokonaan pois turhat tv:n toljottamiset sekä vielä turhemmat tietokoneen edessä nyhjöttämiset, jää päivään helposti 5-8 tuntia aikaa tehdä muuta. Sitä täällä tehdään 😉

 

Ikävä tänne.

Ikävä tänne.

Suomi on iloton maa. Kansa on hymytön, vaikka kotoa löytyy kaikki maailman mukavuudet ja elämä on pumpulia verrattuna muihin. Tuohon kun lisätään vielä 5kk:n syksy sateineen, niin värit elämästä ovat pestyt 35-40% vuodesta.

Hukkaatko elämästäsi yli kolmasosan ilottomuuteen?

Teen kaikkeni, että saan tehdä tästä lähin syksyisin työni muualla kuin täällä (Kun tekee työnsä tietokoneen läpi, se jopa onnistuu). En halua olla iloton 40% elämästäni. Liian kallista.

EDIT: Ystävällisyyskokeilu.

Pikku Apuri

 

Meillä on katsojamäärät, kävijämäärät, klikkausprosentit, äänestysprosentit ja muut. Ne kaikki kertovat ainakin sen, ketkä suorittivat tehtävän jota joku muu edellytti, tai johon rahalla kannustettiin.

Katsoimme viikonloppuna elokuvan 50-50, joka oli hyvä kertomus syöpään saiarastuvasta nuoresta jampasta. Ja ei, se ei sortunut kliseisiin. Ei sortunut myöskään Breaking Bad, loistava tv-sarja kemianopettajasta, joka alkaa valmistaa metamfetamiinia selviytyäkseen syöpähoitojensa maksuista.

Jotenkin noista kampesi ulos sellainen totuus, josta olisi kiva oppia pitämään kiinni:

Ilo on mittareista paras. Jos tuntee iloa jostain, tekee. Jollei tunne, ei tee.

Kaikilla meillä on mm. sellaisia tuttuja, joiden luo ei oikeasti haluasi, mutta velvollisuus tai miellyttämisen halu pakottavat menemään. Kelloa kortille ja paklattuna ulos ovesta.

Erittäin hauskoja silti ovat myös sattuman ohjaamat elämykset: Olet jossakin potentiaalisesti tylsässä tilanteessa, ja päätetään spontaanisti vaikkapa juosta toppatakeissa ja -housuissa 5km ”hankeen pystyyn”, katselemaan talvista maisemaa ja juomaan hyvää viiniä.

Työprojekteissa yllättyy positiivisesti todella harvoin: Ensimmäiset minuutit tapaamisessa yleensä näyttävät miten projekti menee: Kaikki vääntävät rutiinilla maaliin, että siitäkin urakasta päästään.

Eikös iloa voisi käyttää myös työn mittarina? Jos ei iloa ole, työ tuskin on vähääkään sellainen, mitä kannattaisi edes tehdä.

En tiedä teistä, mutta jos kuolen sattumalta johonkin pian, kyllä harmittaisi se, että on istunut täysin turhissa kokouksissa päiviä elämästään.

Niin se vaan nousee tämäkin määrä rautaa, koska siitä saa hyvän olon. Ja kun sen aloittaa, ei kroppa suostu luopumaan.

Pikku Apuri