Breaking Good

Katsoimme nyt toisen kerran yhden maailman parhaista tv-sarjoista, Breaking Badin. Siinä highschoolin kemianopettaja ryhtyy ja ajautuu huumeparoniksi – kalifiksi sen maailman kalifin paikalle.

Sarjan pihvi käy ilmi viimeisessä osassa, kun päähenkilö selittää vaimolleen, miksi hän moiseen ryhtyi:

Minä olin siinä hyvä ja tunsin olevani elossa.

Aloin miettimään, kuinka tärkeää meille kaikille on työ. Se on kuitenkin iso osa identiteettiämme.

Olen aiemminkin kirjoittanut, kuinka vähän oman 25-vuotisen työurani aikana olen saanut asiakkailta edes simppeliä kiitos -sanaa hyvin tehdystä työstä.

Ja ei, en ole ollut huono. Olen aina ollut tunnollinen molemmissa urissani. Ensin tietotekniikkamyymälän myyjänä ja liikkeenhoitajana sekä viimeiset 16 vuotta viestinnän suunnittelijana ja tekijänä.

Meihin on sisäänkirjattu ummikko, joka ei osaa sanoa puolisolleen rakkauttaan eikä työkavereilleen tai vastapuolelle kiitosta.

Oletko elossa?

Vaikeampi kuin olla hyvä työssään, on olla elossa. Sitä itsekään en myönnä olevani, koska näille työurille “olen vain ajautunut”. Ei ne kuitenkaan ole intohimotyötä.

Jotta tuntisi olevansa “elossa”, työnkin pitäisi olla jotain, joka antaa muille vielä enemmän kuin itselle.

Lisäksi työ olisi todennäköisesti lempiharrastuksesta kasvanutta. Sellaisesta harrastuksesta, jota ei malta olla harrastamatta. Siitä kasvaa työ, jota ei malta olla tekemättä.

Maltan oikein hyvin olla välillä tekemättä omaani.

Ohessa “vaihtoehtoinen loppu” Breaking Badille 😉