Artikkelit

Olen viimeajat törmäillyt asiaan, joka on vaivannut koko ikäni. Tunne-elämäni ei ole kovin syvä. Olen miettinyt miksi?

Syy miksi kirjoitan tätä auki, on tietysti koko blogini tarkoitus, eli pitää itseni kasassa ja selväjärkisempänä, mutta myös juuri katsomani David Lettermanin Jay-Z -haastattelu Netflixistä (sarja on vanhanaikaisella tavalla kiva). Siinä miehet riipaisevat aihetta hieman.

Kasvoin rikkinäiseksi muuttuvassa perheessä. Kun olin teini-iässä, vanhempieni suhteesta ei ollut paljoakaan jäljellä, mutta jouduimme siskoni kanssa katsomaan suhteen luhistumista vuosia. Ts. en muista, olenko montaakaan kertaa nuorena nähnyt vanhempieni rakkaudenosoituksia toisiaan kohtaan.

Ja kun mietin isovanhempiani, heistä tunnetta ei näkynyt sitäkään vähää mitä lapsistaan. Olivatko ajat sitten heidän aikanaan erilaiset – ja vielä maaseudulla? Olivat varmasti.

Vaimoni Pia on kärsivällisesti opettanut tunnepuolta yhdessä viettämämme 26 vuoden ajan. Olen edelleen siinä välttävä, mutta paljon parempi kuin joskus. Halailu ei vieläkään tule täältä luonnostaan. Kasvoin kättelymieheksi. Itkeä olen kyllä osannut, varsinkin tietyn musiikin tai muun taiteen vierellä.

Ja onhan meillä monella 70-luvun lapsilla samanlaisia kokemuksia. Vasta paljon myöhemmin sai tuntea avoimemmin. Silloin sai turpaansa.

Onkin upeaa nähdä kavereissani, mm. miten hienoja ja tuntevia isiä he ovat. He todella elävät lastensa vierellä, kavereina. On mahtavaa nähdä, kun miesten puhelimet soivat tiuhaan jonkun lapsista soitellessa ja kertoessa juttujaan. Ne ovat rakkauspuheluita.

Melanoomaherätys jäädytti tunne-elämääni hieman. Pitäisi osata nauttia 100%:sti terveenä olosta, mutta pelko on jäänyt asumaan, vaikkakin enää pienenä pilkkuna jonnekin pernan pimeälle puolelle.

Kevät avautuu juuri nyt ja jahka tästä taas päästään maaseudun rauhaan elämään, tiedän sydämenikin taas heräävän. Niin se teki viime kesänä. Ja sitä edellisenä.

Kun on tietynlaiseksi kasvanut ja kasvatettu, opettelu vie aikansa. Potilas on kuitenkin hyvässä hoivassa.

Kävin melanooman poiston jälkeen ihotautispesialistilla, joka määräsi dermatoskooppitutkimuksen jälkeen poistettavaksi kuusi lisäluomea. Äsken, kolme viikkoa myöhemmin, sain soiton patalogisista tuloksista. Olen puhdas nyt. Voi taas opetella elämään.

Omat tsekkaukset 3kk:n välein ja sitten lääkärin kanssa puolen vuoden välein. Seuraava 1,5-2,5 vuotta on olennaista pysyä puhtaana, sitten uusiutumisen riski laskee.

Olen ollut täysin turta, teflonia, elokuun löydöksestä tähän päivään.

Nauru piti vääntää kahvasta, sosiaalisista tapaamisista en muista juuri mitään ja seksuaalinen viettikin oli kokonaan tukahdutettu. Sinä olet zombi. Kun on aidosti pahalla tiedolla isketty maahan, sieltä nouseminen kestää. Nyt pitää jotenkin löytää uudelleen elämän ilo, muuten menettää liikaa. Päivä kerrallaan sekin tehdään. Ilo ja arki pitää opetella uudelleen.

Jutun pointtini on klisee:

Nauti ihan oikeasti kaikista terveistä päivistä. Et tiedä montako niitä on.

Ja käytä ne päivät ihmisten kanssa, joista saat iloa, virtaa ja hyvää oloa. Älä anna energiaimureiden tyhjentää.

P.S. Yksi vaarallinen piirre pelästymisestä tarttui mukaan: Rohkeus ja tietynlainen välinpitämättömyys. En välitä pätkääkään enää mitä joku on minusta mieltä. Suodattimeni sanoa jotakin on myös lyhennetty 1/10 -osaan. Se voi olla myös huono asia 😉

Olen väsynyt kommentoimaan, jakamaan ja kritisoimaan asioita, joihin en voi vaikuttaa. Enkä enää ole vuosiin uskonut vanhaan demokratiamalliimme, joten miksi siis käyttäisin energiaani sen tuottamiin typeryyksiin? Pitäkööt tunkkinsa, koska se tunkki hajoittaa liian monia päitä.

Olisi jo aiemmin pitänyt uskoa The Dudea.

TÄRKEINTÄ ON…

Olemme 10 vuotta onnistuneet omissa henkilökohtaisissa elämäntavoitteissamme, kun olemme seuranneet silloin valittua tietä. Jos kuolen ensi tiistaina, kuolen onnellisena. Seuraan täst´edes tiukemmin polkua, jonka aiheet versoavat omista mielenkiinnon kohteista sekä elämän tärkeimmistä asioista, ja jätän muut muille.

Aimmin nimittäin kyselimme elämän tärkeimpien asioiden perään. Tässä kyselyni tulokset siitä. Noista on hyvä lähteä seuraavaan päivään – tai kauemmaksikin.

elämän tärkeimmät asiat

 

 

Suomi ja Suomen internet on nyt täynnä huhuilua, valheita, kiukkua ja purnausta. Ihmisten paha olo näkyy ja sitä ei median paskamylly auta.

Onneksi myllyä pääsee pakoon fyysisiin ”torppatöihin” ja todistetuihin hyviinkin uutisiin, kuten tämä ja tämä.

Olen aina miettinyt, mitkä ovat lopulta tärkeimpiä asioita elämässä?

Valtaosa kavereistamme ovat kokeneempia, viisaampia ja vanhempia kuin me. Kysynkin nyt eritoten heiltä, mitkä ovat mielestänne hyvän elämän lähteitä? Eli mitkä asiat saavat sinut onnelliseksi? Valitse alta kolme tärkeintä:

Mikä on elämässä tärkeintä? Valitse kolme tärkeintä.

Katso tulokset

Loading ... Loading ...

Ihmisen pitäisi kai parantaa itseään koko ajan? Ja jos Lennonia on uskominen, siihen voi mennä tovi: “How can I go forward when I don’t know which way I’m facing?”

Ensimmäinen askel oli vanhan torpan osto ja parantaminen

Torppa

Olemme nyt saaneet 1,5 kesää olla ulkona ja tehdä fyysistä työtä. Nautimme suunnattomasti, kun opimme perunan- ja kasvisten kasvatuksesta, puutarhaan liittyviä asioita, perinnerakentamisen saloja jne.

Torppa on antanut kaupunkilaistuneille maalaisille paluun takaisin perusasioihin. Se on opettanut pois siitä, mihin meidät ajetaan tuhansilla päivittäisviesteillä: Osta, osta, velkaa, velkaa, lisää, lisää, materiaa, materiaa! Ei tuonut se tie auvoa.

Toinen askel on tulevaisuus-stressin vähentäminen

Kuva otettu 2.10.2014 klo 10.27 #2

Tässä olen edelleenkin huono, mutta jo 50% parempi kuin viime vuonna. Suomi kuihtuu ja sen myötä kuihtuu myös yrittäjien liikevaihto. Ennen olisin saanut paskahalvauksen, jos ei varmaa työtä olisi kuin seuraavaksi kuukaudeksi. Nyt se on vain elämää.

1,5 vuotta asumista Hua Hinissa ja lukuisat paikalliset ystävät ovat myös opettaneet elämistä hetkessä. Olennaista on se mitä teet tänään.

Oma heikkous on myös ristiriidan hyväksyminen hurjasti muuttuvan arjen ja työelämän sekä maamme poliittisten toimijoiden toimien välillä. Antaisin olla, mutta kun ei. Aivan kuin he eläisivät vielä toisessa Suomessa. Siinä, jonka perusteollisuus puunkaatoineen ja rautapajoineen kohta taas kukoistavat, vienti vetää ja kuluttajat taas hulluina kuluttavat. Entisessä kiinni. No, he ovat setiä.

Viimeinen on se vaikein ja tärkein: rakastamisen opetteleminen

me

Olen ollut rakkaan vaimoni kanssa nyt kauemmin kuin ilman häntä, 23 vuotta. Meillä on ollut vaikeitakin hetkiä, kuten kaikissa pitkissä liitoissa, mutta nyt elämä on seestynyt. Se on seitsenpäiväinen torstai-iltapäivä. Tavoite onkin siirtää elo ensin perjantaiksi, sitten sunnuntaiaamuun.

Mitä kauemmin on toisen puolikkaansa kanssa, sitä helpommin hänet asettaa vakioksi – aina hän siinä on ja tulee olemaan. Ei ole.

Arkihuomioita lisää, kuuntelua lisää, oppimista toisesta ja itsestä. Olen ihan noviisi vielä. Toivon vanhempana tekeväni itsestäni vähemmän pökkelön.

Muuten, ojankaivuun taustalla, kuuntelimme aiheesta hienon podcastin. Älä pelästy, vaikka sen Herr Sarasvuo esittääkin. Miehellä on fiksu järjenjuoksu.

Hyvä muistaa

Itse olen koittanut aina pitää nämä kuolevien viisi toivetta mielessä kun elän elämääni.

Kun kaikesta tulee liian rutiinia, seitsenpäiväinen torstai valuukin maanantaiaamuiksi, silloin elämä pitäisi ”sekoittaa”. Tehdä jotain toisin. Jos maailman suurin ja kaunein yrityskin pistää kaiken uusiksi, ettei heistä vain tule yksi megajätti lisää, ehkä sen voi pariskunta tai perhekin tehdä?

I wish I’d had the courage to live a life true to myself, not the life others expected of me.

I wish I hadn’t worked so hard.

I wish I’d had the courage to express my feelings.

I wish I had stayed in touch with my friends.

I wish that I had let myself be happier.

Ginit kurkussa kuulimme kissan syvän huudon. Miiiiiiiaaaaaauauauuaaauaauuau! Katselimme portin taa. Tuttu kissa siellä mouruaa. Missä vartija? Miksei se päästä kissaa sisälle?

Taustatarina: Meillä täällä Tira Tiraa -condossa on vuosia ollut sama kissa, vartijoiden kaveri, vartijoiden vartia. Ostamme sille ruokaa, sille ja vartijoille.

Nyt se HUUSI, automaattiportin takaa. Sydäntä särkevää huutoa: Päästäkää sisälle! Miiiiiiiaaaaaauauauuaaauaauuau! Ei vartijaa. Portti kiinni. Kissa ulkopuolella. Mistä apu?

Vaimo vieressä: Nyt on pakko mennä! Jäin juomaan Johnny Walkeria, kun vaimoni syöksähti alas, apuun. Portin koodi xxxx ja kissa pääsi kotiin. Vartijakin nauroi, otti kissan ”kotiin” ja kehui Piaa.

Katselin viskilasi kädessä juttua. Katselin kun vaimoni päästi kissan kotiin. Tuli vedet silmiin, ei kissan pelkästään, vaan vaimoni takia. Miksi minulle tuollainen vaimo? Hunsvotille.

Onko teillä puolisoa, josta 24 vuoden jälkeen olla ylpeä? Miksi TE olette te?

Pikku Apuri

Kun katsoin aamusella tämän Inhimillisen tekijän Areenalta, jäin miettimään mitä itse olen oppinut vuosien varrella? Sain nimittäin yrittää auttaa muutama vuosi sitten konkurssimyllerryksen keskellä olevaa, ohjelmassa esiintynyttä Annu Palmua. Vaan en tiennyt oikeasti tilanteen vakavuutta, enkä sitä, missä vaiheessa jo silloin mentiin.

Annu on fiksu nainen. Itsekin haluaisin jonakin päivän olla fiksumpi mies.

Mitä siis olen oppinut tähän asti?

Kuuntelen aina oudoksuen, kun sukulaiset tai tuttavat puhuvat palkoistaan tai titteleistään – ulkokohtaisista ansiomerkeistä. Tajusin jo kymmenen vuotta sitten, ettei niiden tavoittelemisessa ole juuri merkitystä. Samat ihmiset puhuvat myös autoistaan ja veneistään. Eikä siinä mitään, jos nuo asiat saavat ihmiset aidosti onnelliseksi.

Komppaan Annua siinä, että elämän tarkoitus on rakastaa ja olla rakastettu. Hienoa, jos se on lähisuhteessa, mutta vielä mahtavampaa jos se tapahtuu vielä laajemmin, ystävienkin kesken.

Tärkeintä on nimittäin elää onnellinen elämä.

Terveyttä ei osaa arvostaa, ennen kuin sen on menettänyt. Itse olen vieläkin terve, joten käytän sen hyväkseni. Rakennamme juuri nyt kaupunkiasumisen vastineeksi rauhaisaa maaseutupaikkaa, johon ehkä vetäytyä vanhempana, jos voimat suovat?

Samoin skippaamme Suomen mustan räntäsadevaiheen ja joulustressin kun vielä voimme. Teemme työmme ja nautimme sen ajan siellä missä on lämpöä. Enkä tarkoita nyt vain ilmastoa, vaan myös ihmisiä, ystäviämme ulkomailta. Samalla saamme vielä lisää perspektiiviä ihmisenä elämiseen.

Juuri nyt elämä on parasta näin. Ensi vuonna se voi olla jo toisinpäin?

Mitä sinä olet oppinut?

13-vuotias Jari puussa, Turun saaristossa. Tällöin tärkeintä elämässä oli toimiva Honda Monkey ja hyvät nappulakengät.

13-vuotias Jari puussa, Turun saaristossa. Tällöin tärkeintä elämässä oli toimiva Honda Monkey ja hyvät nappulakengät.

Pikku Apuri

 

 

 

Kuulin juuri, että eräs tuttava oli kuollut. Hän sairastui vain kuukausia sitten ja tauti eteni hyvin nopeasti. Sieltä se sitten taas tuli – se iso ajatus:

Mitä varten täällä eletään?

TYÖ?

Päinvastoin kun eri medioista saattaisi huomata, se ei ole työn tekeminen. Silti mielekkään työn tekeminen on tärkeää, jotta pysyy järjissään. Ihmisellä on hyvä olla rutiineita. Jos saisin päättää, mikä sinällään on melkoinen oksymoron, sillä minähän saisin päättää, tekisin vaihtelevasti kaikkea mieleistä:

  • Jotain mikä auttaa koko maapalloa
  • Jotain mikä auttaa omaa perhettäni ja ystäviäni
  • Jotain mikä auttaa minua

Olennaista tuossa näyttää olevan auttaa -verbi. No kyllähän asiakkaiden markkinointiongelmien ratkaisu ja auttaminenkin on auttamista, muttei ehkä kuitenkaan sitä, mitä varsinaisesti haen listallani.

Eniten juuri nyt haluaisin hyvän porukan kanssa lähteä tekemään uudenlaisia energiapaketteja asumiseen: Aurinkoenergia + webbiälykkyys + statistiikka = ekologinen taloudellisuus ja omavaraisuus.

Kylmä totuus on kuitenkin se, että teen sitä mistä maksetaan – ei hyvin, mutta riittävästi.

RAHA?

Kyllä ja ei. Kun on 20:nen haluaa rahaa, jotta saa elämänsä rakennettua. Mietin usein, kuinka monella nyt 20:llä on vaikeampaa aloittaa elämänsä kuin itsellä oli? Nyt 40-50 välissä raha näyttelee jo huomattavan pientä osaa elämisessä.

RAKKAUS?

Kyllä. Suurin syy. Eläminen ilman sitä, että tietää sinua rakastettavan ja että itse rakastaa, olisi aika köyhää.

TERVEYS?

Kyllä. Mahdollistaa mielekkäämmän elon, kun on psyykkisesti ja fyysisesti terve. Vaikeaa tästä tekee se, että useimmat tiedostavat terveyden merkityksen, mutteivät silti noudata sitä. En tee niin itsekään. Jotkut ns. paheet ilostuttavatkin elämää, vaikka sitä tuhoaisivatkin. Elämisen laatu paheiden aikana on siis voimakkaampi vietti kuin pitkä, tasaisen terveellinen elo?

MITÄ MUITA? LASTEN KASVATTAMINEN, YSTÄVÄT, ARMOLLISUUS, USKO, YSTÄVÄLLISYYS, NAUTTIMINEN, LISÄÄNTYMINEN, JNE.

Listaa voi kukin itse miettiä kohdaltaan. Olennaista on, että miettii elämän perusasioita edes joskus. Hyvä yleisohje on myös vanha klassikko: Kohtele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Ei tää silti niin helppoo oo, eläminen.

Pikku Apuri

 

 

 

 

 

Taas niin hieno, tärkeä ja viisas juttu Hesarista pääsi lainattavaksi asti.

Pikku Apuri

Teksti: Sonja Saarikoski

Kuva: LIISA TAKALA

Juha Hänninen

Kuka on?

Terhokodin johtaja, ylilääkäri ja tietokirjailija. Koulutukseltaan valtiotieteiden kandidaatti ja lääketieteen lisensiaatti. Palliatiivisen lääketieteen erityispätevyys.

Mistä tunnetaan?

Saattohoidon edistämisestä Suomessa ja aktiivisesta eutanasiakeskustelusta eri yhteyksissä.

Mistä ei tunneta?

Harrastaa ehtiessään sarjakuvia. Suosikkisarjakuvasankari on Corte Maltese. Pitää myös Ville Rannan tyylistä.

Juha Hännisen 3 parasta

Vaimo ja lapset: Vaimoni Päivi Hänninenon samassa työpaikassa, meillä on todella hyvä suhde. Kaksi tytärtä ja lapsenlapset asuvat ympäri maailmaa. Poikani asuu onneksi Helsingissä.

Brändinrakennus: Julkisuuden merkitystä ei aluksi ymmärretty ollenkaan terveydenhuollon piirissä. Olen yrittänyt tolkuttaa, että on tärkeää puhua saattohoidosta julkisuudessa.

Moottoripyörä: Minulla on iso Harrikka, jolla ajan kesällä töihin. Ehkä se tekee lääkärinkin inhimillisemmäksi, että on joku tällainen harrastus.

 

JUTTU:

Kun uraihminen tekee kuolemaa, hän ei puhu työstään vaan perheestään ja peloistaan, sanoo saattohoitolääkäri Juha Hänninen.

Saattohoitolääkäri Juha Hännisellä on tällainen tapa: Kun hän menee ruumiin luo todetakseen sen kuolleeksi, hän juttelee sille.

Menit sitten kuolemaan, hän saattaa sanoa kokeillessaan, ettei pulssia enää tunnu. Näinkö tässä nyt kävi, hän juttelee.

Ei Hänninen vainajalle puhu, vaan itselleen. Vaikka hän on elämässään nähnyt tuhansia kuolevia ja kuolleita, kuolema on aina uusi. Siihen ei totu. Hyvästien jättäminen on helpompaa, kun sanoo edes jotain.

Ensimmäistä kertaa kuolema tuli lähelle Hännistä 25 vuotta sitten hänen opiskellessaan lääketiedettä. Hän vietti opiskelukaverinsa Pekan kanssa iltaa kaupungilla. He suunnittelivat yhteisiä reissuja, kaikkea mitä voisivat tulevaisuudessa tehdä.

Seuraavana yönä ystävä kuoli.

”Hän sairasti munuaisten vajaatoimintaa, mutta kuolema ei ollut näköpiirissä”, Hänninen sanoo työhuoneessaan Terhokodissa ja kääntää katseensa hetkeksi maahan.

Seinää koristavat syntymäpäivätervehdykset, sillä Hänninen täytti hiljattain 60. Vastapäisellä seinällä riippuu kehystettynä Konrad ReijoWaara -tunnustus, joka myönnettiin Hänniselle vuonna 2011 hänen työstään saattohoidon parissa.

Saattohoitolääkäriksi Hänninen päätyi sattumalta. Hän opiskeli aluksi valtiotieteitä, mutta halusi vielä toisenkin tutkinnon. Nykyisessä työssään hän pääsee yhdistämään molemmat alat.

”Jos uskoisi johonkin korkeampaan voimaan, tämä olisi varmaan johdatusta”, hän sanoo ja naurahtaa vähän.

Hänen oma suhtautumisensa uskonasioihin on epäilevä. Kirkollisiin toimituksiin hän kieltäytyy osallistumasta, koska pitää niitä epämiellyttävinä. Toisaalta hän on vakuuttunut, että maailmassa on pakko olla jotain, mikä ei ole aistein havaittavissa. Sen näkee hänen mukaansa jo siitä, miltä kuollut ihminen näyttää. Se on kuori, sen sisältä on kadonnut jotain.

”Onko se sitten sielu vai mikä, en tiedä”, Hänninen sanoo.

Hänninen aloitti Terhokodin ylilääkärinä ja johtajana 20 vuotta sitten. Sen jälkeen kuolemasta on tullut hänelle arkipäivää. Tähän mennessä hoidettavia on ollut lähes 10 000.

”Täällä näkee elämän arvaamattomuuden. On nähnyt niin paljon ihmisiä, jotka kertovat, että neljä viikkoa sitten kiipesin vuorelle, mutta nyt kuolen. Tai että kaksi viikkoa sitten kävin pyöräretkellä, nyt kuolen.”

Tämä vaikuttaa myös henkilökunnan asenteisiin. Pitkän tähtäimen suunnitelmia ei tehdä ilman varausta. Kun työntekijät puhuvat kesälomahaaveista, he lisäävät lauseen perään aina ”jos vielä olen elossa”.

”Tällainen asenne saa pitämään parempaa huolta siitä, mitä on nyt.”

Voisi kuvitella, että jatkuva kuoleman näkeminen tekisi mielen raskaaksi. Mutta ei: ylilääkäri kuvailee työtään ”kivaksi”. Terhokodin työyhteisö on hänestä poikkeuksellisen hyvä ja kohtaamiset potilaiden kanssa antoisia.

”Ihmiset ovat aika avoimia tässä vaiheessa. Heillä ei ole enää tarvetta esittää mitään tai pysyä pinnallisissa jutuissa. He haluavat puhua elämän merkityksestä, oman elämänsä kulusta ja kaikesta, mikä liittyy ihmisenä olemiseen ja elämään. Siitä saa itsekin aika paljon irti.”

Suurin osa potilaista lähtee rauhassa. He ovat surullisia elämän loppumisesta, mutta kokevat elämän silti olleen hyvä. Iloa tuo erityisesti perheen läsnäolo.

”Eilen täällä vietettiin yhden miehen syntymäpäiviä. Perhe aikaisti juhlia vähän, koska sankari ei ehkä elä syntymäpäiväänsä saakka. Paikalla oli sukua, he söivät kakkua ja joivat kuohuviiniä.”

Hänninen on huomannut, että kuolemaa tekevät ihmiset edustavat ”täysin eri maailmaa” kuin mihin yhteiskunnan ilmapiiri kannustaa.

”Yleinen suuntaus on, että pitää tehdä töitä, pidentää työuria ja repiä itsestään enemmän suorituksia. Loppumetreillä näillä asioilla ei olekaan kauheasti merkitystä.”

Hänninen sanoo, ettei juuri kukaan kuoleva halua keskustella työelämästään.

”Vaikka täällä on ollut akateemikkoja ja professoreja, tällaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet merkittävän työuran, he haluavatkin puhua harrastuksistaan, perheestään, maailmankatsomuksestaan ja peloistaan.”

Surullista on, jos kaikki unelmat on jätetty toteutettaviksi eläkevuosina, mutta aika loppuukin kesken.

”Meillä on paljon syöpäpotilaita ja syöpähän usein tulee siinä iässä, kun ihmiset jäävät eläkkeelle. Jos on satsannut kaiken sinne, ajatellut, että nyt painetaan täysillä työtä ja sitten ruvetaan elämään, tulee helposti katkeraksi, kun suunnitelmat eivät toteudukaan.”

Kuoleman hetkellä ihmiset katuvat tekemättäjättämisiä – esimerkiksi sitä, etteivät työnsä takia ehtineet tutustua lapsiinsa.

”Näyttää siltä, että monesta ihmisestä firman hoitaminen on merkityksellisempää kuin lapsen hoitaminen.”

Vaikka Hänninen näkee kuolemaa koko ajan, ajatus omasta kuolemasta ei ole helppo.

”Tämä on työtäni. Välitän näistä ihmisistä, mutta en rakasta heitä. Oma ja läheisten kuolema on eri asia.”

Hänninen uskoo, että omalla kuolinvuoteellaan hän pohtii ennen kaikkea lapsiaan.

”Olen eronnut kerran. Jos on huono mieli ja hankala olo, alkaa ajatella, että olenko tehnyt jotain väärin, esimerkiksi laiminlyönyt lapsia erossa. Uskon, että kuoleman lähestyessä mietin, olisiko jotain pitänyt tehdä toisin.”

Jos Hänninen saisi valita, hän haluaisi, ettei kuolema tulisi aivan yhtäkkiä.

”Toivoisin, että olisi vähän aikaa valmistautua. Jättää hyvästejä lapsille ja lapsenlapsille, sanoa että te olette hyviä lapsia ja koittakaa pärjätä. En toivo pitkää kitumista.”

Suurin osa ihmisistä ei pelkää itse kuolemaa, vaan kuoleman tapaa ja mahdollista kipua sitä ennen, Hänninen sanoo.

Joskus tilanne on sellainen, että mikään ei enää auta. Hänninen toivoo, että jos hänen oman kuolemansa lähestyessä kärsimys käy sietämättömäksi, eutanasia olisi mahdollinen.

Aina hän ei ole ajatellut näin. Aloittaessaan saattohoitolääkärinä hän oli sitä mieltä, että kaikki kuolemaan liittyvät kivut ja vaivat voidaan ratkaista lääketieteellisesti.

Työtä tehdessään hän kuitenkin huomasi, ettei näin valitettavasti ole.

Mullistava kokemus oli hoitaa nuorta naista, joka sairasti suun- ja kaulanalueen syöpää. Hänen kasvonsa olivat epämuodostuneet, sylki ja veri valuivat ja letkuja oli joka puolella. Oli selvää, että hän tulisi kuolemaan tukehtumalla.

”Silloin ajattelin, että mitä jos olisin itse tuossa tilanteessa. Mikä itu olisi elää nämä vaiheet?”

Joskus potilaat pyytävät Hänniseltä, että tämä voisi lopettaa heidän elämänsä. Lääkärin mielestä tähän pitäisi olla oikeus.

”Jossain vaiheessa ihminen saattaa kokea, että ihmisyys ja ihmisenä olo on päättynyt, ja tämä on nyt elossa pysymistä ja elintoimintoja tästä eteenpäin.”

Pari vuotta sitten Hänninen joutui taas jättämään hyvästit ystävälleen. Yksi mies porukasta, joka oli kokoontunut vuosikymmeniä, oli sairastunut aivosyöpään. Hän kuolisi pian.

Vielä oli kuitenkin aikaa. Porukka päätti kokoontua viimeisen kerran. He ostivat ruokaa ja viiniä ja menivät Puolarmetsän sairaalaan Espooseen, jossa ystävä oli hoidettavana.

”Juhlimme samaan tapaan kuin olemme aikaisemminkin juhlineet. Se oli vähän toisenlaista, piti juottaa hänelle viiniä, koska hän ei pystynyt itse ottamaan mukista kiinni. Eihän se kivaa ole, kun ystävä kuolee ja on siinä sängyssä, mutta se oli mukava hetki”, Hänninen sanoo ja kääntää katseensa hetkeksi.

Parhaimmillaan kuolema yhdistää enemmän kuin erottaa. Joskus ihmiset oppivat vasta kuoleman kohdatessa hellittämään ja olemaan tässä ja nyt.

”Välittäminen on yhteiskunnassamme väljähtänyt. Oleminen on suorituspainotteista. Koko ajan on kauhea kiire johonkin.”

Kun miehet söivät intialaista ruokaa ja joivat viiniä Puolarmetsän sairaalassa, kiirettä ei ollut. Annettiin viinin saada ajatukset lempeiksi, ruuan laskeutua vatsanpohjalle ja olon muuttua raukeaksi. Juteltiin niin kuin ennenkin.

IMG_9384

Kaik ok nyt! / All is good now!

 

Hän on Viki, tiibetinspanieli, jonka appiukko ja naisystävänsä löysivät omakseen Heidi Leyserin löytökoiralasta. Viki on nyt meillä hoidossa, kun vanhemmat hummaavat laivalla.

Vikillä, kuten monella sieltä, on raju tausta. Hakattu, pidetty lukkojen takana omissa ulosteissaan. Tapellut ja ottanut turpaansa muilta kaltoin pidetyiltä. Luottamus kaikkeen, eritoten ihmiseen, mennyt. Itsekin huomasin, että matalan äänen nosto pari oktaavia nopeutti ystävystymistämme.

He’s Viki, a tibetan spaniel, who was saved from the shelter by my wife’s dad and his lady friend. Viki is now on weekend care with us, as the parents are getting some funny time in the big Finnish-Swedish ferry.

Viki has a rough backround, as many of the shelter dog’s do. Beaten, kept behind locked doors in their own fecies. Fought with other abused dogs. Trust has gone, particularly a trust with humans. No wonder. I quickly noticed that raising my voice for a few octaves helped us to get to know each other quicker.

Sitähän se kaikki on, rakkautta rakkautta vaan / Everything you need is love

IMG_9378

”Viki, mennäänkö lenkille?” / ”How about going out, Viki”

Vaan nyt, muutamaa vuotta myöhemmin kaikki on toisin. Yksi kilteimmistä ja fiksuimmista tapaamistani koirista, ja olen tavannut monia. Lääkkeeksi on annettu hurja määrä rakkautta ja yhdessäoloa. Muuta ei eläin tarvitse, eikä kaiketi ihminenkään.

Silti kun kuulen tarinoita näistä kaltoin kohdelluista, lapsista tai eläimistä, tekisi mieleni skipata kuntosali ja urheilla sen kaltoin kohdelleen luona – ihan vain treeninä.

All is different in Viki’s life now. It took only a few years of constant love, understanding and quality time. He’s now one of the smartest and kindest dogs i’ve met, and i’ve met a few.

Still, i can’t help to think about those sick fuckin´ beaters and abusers. I’d like to skip my gym practise and use those idiots as a punching bag instead.

Pikku Apuri

Me heilumme täällä arjessa mukatärkeiden asioiden parissa mukakiireellisinä.

Aina silloin tällöin kohdallemme osuu äkillinen puhelinsoitto, joka herättää taas miettimään mikä täällä on tärkeää. Meille sellainen tuli taas aamulla läheisen perheenjäsenen sairauskohtauksen takia.

Katselin soiton jälkeen puhelimeni kalenteria. Ihan täynnä yhdenpäiväisiä palavereita.

Joukossa muutama tärkeämpi, joiden onnistuminen tarkoittaa yrityksellemme jatkoaikaa, mutta suurin osa elämän sivutauhkaa, mm. erääseen jo sovittuun asiakasprojektiin liittyvä ko. asiakkaan hallitusjäsenen vakuuttavuusneuvottelu (!!?!?!): Kaikki menoja, joissa on epäonnistunut sanomaan ei.

Taas uskon (kunnes unohdan), että elämässä tärkeää ovat vain: Terveys, rakkaus, hölmöys, uteliaisuus ja rauha.

Pikku Apuri