Tuntematon potilas
Olen viimeajat törmäillyt asiaan, joka on vaivannut koko ikäni. Tunne-elämäni ei ole kovin syvä. Olen miettinyt miksi?
Syy miksi kirjoitan tätä auki, on tietysti koko blogini tarkoitus, eli pitää itseni kasassa ja selväjärkisempänä, mutta myös juuri katsomani David Lettermanin Jay-Z -haastattelu Netflixistä (sarja on vanhanaikaisella tavalla kiva). Siinä miehet riipaisevat aihetta hieman.
Kasvoin rikkinäiseksi muuttuvassa perheessä. Kun olin teini-iässä, vanhempieni suhteesta ei ollut paljoakaan jäljellä, mutta jouduimme siskoni kanssa katsomaan suhteen luhistumista vuosia. Ts. en muista, olenko montaakaan kertaa nuorena nähnyt vanhempieni rakkaudenosoituksia toisiaan kohtaan.
Ja kun mietin isovanhempiani, heistä tunnetta ei näkynyt sitäkään vähää mitä lapsistaan. Olivatko ajat sitten heidän aikanaan erilaiset – ja vielä maaseudulla? Olivat varmasti.
Vaimoni Pia on kärsivällisesti opettanut tunnepuolta yhdessä viettämämme 26 vuoden ajan. Olen edelleen siinä välttävä, mutta paljon parempi kuin joskus. Halailu ei vieläkään tule täältä luonnostaan. Kasvoin kättelymieheksi. Itkeä olen kyllä osannut, varsinkin tietyn musiikin tai muun taiteen vierellä.
Ja onhan meillä monella 70-luvun lapsilla samanlaisia kokemuksia. Vasta paljon myöhemmin sai tuntea avoimemmin. Silloin sai turpaansa.
Onkin upeaa nähdä kavereissani, mm. miten hienoja ja tuntevia isiä he ovat. He todella elävät lastensa vierellä, kavereina. On mahtavaa nähdä, kun miesten puhelimet soivat tiuhaan jonkun lapsista soitellessa ja kertoessa juttujaan. Ne ovat rakkauspuheluita.
Melanoomaherätys jäädytti tunne-elämääni hieman. Pitäisi osata nauttia 100%:sti terveenä olosta, mutta pelko on jäänyt asumaan, vaikkakin enää pienenä pilkkuna jonnekin pernan pimeälle puolelle.
Kevät avautuu juuri nyt ja jahka tästä taas päästään maaseudun rauhaan elämään, tiedän sydämenikin taas heräävän. Niin se teki viime kesänä. Ja sitä edellisenä.
Kun on tietynlaiseksi kasvanut ja kasvatettu, opettelu vie aikansa. Potilas on kuitenkin hyvässä hoivassa.
