Artikkelit

Aika ajoin pysähdyn miettimään isoja. Ehkä siksi, että minut on pysäytetty miettimään niitä. Taas pohdin.

Otsikon kysymykset ovat isoja. Jos olet saanut lapsia, se lienee monen pääsyy. Pitää pitää huolta, että heistä tulee kohtuullisen täyspäisiä ja omavaraisia. Voi päästää menemään hyvällä omallatunnolla.

Jos ei ole, kuten meillä, asia tuntuu monimutkaisemmalta. Kun lakkaat, toinen jää. Kun eletään, molempien pitäisi tuntea elävänsä. ”Pitää mennä ja kokea kun vielä pystyy”.

Vaan kaikki ei ole yhtä tärkeää kaikille. Ei itsellekään enää ole tärkeää nähdä Uusi-Seelanti, ennen oli. Nyt se on jo liian kaukana – syy-seuraus -akselilla.

Toinen nimitys ko. taulukolle on makkaraperunasyndrooma. Jos joku on erikoishalpa suhteessa muuhun, sitä ostetaan, vaikka se olisi vähän huonompaakin.

Ko. logiikan seuraaminen on outoa, JOS tarkoitus on carpediemmäisesti ELÄÄ. Silloinhan pitäisi nauttia, ostaa kallista ja hyvää? Vaan ei. Jos halpaa löytyy, sitä ostetaan, koska silloin potentiaalista ostamista on enemmän jäljellä. Oletko vielä mukana?

Meillä piheys johtaa valotiheyteen

Sama pätee elämisen kulukuuriin, jota Pian kanssa olemme harrastaneet kohta 20 vuotta. Sniiduillaan pienellä, jotta pääsee esim. kuukaudeksi Teneriffalle, kun Suomessa on kamalan märkäpimeää. Elämme n. 1000-1500 eurolla kuukaudessa – joka kuukausi. Tiedän perheitä, jotka elävät samalla summalla – perheitä. Meitä on vain kaksi. Emme me koe tuolla summalla mitään menettävämme. Elämme hyvin, koska olemme tottuneet elämään pienellä. Koulusta tulimme suoraan lama-Suomeen.

Katkeruus tai tyytyväisyys?

Mutta eivät kaikki elä tai halua elää näin. Osa ostaa veneitä, autoja, isomman ruohonleikkurin, tahmeamman permanentin tai korskeamman talon. Ihan ok, jos se on se juttu.

Elämäntapahallinta on taidoista tärkein. Miksei sitä opeteta jo yläasteelta? Kuinka pärjätä elämässä.

Mutta siis takaisin otsikkoon. Itselle tärkein on kysymys: Elitkö kuten halusit? Jäikö jotain hampaankoloon?

On surullista seurata ihmistä, joka on katkera. Jolta jäi ”hänelle tarkoitettu elämä” elämättä. Toisaalta on mahtavaa nähdä ihmisiä, jotka elävät huumorilla ja hyvällä asenteella vielä vanhempanakin. He loistavat muiden keskeltä. Mutta heitä ei ole montaa. Niitä toisia on ”monempi määrä” 😉

Ole se toinen – huumorimpi.

Ilmastonmuutos jarruttaa jokaisen matkailusta pitävän aivoissa, mutta pysäyttäjäksi ei sekään liene riittävä syy.

Kun 90-luvulla saimme töistämme sen verran ylimääräistä, että saimme asuntolainaerät ja muut velat kuitattua, ja jotain jäi säästöön, ampaisimme heti matkalle. Siitä lähtien reissasimme loma-ajat. Vuosien 2005 ja 2016 välillä mm. Thaimaa tuli tutuksi, koska ostimme sieltä velaksi pienen condonkin seitsemäksi vuodeksi. Nyttemmin matkojamme määrittävät pääosin UV-arvot.

Globaaliloton voittajat opiskelemassa muita kulttuureita

Suomalaiset kuuluvat maailmaloton top5:een. Sattuma synnytti meidät juuri tänne, eikä esim. junaradan varteen Mumbaissa tai länsimaisen elektroniikan polttajiksi Ghanaan. Useimmilla meistä on aikaa ja varaa matkustella, tutkia maailmaa. Sekin on hyvä pitää mielessä, kun valittaa Airbus 320:n ahtaista penkeistä.

Uusien paikkojen, ihmisten ja kulttuurien näkeminen sekä niihin sisälle kurkkaaminen on kasvattanut enemmän kuin kaikki käymäni koulut yhteensä.

Tärkeimpänä olen oppinut kuuntelemaan puhumisen sijaan. Perspektiivini tästä kohtuullisen pienestä planeetastamme ja sen asukkaista on parantunut huimasti. Tiedän paikkani, satumaisen onneni ja Suomeni paikan pallolla hyvin. Kiitollisuuskin lisääntyi. Sosiaaliset kykyni ovat parantuneet, kun on saanut viettää aikaansa useista eri maista olevien kanssa, oppien ja vertaillen. Ja tietysti olen opetellut nauttimaan elämästä. Minulle oman jalanjäljen jättäminen työn kautta maailmaan ei ollutkaan se oikea polku.

Ainoa mitä olen jäänyt kaipaamaan on parempi kielitaito. Englannilla pärjää, muttei espanjan-, ranskan-, italian-, thain- tai kreikankielen taidoista haittaakaan olisi. Vielä ehtii, vaikkei aivo enää niin sieni olekaan, maksa on.

Ilmastonmuutos syyllistää lennot

Emme saisi lentää. Lentämisen hiilidioksidipäästöt ovat jotakuinkin 25-30% koko hiilijalanjäljestäni. Se on paljon. Ja se vaivaa, syyllistää. Pitäisi vain matkustaa kotimaassa, siitä kun jää ne verovaratkin, melkein aina, omaan maahan.

Ongelma on se, että suomalaiset eivät niin kiinnosta. Ulkomaillakin koitamme välttää paikkoja, jonne suomalaiset kerääntyvät yhteen. Kyllä meitä täällä näkee ihan tarpeeksi. Muiden maiden ihmisiä ja paikkoja on kivampi nähdä kun niissä on ainakin lupaus erilaisuudesta.

Enkä ole lainkaan niin varma siitä olisinko oppinut niin paljon joensuulaisilta, tamperelaisilta ja inarilaisilta? Eikä suomalaisissa mitään vikaa ole, mutta on meistä eksotiikka kaukana.

Mitä täällä tekee? Miksi olemme täällä?

Itselle matkailun tarve on nyt peruskysymys. Tässä iässä pohtii, varsinkin kerran melanooman jo saaneena, elämän perusjuttuja.

Mitä haluan vielä nähdä? Mihin käyttää se aika, mikä meille on annettu?

Emme saaneet tai tehneet lapsia. Se on monelle suuri elämän jakolinja. Olemme siis ”vapaampia” menemään ja liikkumaan kuin lapselliset. Siksi teimme 17 vuotta työtä sen eteen, että molemmat voisimme tehdä työmme kannettavalla tietokoneella. Nyt olemme kohta vuoden niin tehneet.

Siksi jatkossa tulemme tekemään työtämme hyvin erilaisista paikoista, Suomessa ja muualla. Miksi emme, jos siihen 17 vuotta yritimme?

Mietin kuolinvuodettani. Mietin kumpaa katuisin siellä: matkustamattomuutta ilmastonmuutoksen takia vai syyllisyyttä 2000 kg:n vuosittaisista CO2 -lentopäästöistä?

Valitsin hedonistisesti. Otan syyllisyyden mutta matkustan pääosin Euroopassa. Maissa, jossa UV-arvot sen sallivat. Ja teen sen ajan töitä sisällä kun UV helottaa pahasti.

Koitamme kompensoida pienissä teoissa ja tavoissa suurta syntiämme – kuten ihmiset kaiketi ovat tehneet jo vuosituhansia, ennen ensimmäistäkään polkupyörää saati lentävää konetta.

Suomessa taas mutta uusin asentein ja säännöin.

Puhutaanpa hetki eräästä tabusta, nimittäin kateudesta.

Olemme kohta kymmenisen vuotta reissanneet Thaimaassa, jossa teen työtäni aivan samoin kuin täälläkin.

Alani ja tekemäni ratkaisut sillä saralla ovat mahdollistaneet sen, että voin tehdä työtäni missä vain, kunhan on läppäri ja verkkoyhteys.

Alkuaikoina kohtasin järkyttävän määrän kateutta, koska päätin alusta lähtien kertoa kaikesta avoimesti, blogijuttujen ja SoMe-kanavien kautta. Olisin voinut olla hiljaakin, mutta valitsin opetuksen tien.

”Miksi perkeleessä tuokin hamppari saa ja voi tehdä työtään auringossa, kun minä en!” -oli hyvin yleinen äänetön reaktio.

Nyt kun tuhannet ovat seuranneet perässä ja tekevät jopa vuoden ympäri töitään milloin missäkin (Nomad -työntekijät), vastarinta alkaa onneksi hiipua. Ymmärretään mikä on mahdollista ja miksi niin tehdään.

Juttelin tällä reissulla asiasta useiden talomme ”etätyöläisten” kanssa. Heitä oli Tanskasta, Australiasta, Englannista jne. Jokaisella oli tismalleen samanlaiset kokemukset kohtelusta ja asenteista.

Kateus jäi suunnitelmallisen työn alle

Pitää ymmärtää se, että tällaisen elämäntavan on mahdollistanut pirun tarkka vuosien suunnittelu ja mm. tietoinen lapsettomuus. Ei niihin kuka vain pysty.

Ensiksi sinun pitää rakentaa yritys, joka toimii vuodesta toiseen, vaikka oletkin fyysisesti kaukana. Sitten pitää saada asiakkaita, jotka ymmärtävät todellisen minäsi, eli  tietävät olevasi luotettava ja ahkera, vaikka et olekaan täällä.

Muun elämän osalta lapsettomuus helpottaa tässä asiassa. Ei ole tarhoja, kavereita, mummeja ja pappoja, kouluja, harrastuksia, joihin lapsia kuljetella. Miinuspuolet siitä päätöksestä tulevat vastaan viimeistään vanhempana – ei ole lapsia pitämässä huolta.

Älä siis koe kateutta, ellei se anna sinulle kiukkuvoimaa. Me maksamme näennäisesti kivannäköisestä elämäntavastamme kovaa hintaa. Kukin taaplaa tyylillään, mutta pääasia on olla toisille ystävällinen ja nauttia jokaisesta päivästä kun vielä on terve. Eikös?

Pikku Apuri

Yhä enemmän tuntuu siltä, että 24 tuntia on noin 13 tuntia liian vähän vuorokauteen. Lapsettomana pariskuntana pitää aina mennä sinne jonnekin. Pitää tehdä se ja se, kun ”niillä on ne”.

Nykydigimaailma taasen pitää huolen siitä, että kaikki ja osa muista tarvitsevat sähköisesti digiapua. Mummillakin pitäisi käydä ennen kuolemaa ja serkut aina nähdä. Saarijärvelle tai kauemmas ei toivoakaan. Ei ne pyykitkään pesemättä pukeudu. Uusille kavereille ei voima millään riitä, kun vanhojakaan ei ehdi läpi käydä.

Kun on tuplayrittäjä ja start-up käynnistäjä, pistänyt päänsä järjestöihin ja ties mihin lie Hubeihin, on kiireinen. Ja kun ei ole, haluaa vain puhua paskaa, juoda viskiä tai pari, möllöttää ja lukea. Voisiko sellaista ymmärtää muu ihminen?

Tulkaa. Säätäkää. Opetelkaa. Kestäkää. Armahtakaa. Lapsettomia lapsellisia. Harkittuja valintoja elämän valintatalossa.