Artikkelit

Suomi 100 on melkoista pönötyksen juhlaa. Ehkä huikein ja opettavainen juttu mihin olen törmännyt, on tämä Janne Saarikiven uudessa Imagessa julkaistu juttu. Siksi se saa julkaisun myös täällä.


Suomen satavuotisjuhlien aihe ei ole historian Suomi, vaan Suomen ”ilme”, falski omakuvamme, kirjoittaa Janne Saarikivi.

Suomi ei ole satavuotias. On olemassa asia nimeltä Suomen satavuotisjuhlat. Juhlat ovat jatkuneet lähes vuoden ja etenevät kohti aamuyön aivokuollutta vaihetta, jota kukaan ei välitä muistella. Se juhlista. Mutta miten vanha on Suomi?

Katson Novgorodin tuohikirjettä numero 278. Tuhatvuotisessa vaaleassa tuohenpalassa on raaputettuna varhaisimpia suomalaisten tunnettuja nimiä. Mies nimeltä Ikähalu, liikanimeltään kumarainen, on myynyt tai suorittanut maksuna kolme näädännahkaa. Laitakylä-nimisessä paikassa Ihalaita-nimisen henkilön vaimo on maksanut kaksi näädännahkaa ja puoli ruplaa. Saman verran on maksanut Ihalan tai Ihalaisen veli Munomieli Kurolassa tai ehkä Kyyrölässä.

Meillä ei ole aavistustakaan, keistä tuohessa puhutaan, missä he oikeastaan ovat asuneet tai mistä maksaneet. Silti tiedämme, että he edustavat ensimmäistä kirjallista jäännettä kieli- ja kulttuuriperinnöstä, jonka jatkaja on Suomen valtio.

Vuosisatoja ennen kuin Virén oli juossut, Sibelius säveltänyt ja Kekkonen puhunut, täällä oli suomalaisia. He olivat luoneet pitäjä- ja maakuntalaitoksen, käräjälaitoksen, saunakulttuurin ja runotradition Väinämöisestä. He asuttivat jokien ja järvien rannat ja rakensivat linnavuoret, nuottasivat ja söivät saimaannorppia.

He olivat yhteydessä koko maailmaan; haudoissa on pronsseja Siperiasta, miekkoja Saksasta, kolikoita Bagdadista.

 

Suomen satavuotisjuhlien aihe ei silti ole historian Suomi, joka on luonut meidät, vaan falski omakuvamme, Suomen ”ilme”. Se on kopioitu kansainvälisestä nationalismista ja bisnestilastoista. Kuorrute on tilattu brändiasiantuntijalta, joka on muotoillut ketään loukkaamattomia sloganeja graafisen ohjeiston mukaan.

Juhlinta näyttää siltä, että Suomi on tasan 73 vuotta. Ehdoton valtaosa kaikesta muistelosta liittyy vuoden 1944 sotatapahtumiin.

Minunkin ukkini osallistui kesän 1944 isänmaalliseen päätapahtumaan, torjuntataisteluihin (Kannaksellako vai muualla, en muista). Hänen kokemuksestaan ei silti saisi sankarikertomusta Ilta-Sanomien sarjaan 100 tarinaa sodasta.

Sakari Saarikivi lähetti kotiin kirjeen, että paetkaa lasten kanssa Ruotsiin, sillä sitä, mitä täältä tulee, ei voi pysäyttää. Kirje ei tullut perille, vaan jäi toimiupseerin sensuuriin.

Sitten ukki haavoittui tykistökeskityksessä. Hän makasi kranaattikuopassa, jossa oli raajojen pätkiä. Ukki oli ihmetellyt vieressään olevasta kädestä, mahtaako se olla hänen omansa. Hän kokeili, kykenisikö liikuttamaan sen sormia.

Ne toimivat.

Dramaattista, mutta toinen maailmansota ei ole erityisen suomalainen kokemus. Olen kuullut kertomuksia sodasta myös venäläisiltä, unkarilaisilta ja virolaisilta ukoilta. Sama se, sotiiko Suomi Venäjää vastaan vai Venäjä Suomea vastaan, tapahtumissa on liejua, pelkoa ja kuolemaa.

Maailmassa on valtio, joka on lopettanut menneistä sodista ylpeilyn, Saksa. Jos olisi saksalainen, olisi siksi syytä olla ylpeä patriootti. Suomessa on Simo Häyhä, joka tappoi viisisataa venäläistä lumihangessa maaten. On Lauri Törni, joka sai Mannerheim-ristejä ja rautaristejä. On sen ja sen rykmentin perinneyhdistys, Lotta Svärd Säätiö ynnä muuta.

Sitten ihmettelemme, että Venäjällä pystytetään patsas Mihail Kalashnikoville.

 

Venäjästä tulee mieleen, että Suomi on 208 vuotta vanha, Venäjän perustama valtio. Jos on olemassa tilaisuus, jossa Suomi on perustettu, se on Porvoon valtiopäivät vuonna 1809. Venäjään liitettiin maakuntia, joille luotiin yhteiset rajat ja alueelle nimi. Keisari Aleksanteri otti itselleen tittelin Suomen suuriruhtinas ja puhui Suomen kansakunnasta.

Onpa todella onni, että venäläiset tulivat tänne. Venäjän vallan aika oli suomalaisen kulttuurin kultakausi. Kalevala kerättiin ja julkaistiin, Kansallismuseo rakennettiin, Edelfelt ja Gallén-Kallela maalasivat, ja Sibelius sävelsi Venäjän keisarikunnassa.

1800-luvun alkupuolella oli työ ja tuska saada suuriruhtinaanmaan väestö uskomaan, että he eivät ole ruotsalaisia. Sitä varten investoitiin infraan. Perustettiin uusi pääkaupunki ja tuplattiin sen yliopiston rahoitus. Kaiken maksoi isänmaamme Venäjä, Uralin ja Siperian siirtomaista ryövätyillä arvometalleilla ja orjatyöllä.

Yliopiston kivijalassa ovat kaukaisten, lähes kaikille tuntemattomien kielisukulaistemme rikkaudet. Ylemmissä kerroksissa istun minä suomalais-ugrilaisen laitoksen käytävällä ja tutkin heidän kieliään. Tällainen on länsimaiden suhde muuhun maailmaan, eikä Suomi tässäkään ole mitenkään erikoinen.

Suomi ei itsenäistynyt vuonna 1917. Se jatkoi olemistaan, kun Venäjän keisarikunta katosi. Vasemmisto ja oikeisto julistivat vuorotellen maan itsenäiseksi toisen boikotoidessa. Tärkeintä ei ollut itsenäisyys vaan se, minkä puolueen itsenäisyys on kyseessä. Natsit ja suvakit, anteeksi, valkoiset ja punaiset, inhosivat toisiaan syvästi, enemmän kuin rakastivat isänmaataan.

Valtiollinen itsenäisyys ei ollut enemmistön tavoite. Jos asiasta olisi ollut kansanäänestys, olisi käynyt kuin Kataloniassa 2017. Neljäkymmentäkolme prosenttia olisi äänestänyt jaa. Kotiin olisi jäänyt 57 prosenttia väestöstä ja sanonut ottiatuota, mutta en ota kantaa.

Toisaalta Suomi oli jo olemassa. Oli rajat, valuutta, eduskunta, naisten äänioikeus. Oli puoluelaitos. Suomi oli ennen ”itsenäistymistään” tavallaan itsenäisempi kuin nyt.

Nyky-Suomen laki on alisteinen EU-direktiiveille, mutta vuonna 1916 Suomen laki oli suuriruhtinaanmaassa Venäjän lakia ylempänä. Suomella oli valuuttapolitiikka, oma kansalaisuus ja tulliraja. Nykyään ei ole.

Suomen itsenäistyminen ei tapahtunut tyhjiössä. Keisarikunta hajosi. Myös Baltia, Ukraina, Gruusia, Kauko-Itä itsenäistyivät. Alkoi suuri sota. Suomessa on riidelty, tulisiko vuoden 1918 tapahtumia nimittää vapaussodaksi, kansalaissodaksi vai kapinaksi, mutta paras nimitys olisi Venäjän sisällissota, Suomen rintaman tapahtumat.

Venäjän sisällissota oli aikansa Kongon konflikti: verinen, sekava ja täynnä ulkomaiden joukkoja. Amerikkalaiset valloittivat Vladivostokin ja englantilaiset Arkangelin. Helsingin valloitti saksalainen divisioona, jonka komentaja von der Goltz ojensi Suomelle tämän niin sanotun itsenäisyyden.

Vuonna 2017 Suomi on menettänyt loistavan tilaisuuden pystyttää kansallinen muistomerkki vuoden 1918 sodan uhreille Suomen 100-vuotisjuhlien ja sovun merkiksi. Ensi vuonna sadan vuoden takaisia tapahtumia muistelevat kyllä työväenyhdistykset ja jääkärien perinnejärjestöt, mutta ei Suomen valtio. Se ei osaa sanoa Suomen itsenäistymisestä mitään.

 

Talvisodasta ja torjuntataisteluista puhutaan, koska itsenäistymisessä ei ollut mitään hohtoa. Se oli puolueriita ja sattumaa. Se ei tuonut tullessaan suomalaisen kulttuurin kukoistusta, pikemminkin päinvastoin. Siksi yleisessä tietoisuudessa Suomen historiaan mahtuu vain kaksi tapahtumaa: venäläisen tankin alle ryömivä hiljainen mies ja vierestä katsova Mannerheim.  Suomen historiaa symboloi suomalaiseen astiankuivauskaappiin kuivumaan pantu Tuntematon sotilas -vessaharja, yrittäjähenkisen kansakunnan teollisuustuote toisen sisällä.

Muutakin voisi muistaa: esimerkiksi sen, miten 400 vuotta sitten Stolbovan kylässä Ruotsi ja Venäjä päättivät taas yhden verisen sodan ja määrittelivät samalla 400 vuotta myöhemmän kansan.

Rajaa siirrettiin itään. Ruotsiin liitetyiltä alueilta pakeni ortodokseja, ja näin syntyivät Tverin, Tihvinän ja Valdain Karjalan alueet Venäjällä.

Jäljelle jääneet karjalaiset joutuivat maksamaan tavallisten verojen ohella myös luterilaisen papin palkan. Tämän oli määrä käännyttää heidät, mikä lopulta lähes onnistuikin. Karjalaiset maksoivat näin oman kulttuurisen kansanmurhansa kulut.

Syntyi kunnon suomalaisen ja ryssän ero. Pohja uskon ja kansan samastamiselle oli paukutettu sata vuotta aiemmin Wittenbergin linnankirkon oveen.

Nyt kun itsenäisyyden juhlavuosi on lopuillaan, huomaamme, että emme muistaneetkaan kolmen päällekkäisen juhlavuoden ketjua: reformaatio 500 vuotta, Stolbovan rauha 400 vuotta, Suomi 100.

Linja kulkee Agricolan Uuden testamentin ja Stolbovan kylän kautta 500 ja 400 vuoden takaisista tapahtumista vuoteen 1991. Tuolloin Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisille ”paluuoikeuden” Suomeen. Nykyisen Suomen alueelta Pohjois-Karjalasta 1600-luvulta Tveriin ja muualle Venäjälle siirtyneille ei kukaan silti ehdottanut paluuoikeutta. He eivät näet ole ”suomalaisia” vaan ortodoksisia karjalaisia, mikä kai sitten on aivan eri asia.

  1. tammikuuta vietetään vainojen uhrien muistopäivää. Kouluissa kerrotaan holokaustista ja keskitysleireistä. Sitä, että Suomesta Neuvostoliittoon loikanneet kymmenet tuhannet suomalaiset ja yli 100 000 inkerinsuomalaista tapettiin etnisessä vainossa, ei muisteta. Se ei kuulu tarinaamme millään tasolla.

Yksikään tiedotusväline ei noteerannut inkerinsuomalaisten kansanmurhan 75-vuotispäivää, joka osui yhteen Suomen satavuotisjuhlien kanssa.

Tapahtumien uhreja on enemmän kuin talvi- ja jatkosodan vainajia, joille on pystytetty muistomerkki jokaiselle kirkkomaalle.

Vainoissa kuolleiden haudat ovat hiljaisia ja kaukana kotona. Voisi melkein luulla, että hekään eivät ole suomalaisia.

 

Suomalaisia eivät ole myöskään Irakista tänne saapuneet muslimimiehet, jotka ovat paenneet terrorismia, ja joita tässä maassa syytetään terroristeiksi. Lopulta tämä maa saattaa onnistua tekemään heistä ainakin muutaman terroristin, jos huonosti käy. Suomalaisia eivät ole romanit, eivätkä saamelaiset, joilta tämä maa on ryöstetty.

Olen kuullut kerrottavan, miten Lokan ja Porttipahdan tekojärvet 1960-luvulla rakennettiin. Kemijoki Oy:n mies oli kierrellyt amerikanautollaan peräkyliä. Töllien asukkaille oli juotettu viinaa ja lopuksi pyydetty nimi paperiin. Jälkikäteen oli käynyt ilmi, että he olivat myyneet maansa. Jos joku ei ollut viinaan menevä, kiristettiin valehtelemalla, miten naapurit jo myivät ja kohta saat vähemmän rahaa.

Tiedän ihmisen, joka ajelee veneellä Porttipahdan tekoaltaalla entisen kotitalonsa päällä ja naaraa veden muovaamia kantoja ja oksia. Se tuntuu kuulemma hyvältä. Hän oli lapsi lähtiessään veden alta, ja nyt hän on vanha. Siellä jossain alhaalla on metsä, jota vesi syö, ja josta muovautuu matkamuistoiksi sopivia kappaleita.

Mutta Suomen valtio saa nyt muutamia megawattitunteja sähköä. Meillä suomalaisilla on näet erityinen luontosuhde. Tehtyämme altaat, hakattuamme vanhat metsät, kuivatettuamme suot ja tuhottuamme vesistöt kaivoksista valuvalla moskalla, perustamme nyt uuden, entistä suuremman sellutehtaan, jonka nimikin on biotuotetehdas.

Avajaisiin tulee myös presidentti, sillä biotaloudessa on tulevaisuus.

 

Kansat ovat todellisia. Ne koostuvat elävistä, kosketeltavista ihmisistä, joissa veri virtaa ja sisäelimet sykkivät ja jotka jakavat kulttuurin, kielen ja käsitteet. Kansat myös lyövät toisiaan konkreettisesti turpaan, niin että sattuu. Suomalaisuudella on laaja soundtrack. Sillä on kuvittajansa ja sanoittajansa. Se koostuu sanoista, joita on tuhansia vuosia käytetty Euraasian metsissä. On tietty suomalainen tapa heiluttaa käsiä ja kohottaa kulmakarvoja, olla hiljaa ja pitää etäisyyttä.

Mutta ihmisten, kielen ja kulttuurin virta on loppumaton ja rajaton, ja suomalaisuuskin on. Ihmiset katkovat sitä fyysisillä ja henkisillä rajoilla, muovaavat ihmisten maailmasta kansojen maailman, ja kansojen maailmasta sen helpon kansanpainoksen, nationalismin maailman.

Siksi kansat ovat myös konstruktioita, hahtuvia sanoista, jotka huomenna punotaan toisin. Suomi on myös sattumaa. Tässä kohdassa voisi olla kaksi maata: Suomi ja Karjala. Pääkaupungit Turussa ja Viipurissa, lätkämatsissa rasistisia herjoja puolin ja toisin.

Sotaan kyllästyneille tarjotaan nyt vaihtoehdoksi kustomoitua Suomi-brändiä. Siinä on asioita, joita voi ostaa ja myydä: kännykät, Marimekko-kuosi sekä Muumit.

Suomella oli brändityöryhmä, jota veti Jorma Ollila. Se keksi, että Suomessa on puhdasta vettä (”Drink Finland”) ja ratkaisukeskeinen tunnelma. Suomalainen kädenpuristus on kuulemma maailman luotettavin, päätteli ryhmä, ja maksoi 150 000 euroa brittiläiselle konsultille.

Tämä Suomi-hype on perinteistä nationalismiakin paljon kauheampaa. Siinä maailmanhistoria on hyppy- tai heittokilpailu, jossa paras eli Suomi voittaa. Rakastamme vertailuja, ja kaikissa niissä olemme huipulla: kilpailukyvyssä, kouluissa, huippuyliopistoudessa.

Sen, joka tietää mistä tulee, ei tarvitsisi verrata itseään toisiin. Sellaiselle on aivan se ja sama, onko bruttokansantuote kasvanut prosentin vai kaksi. Mutta ikkunasta näkyy Suomi: Euroopan uusin ja rumin rakennuskanta. Nopeasti kaupungistunut maa, tasakattoisia, toimivia taloja.

Ne ovat suomalaisen insinöörin suunnittelemia.

 

Suomi saattaa olla perustettu myös vuonna 1863. Silloin tapahtui asioita, jotka loivat perustan sekä suomen kielen että biotalouden nykyiselle asemalle. Astui voimaan kielilaki, joka johti suomenkielisen kansanopetuksen ja lehdistön syntyyn. Ihmiset, jotka olivat aikaisemmin olleet esimerkiksi hämäläisiä, pohjalaisia tai karjalaisia, kuulivat koulussa olevansakin suomalaisia.

Samoihin aikoihin Suomi sai myös oman rahan ja keskuspankin. Seuraavina vuosina saavutettu itsenäisyys sementoitiin tapattamalla satojatuhansia ihmisiä nälänhädässä. Pankkijohtaja Snellman ei näet halunnut ostaa viljaa lainarahalla tai Venäjän avulla.

Raha ja pankki säilyivät, ihmiset menivät. Siitä kiitokseksi Snellmania nyt pidetään suurmiehenä.

Jokunen vuosi sitten Suomen pääministeri puhui kansalle televisiossa. Hän kertoi, että suomalaisten tärkein kysymys on valtionvelka. Puheessaan hän käytti brändityöryhmältä ostettua kädenpuristusvertausta ja luontosuhdehöpötystä, joista oli maksettu

150 000 euroa konsulttipalkkiota julkisista varoista.

Pääministeri kertoi, että olemme samassa veneessä. Kaikkien täytyy ajatella velkaa ja vientiteollisuuden kilpailukykyä. Tämä on se asia, jonka Snellmankin olisi sanonut nälkään kuoleville, jos olisi ollut televisio.

 

Sodan aikana Helsingin yliopiston rehtori Rolf Nevanlinna sanoi avajaispuheessaan, että ”on tuleva aika, jolloin vapautemme on turvattu ja kansamme täydellä antaumuksella voi omistautua suorittamaan kansallisia tehtäviään inhimillisen kulttuurin palveluksessa”.  Nyt kun tuo aika on tullut, saman yliopiston rehtori Jukka Kola ehdotti tämän vuoden avajaispuheessa, että yliopistojen pitää profiloitua ja lisätä yhteistyötä bisneksen kanssa.

Bisnes ja kasvu täyttävät minut surulla, sillä kukaan ei koskaan osaa sanoa, miksi tämä koulu, tuo metsä ja suo uhrataan talouskasvulle eikä jotain toista koulua, suota ja metsää.

Mutta muutakaan yhteistä tarinaa meillä ei ole.

Silti tiedän, että oikeat suomalaiset eivät ajattele kiky-sopimusta ja kasvua. Todellisuuden suomalaiset ajattelevat kevätkylvöjä, pornoa ja kissakuvia. Heidän päässään jumputtavat biisit, jotka kertovat rakkaudesta ja pettymyksestä.

 

Nationalismi ja konsumerismi, asevelvollisuus ja konsultit kertovat, että kaikki pitää panna ajattelemaan samoin. Pitää olla isänmaallinen. Pitää ajatella kasvua, vientiteollisuutta ja bisnestä, olla kansainvälinen. Pitää brändätä, tarjota asiakkaalle elämyksiä, pärjätä kilpailussa.

Nykyisin sanotaan yhä useammin myös: pitää olla reipas. Pitää hymyillä. Pitää olla positiivinen, polkea kuntopyörää ja irvistää. Sitten ihmetellään, miksi maassa on niin paljon masentuneita nuoria, vaikka Alex Stubb on hymyillyt ja Jari Sarasvuo tsemppauttanut.

Oikeasti valtion menestys mitataan siinä, kuinka paljon erilaisuutta se pystyy nielemään.

Jos tällä valtiolla ylipäätään on jotain arvoa, se on tässä: tämä on Suomi, me olemme suomalaisia, ja me emme ole samassa veneessä. Me emme ole matkalla samaan suuntaan. Meidän tarinamme risteävät Suomessa, mutta ne ovat eri tarinoita, joista ei muodostu yhteistä kertomusta. Ja niin on hyvä.

Mitä yhtenäisempi tarina, sitä surkeampi elämä. Siksi Venäjän kurjistuminen saa tuekseen koulutuspolitiikkaa, jossa historiasta ja erityisesti sodista tuotetaan yksi ainoa oikea virallinen versio. Venäjällä kun ei öljytulojen ehtyessä ole muuta tarinaa kuin nationalismi.

Siksi meidän kouluihimme halutaan yrittäjyyskasvatusta, ja yliopistoihin firmoja. Siksi taiteen tehtävää arvioidaan sen tuottamana hyvinvointina ja terapiana, jonka hinta lasketaan merkitysten sijasta rahana. Meillä kun ei ole muuta tarinaa kuin raha ja sen kasvu.

 

Oikeasti mikään ei olisi kauheampi kuin Suomi, jossa kaikki olisivat yksissä tuumin panemassa ”Suomea nousuun”. Se olisi kaiken loppu: biotuotetehdas joka kylässä, vieressään tekoallas ja kaivos. Joka kaupungissa miljoona konttoria, joissa kaikissa olisi brändättyjä kasvuyrityksiä. Ne tekisivät pelejä vihaisista linnuista, siileistä ja saimaannorpista.

Puhuin taannoin suomalaisen kanssa, joka asuu laulujen Pariisissa. Hänen vaimonsa on amerikkalainen ja hän matkustelee Uiguuriassa. Hän on asunut Saksassa ja Venäjällä. Hänen mukaansa on aivan selvä, että Suomi on toimivin yhteiskunta maailmassa. Samalla se on kuitenkin ainoa maa, jossa systeemiä yritetään muuttaa loputtomasti kiihtyvää tahtia.

Suomalainen journalisti Anu Partanen, joka asuu ihaillulla Manhattanilla, saavuttaa Amerikassa mainetta kirjoituksilla, joissa kerrotaan, miten amerikkalaista unelmaa voi toteuttaa parhaiten Suomessa, jossa paksu julkinen sektori maksaa ihmisille etuuksia. Samaan aikaan Suomessa ravaavat konsultit Amerikasta kertomassa, miten tuo ja tämä suomalainen rakenne pitää purkaa ja tehdä se amerikkalaisemmaksi.

Haluaisin huutaa Suomen päättäjille: Jättäkää Suomi rauhaan! Unohtakaa se! Unohtakaa sote-uudistus, unohtakaa maakuntamalli! Älkää muuttako mitään. Matkustelkaa ulkomailla, ja oppikaa, että kaikki, aivan todellakin lähes kaikki, on Suomessa jo hyvin.

Kaikki paitsi marisevat suomalaiset. Tai uudistuskiimaiset suomalaiset. Suomalaiset, jotka eivät tiedä, mistä tulevat ja hosuvat siksi ympäriinsä, ikään kuin olisivat johonkin menossa.

Uskokaa vain, kyllä tämä suomalainen masennus hellittäisi, jos vain lakkaisimme uudistamasta Suomea, tyytyisimme Suomeen.

 

On helppo sanoa, että Suomi on keskiluokkainen, omahyväinen ja sisäänlämpiävä maa. Italiassa tutustuu ihmisiin helpommin. Pariisissa on rikkaampi kulttuurielämä. Frankfurtissa on urbaanimman näköistä. Mutta onneksi ei tarvitse verrata, sillä Suomen rajat ovat avoimet. Täältä pois ja tänne pääsee takaisin, kuten jo kivikaudella.

Mutta minua ei oikeastaan kiinnosta, onko Suomi hyvä vai huono maa.

Ajattelen, että se on kohtaloni. Kannan tätä Suomea mukanani joka paikkaan. Olen opiskellut elämässäni neljääkymmentä kieltä, mutta osaan oikeastaan vain suomea.

Vain Suomessa ymmärrän ihmisten kulmakarvojen liikahduksia ja tuhahduksia.

Harvalla meistä on äitiinsä täysin erinomainen suhde, mutta äidin syntymäpäivillä skoolataan kyllä. Sanotaan: ilman sinua ei olisi minua, ja ketä minä sitten inhoaisin. Onnea äiti!

Ja onnea myös Suomi!

Minulle on kerrassaan sama, mikä on sinun bruttokansantuotteen kasvusi. En yhtään halua olla auttamassa vientiteollisuutesi menestystä.

En vähääkään välitä, miten peruskoulusi menestyy Pisa-vertailussa, vaikka lapsista ja opettajista pidänkin. Jääkiekkojoukkueesi menestys voi hetkeksi herättää minut horteestani, mutta itse asiassa sekin taitaa olla melkein se ja sama.

Kun ihminen aikuistuu, hän ymmärtää, että enemmän kuin intohimosta ja valinnasta rakkaudessa on kyse riippuvuudesta ja kohtalosta.

Koska meillä on vain yksi elämä, painan pääni ja siunaan hiljaisuudessa menneitä sukupolvia.

 

Ajattelen tuohikirjeiden kasvottomia ihmisiä, Pähkinäsaaren ja Stolbovan rauhan rajamerkkien siirtelijöitä. Ajattelen itää, länttä ja pohjoista, suomen, saamen, karjalan, ruotsin ja venäjän sanoja. Ajattelen niitä, jotka vuonna 1918 sotivat, omia sukulaisiani rintaman molemmin puolin.

Ajattelen isän äitini sukua, jossa monen elämä päättyi kivettömään joukkohautaan Petroskoin ulkopuolella, isänmaasta kaukana ja toisia suomalaisia, joita en tuntenut, mutta jotka hukkuivat matkalla Amerikkaan tai pääsivät sinne ja rikastuivat, mutta lakkasivat olemasta suomalaisia.

Ajattelen rakasta isoisääni, joka nousi nuoruutensa kranaattikuopasta ja käveli yliopistoihin luennoimaan suomalaisesta taiteesta.

Ajattelen Hugo Simbergin taulua Haavoittunut enkeli, josta ukkini sanoi, että se on paras taulu.

Ajattelen äitini syntymäkodin laiturilta avautuvaa maisemaa, jossa on havupuita, kukkuloita ja saaria, ja yöllä sen ylle syttyvät tähdet.

Sitä, että Volter Kilpi kirjoitti kosmisen kirjan elämästä saaristossa ja että Juice Leskinen lauloi Yölennosta.

Että näitä taideteoksia on hyvin vaikea selittää sille, joka ei tunne Suomea lihassaan.

Että olen saanut niiden sanoista sanomatonta lohdutusta, joka on parantanut suomalaista melankoliaani ja samaan aikaan syventänyt sitä.

Hyvää päivää 6.12.2017.

Luoja, varjele isänmaata!

Julkaisen Pikku Apurissa muidenkin kirjoituksia, sellaisia, jotka iskevät lujaa aivokuoreen. Tämä sen taas teki. Kiitos Janne! Lue alkuperäisiltä sivuilta.

—-

Essee: Rikas ja köyhä

Korkein päämäärämme ei ole työ ja tuottaminen vaan ystävyys, viisaus ja mielekäs elämä. Siksi tulee luoda toimettomuuden ja laiskuuden politiikka, Suomi laskuun -puolue, kirjoittaa Janne Saarikivi.

 

On lama, velkaannumme. Kipeitä ratkaisuja on tehtävä. Näin sanoo hallitus ja pääministeri, ja varmaan presidenttikin. Tilanne on vakava, kertaavat media, audio ja visio monona ja stereona.

Mietitään siis, mikä on vakavaa ja mikä ei niinkään. Kuvitelkaa, että pysäyttäisitte kadulla sata ihmistä kysyen, mikä heille on tärkeää. Tutkimusten perusteella tiedämme, että vastaukset kuuluisivat suurin piirtein näin: terveys, lapset ja läheiset, elämän mielekkyys.

Jos sadalle poliitikolle esitettäisiin sama kysymys, vastaukset olisivat muuta. Puhuttaisiin velkaantumisesta, hyvinvointivaltion turvaamisesta. Siitä, miten talous täytyy saada kasvu-uralle.

Poliitikot haluavat talouskasvua. Mutta tutkimusten mukaan valtaosa suomalaisista ei halua kasvua vaan turvallisuutta. Rikastuminen ei mahdu edes kymmenen yleisimmän tavoitteen joukkoon.

Tavallisesti vaurauden kasvuun pyritään jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Halutaan asunto tai velat maksettua, lomamatka, lapsille turvaa. Vain politiikassa kasvu on päämäärä sinänsä. Siitä kiistellään, miten kasvu saadaan aikaan ja jaetaan, mutta kasvua sinänsä ei kyseenalaista juuri kukaan.

Miksi meidän pitää kasvaa?Ehkä kasvu on tarpeen köyhyyden hoitamiseksi? Mutta talouskasvu, joka on nostanut satoja miljoonia köyhyydestä kehitysmaissa, ei ole ratkaissut köyhyysongelmaa Yhdysvaltojen kaltaisissa jälkiteollisissa yhteiskunnissa.

Onko joku todella nähnyt taruolennon, joka esiintyy Libera-ajatuspajan ja Tuomas Enbusken kolumneissa. Köyhän, joka toivoo talouskasvua?

Talouskasvu ei kuulu köyhän sanastoon. Hän tuntee vuokran, keskikaljan hinnan ja pikavipin koron, mutta talouskasvu on kuin arvokeskustelu. Sitä vaativat huono-osaisille ne, joilla menee hyvin. Ne taas, joilla ei ole rahaa tai joita syrjitään väärien arvojen tähden, vaativat muuta, nimittäin oikeudenmukaisuutta.

Ehkä kasvua tarvitaankin velkaantumisen pysäyttämiseksi? Mutta valtio luopuu vapaaehtoisesti tuloistaan. Se on esimerkiksi alentanut yhteisöveroa noin miljardilla. Tänä vuonna pörssiyritykset jakoivat tuloksestaan 85 prosenttia osinkoina. Suuri osa summasta on entisiä verotuloja, joilla voisi maksaa velkaa. Valtio saa lainaa negatiivisella korolla, ja sitä käytetään risteilyjen ja kaivosten tukemiseen. Maanviljelijää tuetaan keskimäärin 80 000 eurolla vuodessa.

Rahasta ei siis näytä olevan pulaa. Eikä ihme, sillä poliittinen eliitti olettaa itsestäänselvyytenä, että kaikki haluavat yhteiskunnan, jossa talous ja työllisyys kasvavat.

Kauanko kasvu on ollut tavoitteenamme?

Jo 1700-luvulla laskettiin kansojen varallisuutta akateemisissa piireissä. Bruttokansantuotteen käsite kehitettiin kuitenkin vasta 1930-luvulla. 1950-luvulla se alkoi ohjata ensin Yhdysvaltain ja sittemmin muidenkin maiden politiikkaa. Keskeistä roolia tässä näytteli taloudellisen yhteistyöjärjestö OECD:n harjoittama talousvertailu.

Kasvu on siis suhteellisen uusi tavoite. Mutta onko se arvokas päämäärä? Mitä hyvää tapahtuu, jos talous kasvaa mainiosti?

Olen nähnyt talouskasvun hedelmät. Sattumoisin olen elänyt Euroopan rikkaimman pääkaupungin rikkaimmassa kaupunginosassa, Oslon Frognerissa. Siellä talous on kasvanut mitä pulleimmaksi ja pörröisimmäksi.

 

Asuttuani alueella kuukauden törmäsin ensi kertaa naapuriini. Hän mittaili asuani ja sekarotuista koiraa, joka oli kiinnitetty minuun huteralla hihnalla. Pitkään vaiettuaan naapuri lopulta tervehti. Asutko sinä todella täällä, hän tuhahti, sekoittaen sanoihinsa loukattua ylpeyttä ja kireyttä.

Sellaisia olivat kontaktini kaupunginosassa, jossa oli Michelin-tähditettyjä ravintoloita ja kaupunkimaastureita. Kapakan pöydässä istuin yksin. Tilasin toisen ja kolmannen tuopin, joiden hinnalla bangladeshilainen perhe olisi elänyt viikon. Olisin halunnut puhua nuorelle naiselle, joka näytti miellyttävältä, mutta ei siitä mitään tullut. Tuon maailmankolkan naisille ei näet voi noin vain puhua.

Olen nähnyt köyhyyttäkin. Muistelen matkojani Pohjois-Venäjällä 1990-luvun puolivälissä, kun neuvostotalous oli romahtanut. Kenelläkään ei ollut rahaa. Silti minne hyvänsä menin, ihmiset tarjosivat yösijan, vihanneksia, rahkaa ja kotipolttoista, keittivät kuumaa teetä.

Tuolloin opin, että köyhyys on eri asia kuin kurjuus. Ja myöhemmin Oslossa opin senkin, että rikkaus on eri asia kuin onni ja tyytyväisyys.

Ihminen voi tienata esimerkiksi 3 135 euroa kuussa, suomalaisen mediaaniansion. Yksi kokee itsensä köyhäksi, toinen rikkaaksi. Vain tällä kokemuksella on merkitystä. Mutta poliitikot, kuten OECD on heitä opettanut, eivät ole kiinnostuneita kokemuksesta vaan kasvusta, joka mitataan numeroin ja käppyröin.

Ja ai niin. Klassisessa sosiologisessa tutkimuksessa eniten rahanpuutetta kokivat korkeimman tuloluokan ihmiset. Mistä kumpuaakaan upporikkaiden Björn Wahlroosin ja Jorma Ollilan marmatus veroista, synkkien aikojen manailu ja maaninen kasvun vaatimus?

Mitä jos kysyisimme tärkeistä asioista sadalta nobelistilta?

 

He sanoisivat varmaankin, että tärkeintä on tavalla tai toisella pelastaa ihmiskunta, voittaa ekologiset kriisit ja ydinsodan uhka.

Kaikki tietävät, että ilmastonmuutos, luonnonvarojen loppuminen ja ekologinen kriisi johtavat jatkuessaan elämäntapamme romahdukseen. Ja normaalisti uhkiin tietysti varaudutaan. Esimerkiksi melko epätodennäköistä Venäjän hyökkäystä Suomeen torjutaan miljardien puolustusbudjetilla. Paljonko rahaa siis pannaankaan maailmanlopun torjuntaan?

Kumma kyllä, ei paljoa. Sen asemesta hallitus hoitaa vientiteollisuuden kilpailukyvyn ja valtiontalouden kestävyysvajeen ongelmia. Näille on alistettu ympäristönsuojelu, kehitysapu, kansainvälinen vastuu ja elonjäämisen mahdollisuuksien tutkimus.

Kun kerromme tästä sadan vuoden päästä henkiin jääneille, he haukkovat ihmetyksestä henkeä. Miten he saattoivat? kysytään. Ja vastaukseksi puistellaan päitä. Se oli sitä aikaa.

Valtiontalouden kestävyysvaje on periaatteessa samanlainen ongelma kuin ekologinen kriisi. Se on osin jo läsnä, ja jos nykyinen kehitys jatkuu, elämäntapamme käy mahdottomaksi. Mutta sisällöltään kestävyysvajeen ongelma on naurettavan mitätön. Mitä väliä, jos valtion rahat loppuvat joskus tulevaisuudessa, kun myös tuntemamme ihmiselämä uhkaa loppua?

Velkaannumme todellakin huolestuttavaa vauhtia, mutta ei siten, kuin hallitus sanoo. Huhtikuussa oli ylikulutuspäivä. Suomalaiset olivat silloin käyttäneet vuosittaisen osuutensa maailman uusiutuvista luonnonvaroista. Loput elämme velaksi, mutta emme pankeille vaan yhteisen planeettamme toisille asukkaille, joilta olemme varastaneet.

Mikä pahinta, kaikki tietävät tämän, eikä se kiinnosta ketään.

Meitä ei kiinnostaa maailman pelastaminen vaan helppo elämä. Paradoksaalista kyllä, tämä voisikin olla ratkaisu myös ekologisiin kriiseihin. Kuinka monia nimittäin todella innostaa poliittisen eliitin tavoite Suomi nousuun?

 

Katsoin eräänä päivänä hajamielisenä televisiota. Siellä puhui Esko Valtaoja, tontun näköinen edistyksen puuhamies. Kohta tässä mennään tähtiin, hän paasasi. Itsekseni ajattelin, että kuka muka haluaa tähtiin, ja miksi. Mutta ymmärrän, että tietty osa ihmisistä aina ostaa kaiken uuden ja sortuu uusiin tähtikultteihin.

Minä en kuitenkaan halua tähtiin. Haluan luostariin. Tai edes joogaamaan. Tai mökille ja saunaan. Hiljaisuuden retriittiin.

Sekä idän että lännen kulttuuritraditiot tuntevat ajatuksen, että hyvän elämän löytää luopumalla siitä, mitä koulu, media ja politiikka opettavat tavoittelemaan. Euroopassa vapaaehtoisen yksinkertaisuuden ihannetta ovat edustaneet luostarilaitos, yliopistot ja boheemi taidemaailma, nuo keskinäisen veljeyden vapaat yhteisöt, joissa rakastetaan totuutta enemmän kuin rahaa.

Korkein päämäärämme ei ole työ ja tuottaminen vaan ystävyys, viisaus ja mielekäs elämä. Ne ovat asioita, joita ihmiset jo nyt arvostavat, mutta joita poliitikot eivät osaa politisoida. Siksi tulee luoda uusi toimettomuuden ja laiskuuden politiikka, Suomi laskuun -puolue.

Naistenlehdet ovat täynnä tarinoita ihmisistä, jotka ovat onnellisia hypättyään oravanpyörästä. Ihmiset pyrkivät massoina oppialoille, joilta valmistuneiden tulot ovat kaikkein surkeimpia, esimerkiksi näyttelijäntyön, kuvataiteen ja antropologian koulutusohjelmiin. Mutta kurjat johtajamme niin oikealla kuin vasemmalla puhuvat vain siitä, miten tulee paiskia työtä, nostaa taloutta.

Pannaan heidät vaihtoon. Suomi laskuun nyt!

On aika panna valtiontalous paikalleen yhteiskunnallisessa keskustelussa, muiden pikkuasioiden joukkoon, teatterien ja kansallispuistojen valtionohjauksen seuraksi.Talous on johdos sanasta talo. Hyvä talo ei kasva joka vuosi kolme–neljä prosenttia. Se pysyy kunnossa, antaa suojaa melko samanlaisena kuin viime vuonna. Sitä voi kohentaa, laajentaakin, mutta ei rajattomiin, koska ei kukaan tarvitse rajattoman isoa taloa.

Ennen kaikkea: talon kokoa tärkeämpi on elämä talossa, pitkään ja onnellisena.

Kirjoittaja on kielitieteen 
tutkija Helsingin yliopiston 
tutkijakollegiumissa ja 
vapaa kirjoittaja.