Voi kun sedät eivät jaksaisi enää heilua (U2:n Songs of Experience -arvostelu)

Kun kuulin Walk to the Waterin vuonna 1987, olin lopullisesti myyty. Edelleenkiin ihmettelen, miksei se mahtunut legendaariselle Joshua Tree -levylle, vaikka levy täynnä klassikoita onkin? Toki jo edellislevy the Unforgettable Fire -nimibiisinsä johdolla oli teinin käännyttänyt irkkubändin kelkkaan.

Nyt, 30+ vuotta myöhemmin (!), on toki nostettava edelleen hattua vanhalle suosikilleen siitä että jaksavat yrittää. Uuden levyn ongelma onkin se, että siinä yritetään yli.

Nykyajan turboahdetun popin ylipapit on päästetty tuottajiksi ja tulos on juuri se: ylituotettu, ei-kierrätettävästä muovista tehty stadionhoilotuskasa. Biisit eivät hengitä. Lanois-Eno -kaksikko seuravalle levylle 2030-luvulla takaisin!

Hyvää levyssä on sen tarkoitus olla optimistinen ja innostava. Tsemppiviestitkin vaan kääntyvät monesti amerikkalaiseksi itsehoito-oppaaksi vailla kosketusta.

Alku on upea, vocoder -kikkailusta huolimatta. Love is all we have left on oikeanlainen aloitus 57-vuotiailta sediltä. Zoo Stationeiden aika oli jo. Lights of homekin vielä toimii nippa nappa, mutta sitten alkaa lipsua. The little things that give you away, landlady sekä 13 (there is a light) toimivat ja Red flag day voisi olla War -levyltä.

U2 on aina toiminut parhaiten biiseissä ja levyissä, jotka ovat ns. slow buildereitä. Ne avaavat itsensä rauhassa, useiden toistojen avulla, eivätkä iske heti highfiveja. Paras esimerkki on aliarvostettu No line on the horizon -platta. Uutuukaisessa (!) 90% biiseistä koittaa iskeä, mutta ohi menee ainakin vanhan fanin.

Kipu radioasemien soittolistalle on liian kova. Mikseivät 57-vuotiaat gigamiljonäärit vain tekisi musiikkia itselleen?

Liika kunnianhimo (ja ahneus?) on aina pahasta. Setien olisi pitänyt kuunnella itseään. Olisivat got out of their own way.

5/10

EDIT 11.12.2017

Nyt kaksi viikkoa lisää kuunnelleena osa biiseistä parani ja osaa en pysty kuuntelemaan ollenkaan. Oma SOE-albumi näyttääkin siksi tältä: