Vastuun pakoilu on kansallisurheilua

Olen niin lopen kyllästynyt yhteen asiaan: vastuun pakoiluun. Varsinkin omalla alallani, eli teknisellä alalla bittejä menee poikittain harva se päivä: sähköpostit eivät saavuta vastaanottajaa, asiakkaan yhden henkilön koneella ei toimi å-kirjain, Liisan näyttö on sumea jne. jne. Kun asiaa alkaa selvittää, vika ei ole koskaan kenenkään. Se on aina se JOKU.

Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska

Olen melkein päivittäin setvimässä sen JOKUn virheitä. Kulutan tuhottomasti vuodessa aikaa selvittääkseni firma a:n ja firma c:n välisiä vikoja. En koskaan saa siitä palkkaa. “Hyvä kun asia selvisi” -on se palkka. Minä kun satun olemaan “digialalla”, niin minulle “kuuluu” lähes kaikki laiteviat leivänpaahtimesta älykelloon ja sähköpostikatkoksista hella-automaatioon.

En myöskään koskaan ole nähnyt poliitikon myöntävän aidosti erhettään. Näitä ylimielisiä ja valheellisia: Sori siitä -heittoja riittää. Vika ja selitys on aina muualla. Sama vika on erittäin yleistä myös yritysjohtajissa. Itse ei tehdä virheitä ja jos sellaisesta kiinni jäädään, usein uhriudutaan ennen kuin myönnetään mitään. Ei ymmärretä, että:

Myöntämällä virheesi sinusta tulee parempi ihminen. Sinutkin kutsutaan olusille ja kanssasi halutaan tehdä työtä. Myöntämällä muutut rikkinäiseksi kuten me kaikki olemme. Ainoastaan itsensä kanssa vielä tuntematon on täydellinen.

Vastuun pakoilun vastakohta oikeastaan on huijarisyndrooma.

Joskus itsekin mietin, että mitä minä tässä toljotan mukana, kun en ole oikeastaan missään erikoishyvä. Silti olen monessa sellaisessakin projektissa mukana säätämässä.

En ole koodari, mutta voin kyllä vilkaista, pitäisikin olla oma sloganini 😉