Artikkelit

Olen aina ollut erityisen tarkka ennakoija ja budjetoija. Aloitimme systemaattisen unelman jahtaamisen 30:nä vaimoni kanssa. Säästimme, elimme pienellä ja venyimme. Palkitsimme itsemme aina ulkomaan matkojen avulla, kunnes palasimme takaisin kotiin venymään.

Samaa jatkoin siirtyessäni vuonna 2006 yrittäjäksi. Entistä pienemmät ja epävarmemmat tulot vaativat vielä pienemmät menot, joten kiristin ruuvia lisää. Onnistuimme kaikissa unelmissamme 17 vuotta myöhemmin – sen takia.

Päästin irti

En edes tiedä miksi olen nyt päästänyt irti huolista, ehkä vaan väsyin huolehtimiseen, ehkä heräsin sairastumishälytyksessä? Yli 10 vuotta yrittäjänä mietin ja vatvoin öitäkin: Mistä saamme palkkamme ensi kuussa, mistä puolen vuoden päästä? Riittääkö kassassa rahat? Mitä voisimme ehdottaa millekin asiakkaalle?

Nyt en mieti enää. Ja kas, ovet aukevat ihan ihmeellisesti!

Talokehitysprojektimme sai aivan uutta tuulta, kun tuttu yli 30 vuoden takaa ehdotti tapaamista – ja hän on alan superammattilainen. Turvasovelluksemme alkututkimus valmistuu kuitenkin, vaikka jouduimme tekemään sitä normityön ohessa. Lisäksi jonossa on ainakin kolme uutta kehitysideaa, joihin haemme nyt tutkimusapua. Ja normityö markkinoinnin parissakin toimii ”itsestään”. Jos on hiljaista, kohta ei enää ole. Niin se on aina mennyt.

Joten oli kyse mistä tahansa pelosta, enää ei pelota. Suurmies Mauno Koiviston sanoin: ”Kyllä se siitä!”.

Olen viime ajat saanut jelppiä monia aloittavia yrittäjiä ja ystävällä tapahtuu sama mielenhäiriö kohtapuolin. Muistan nuo pelot ja epävarmuuden. Ei ne vieläkään ole kadonneet.

Aina yrittäjäksi lähtiessä on varauduttava pahimpaan. Et voi hypätä Suomessa sosiaaliturvaspitaaliseksi ilman omia säästöjä.

Suomi ei tue mitenkään yrittäjää, joka ei pärjää. Ainoastaan menestyneiden silkkinauhoja käydään saksimassa. Yleisesti voi sanoa, että maksat euroina ja stressillä vapaudestasi. Mihin asetat yrityksen tavoitteiden ja elämisen välisen vaakapunnuksen, se määrää stressilukemat.

Oma kokemusperäinen parannuslistani Suomen päättäjille löytyy tästä.

Kun aloitin itse yrittämisen vuonna 2006, oli tilanne näin jälkikäteen ajateltuna karmaiseva. Meitä oli heti viisi palkollista ja minulle lankesi firman muun nostamisen lisäksi 25 000€:n pakollinen kuukausijuostava. Se ei silloinkaan ollut pikkuraha, nyt se on karmea kasa euroja.

Samassa tilanteessa on moni muukin yrittäjä ja työntekijä Suomessa. Ero on siinä, että muille euroja juostessa voit epäonnistuttuasi saada siirron muihin hommiin tai pahimmillaan potkut ja ansiopäivärahan. Epäonnistunut yrittäjä kaataa oman firmansa, maineensa ja työntekijöidensä taloudet.

Ajattele sitä jatkuvaa painetta. On kuukauden puoliväli ja tiedät, että sinun tarvitsee nyt jostakin taikoa 10 päivässä vielä 17 000 euroa.

Jättäytyminen oman yrityksen kannattamaksi

Saimme onneksi ensimmäisille neljälle vuodelle pari hyvää ”ruokkijadiiliä”, jotka toivat meille työtä ilman hakemistakin. Vuonna 2010 sitten heittäydyimme kokonaan omillemme. Muistan kuinka kauhusta kankeana olin – ja olen hieman edelleen.

Meillä oli yritys sekä sen verkkosivut, jotka sylkivät ulos blogijuttuja, käyntikortit ja maine. (Sanon blogikirjoituksia myyntimiehiksi maailmalla, jolle ei tarvitse maksaa palkkaa eikä kilometrikorvauksia). Tulisivatko asiakkaat?

Ja tulivathan ne. Edelleen saamme asiakkaita samoista ovista:

  • Neljäsosa tulee verkkosivujemme kautta (sekä pikkuapuri että viidakkorumpu).
  • Kolmasosa tulee vanhojen tuttujen, mentoreiden, työkavereiden ja kavereiden kautta.
  • Loput tulevat sitten vanhojen asiakkaiden kautta ja heidän tuttujensa kautta.

Jos aloittavana katsot nyt tuota jäsentelyä, kiinnitä huomiota pariin seikkaan: Se, että saat asiakkaita verkkosivujesi kautta vaatii ihan helvetillisen oman työn, ellet halua sitten jatkuvasti maksaa Kuukkelille ja muille Amerikan ahneille säästöjäsi. Kaksi muuta ovat ne tärkeimmät. Ne kertovat siitä, että olemme mukavia ja tehneet hyvää työtä. Siksi saamme jo tuttujen ihmisten kautta lisätyötä. Älä siis koskaan polta siltojasi – kehenkään!

Tietoisesti vähemmän aivopainetta

Olemme vuosien myötä vähentäneet stressileveliäni sillä, ettemme ole enää palkanneet tekijöitä, vaan voineet toimia laskutuksen avulla. On upeaa, että olemme aina löytäneet tähän viereen tekijöitä, jotka ovat suostuneet toimimaan laskuttaen meitä. Sama paine itsellä silti on tuoda työtä pöytään myös heille, mutta en sentään ole niin suuressa vastuussa, jos joku kuukausi ei työtä riitäkään ihan jokaiselle kumppanille.

Voin kertoa, vaikka kuukausieuromäärävaatimus onkin laskenut, että kun joka päivä heräät sellainen punnus niskassasi yli kymmenen vuoden ajan, siitä haluaa kokonaan eroon.

Syksystä 2017 muutamme hieman taas toimintatapaamme. Yleinen taloudellinen tilanteemme sekä läheisten tilanne (lainattomuus) on sellainen, ettei minun enää tarvitse taata tiettyjä kuukausituloja kenellekään. Ja ei tosiaan, emme ole rikkaita tai edes hyvätuloisia. Pärjäämme pitämällä ankaraa ja tiukkaa menokuria, kuten olemme tehneet jo 20 vuotta.

Päästämme siis vaatimuksista kokonaan irti ja katsomme miten euromääräinen vastuuttomuus kantaa?

Kuten olen aina silti sanonut, en voisi tehdä enää muille työtä. Ainoastaan poikkeuksellisen hyvä sakki ja työ voisi saada minut irti yrittämisestä.

Vaikka jokaista yrittäjää painaa jatkuva stressi ja päämyrskyt, se vapaus antaa voiman kantaa kaikki painava. Se, kuinka vapaa kukin yrittäjä on, on sitten yrittäjästä itsestään kiinni.

Päätin kirjoittaa auki tavan, jolla olen tehnyt viimeiset 3-4 vuotta työtäni, sillä tämä ei muutu, jos vain asiakkaita riittää. Olen antanut sille nimeksi valovoimainen työnteko. Se on mahdollisimman kaukana kikyistä ja muista vanhan ajan jäänteistä.

Taustaa

Vuodesta 1992, kun astelin ATK-opintojen ohella Novoshop -myymälään töihin, nautin vain rahasta. Oli outo tunne saada parikymppisenä+ paljon rahaa joka kuukausi. Nautimme kuluttamisesta ja lainan maksusta koko 90-luvun aina vuoteen 2005 asti. Silloin päähäni pätkähti suunnitelma yrittämisen ja normiarjen rinnakkaiselosta. Alkoi yrittäjän tie.

Vuoteen 2013 asti tarvitsin rinnalleni tekijöitä, jotka osasivat tehdä verkkoon asioita. En osannut itse tarpeeksi. Nyt osaan tarpeeksi verkkojutuistakin, vaikken siinä vielä hyvä olekaan. Ja toki vierellä on edelleen paremmin osaavia.

Halusin lisätä työn ja arjen väliin lisää vapautta. Opin, että kaikki tämä voi loppua tänään. Sitä voi kuolla. Memento mori. Jossakin vaiheessa sitten ymmärsin keinon. Vielä paremman rytmin elää ja tehdä työtä. Annoin sille nimenkin.

Valovoimainen työnteko

Täytyy muistaa, että tapa maksaa. En saa sellaisia rahoja mitä saisin normityöksi määriteltävällä tavalla. Mutta rahan sijaan saan paremman mielen. Ennaltaehkäisen omaa mielisairauttani.

Lyhyesti kerrottuna se tarkoittaa tätä:

  • Teen hurjasti tietokoneella tehtävää työtä kun on pimeää, märkää ja surkeaa. Yleensä se väli on lokakuusta tähän saakka, eli maaliskuun puoliväliin. Yhteensä 5,5 kuukautta.
  • Kun aurinko on ylempänä ja lämmittää sekä valaisee, alkaa toisenlainen työnteko, ulkohommat, joista ei makseta palkkaa. Silloin vähennän tietokonetöitä. Teen niitä kuitenkin kesäkuulle asti (ja osin kesälläkin). Huhtikuussa muutamme puoleksi vuodeksi torpalle Taivassaloon, jossa riittää puuhaa ulkosalla.
  • Kesäkuu-lokakuu -välin teen sadepäivät tietokonetöitä joista maksetaan, ja kauniimmat kelit taas ovat ulkohommia, joissa raha puolestaan palaa kiertoon.

Jos analysoin työaikaa, se menee kutakuinkin näin:

Pimeä aika

Teen tietokoneella taitto-, kirjoitus- ja liukuhihnatöitä n. 6 tuntia päivässä, yleensä klo 7-13 -välillä. Sen lisäksi teen ajattelu-, suunnittelu- ja ideointityötä 0-6 tuntia päivässä. Se tapahtuu aamulla klo 4-7 tai iltapäivällä tai illalla.

Valoisampi aika

Kun on kaunista, ollaan ulkona. Tehdään remppahommia, kävellään, vaelletaan jne. Silloin ei vastailla kuin puhelimeen ja sähköposteihin, vauhdista. Kun on huono ilma, tehdään töitä kuten ”pimeällä ajalla” (yllä).

Mitä edessä?

Terassisuunnitelma 2017.

Nyt kohta alkaa torpalla terassin päälityöt ja kaunistukset. Viime syksynä tehtiin yhdessä Spinkkilän Pekan ja Josen johdolla perustukset. Larjamalta hankittua Siperian lehtikuusta tulee n. 60+ neliötä pintaan ja lisää kaiteisiin ja portaisiin. Päälle tulee 3m*3m paviljonki katoksella ja sinne sisään eurolavasohva sekä pöytä. Avotilaan tulee pihagrilli ja aurinkotuolit kaasugrillin ohella.

Lisäksi torpalla tehdään perinnekorjausta, jossa mahdollistetaan rouvan elo vielä meidän jälkeenkin, mutta siitä lisää tuonnempana. Kohta voimme kertoa muutenkin meille isoja uutisia. Mutta siitäkin vasta hieman myöhemmin. Kivaa kevättä!

 

 

Unohda työajan pidennys, joka on tutkimustenkin mukaan idioottien hommaa. Loistava suunta olisi työajan lyhennys, joka taas toimii tutkitusti (linkki 1 ja 2). Itse olen yrittäjänä löytänyt vielä paremman työnteon tavoitteen.

POIS KELLONAIKATYÖSTÄ

Kun lähdin yrittäjäksi 10v. sitten, ajattelin jo alussa, että koitan irtautua kellonaika- tai tapapohjaisesta työstä. Ihan vieläkään se ei täysin onnistu, koska asiakkaista melkein kaikki työskentelevät kuitenkin klo 8-17 välillä arkisin. Jos haluaa reagoida liian nopeasti, mistä myös pitää oppia pois, koneen ääressä on tuolloin oltava.

Osa asiakkaista soittelee minulle iltaisinkin, mutta siitä tavasta jättäydyin pois jo vuosia sitten, että ottaisin työasiat iltaan. En vain vastaa, enkä soita takaisin kuin aamulla.

KIINNOSTAVIA JUTTUJA

Toinen pääpointti on ollut löytää aidosti itseä kiinnostavia juttuja, joista mahdollisesti voisi olla työksikin (ei tietenkään aina). Siinäkin ollaan jo matkalla, tosin hitaalla sellaisella.

Kehittämämme ekologinen pientalomalli on suunnittelun vaiheessa kaksi. Nyt karsimme kaiken röhnän ja turhan pois, jolloin jäljelle jää vain se, missä itse haluaisimme kahdestaan asua: Loft-asunnossa, joka on tehty ekologiseksi omakotitaloksi.

Rob Hill Sr. kertoi saman jota olen tolkuttanut kaikille – yhdellä lauseella. Kiitos.

robhillsr

 

Yhtäkkiä se taas iski, hirveä syyllisyys. Katsoimme torpalla 170€:n käytetyltä leffatykiltä tanskalais-saksalais-belgialaista The Team -sarjaa.

Syyllisyys tuli siitä, että oli maanantai ja kello vasta 14.25. Olimme koko päivän raianneet n. 2200kg sepeliä terassin pohjustukseksi, ja pesun jälkeen oli aika (pakko) relata. Mietin, että siellä 60% tekee vielä sitä ”kunnollista työtä”.

LUTERILAINEN TEHDASTYÖSYYLLISYYS

Meitä seuraa historiasta harmaa varjo – syyllisyys. Kansaamme syyllisyys sopii, sillä suomalainen odottaa kadunkulmassa punaisen vaihtumista vihreäksi, vaikkei koko kylässä olisi kuin yksi auto – ja sekin tallissa.

Samalla kaavalla, historian mukaisesti, meidän pitää elää kuten aiemmatkin polvet: Tehdä työtä enemmän kuin kroppa tai pää kestää, parisuhteutua parikin kertaa, ryypätä saatu viha ulos, tehdä (pakko)lapset, käydä kerran vuodessa kirkossa olemassa hiljaa mustia, kerran viidessä vuodessa Teneriffalla haukkumassa paikallisten tienrakennustaidot, jäädä samoista töistä kunniakkaalle eläkkeelle, suorittaa yliaktiivisena eläkeikäkin ja kuolla asiat kunnossa.

Olen nyt ollut 10,07 vuotta yrittäjänä. Teen töitä hyvin vaihtelevasti, n. 10-50 tuntia viikossa. Nyt kesällä se on ollut lähempänä 10:tä. Emme pidä varsinaista lomaa, emmekä edes ymmärrä kun muut puhuvat lomarahoista. Aivan käsittämätön Carrington (pääsuku Dynastia -tv-sarjasta) -luokan jäänne 80-luvulta.

Tykkään työstäni, mutta ensinnäkin lasken työksi myös muut kuin sen mistä palkka tulee: Torpan kunnostaminen on kulttuurisesti arvokasta työtä, kaverin auttaminen on ystävän oikeus -työtä, jne. Toiseksi elämä rakkaan ja ystävien kesken on minulle tärkeämpää kuin työni. Niin se on kuolevien ajatuksia kuunnelleiden sairaanhoitajien mukaan heillekin.

Tällainen työelämä ja arvojärjestys ruokkii syyllisyyttä. Jos kerron pitkän yrittäjäuran tehneelle isälleni arvoistani (esim. elämä > työ), hän ei edes ymmärrä. Edes ajatus ei osu. ”Tuossa iässä on suuri ILO tehdä työtään”. On toki, mutta on paljon ILOisempiakin asioita kuin työ.

Ja jos ei meitä elämä ennen työtä -yrittäjiä syyllistetä, niin sitten kadehditaan. Miksen minäkin? Siitä vaan, kuka estää? Vapautuminen on upeaa, kuten Inna-Pirjetta Lahtikin kertoo.

Päivän Hesarissa oli juttu takavuosien suositusta termistä, downshiftaamisesta. Luettuani oli luontevaa tehdä itsekin tilinpäätöstä asiasta.

N. 5 vuotta sitten, lainat maksettuamme, mekin siirryimme painottamaan vapaa-aikaa työaikaa enemmän. Syntyi motto: Työ 30, elämä 70.

Leppoistaja -termi meni heti harhaan mediassa. Meistä tehtiin patalaiskoja henkilöitä, jotka vain makaavat ja ovat. Meillä totuus on ollut täysin päinvastainen – olemme tehneet työtä oman itsemme eteen lujempaa kuin koskaan.

Leppoistajana tekee työtä oman itsensä ja perheensä todellisen hyvinvoinnin eteen.

Työpaikatonta elämää

On vaatinut paljon, jotta saimme elämämme jaettua Taivassalon torppamme ja Turun keskustakämpän välille. Emme ole vieläkään ihan maalissa sen suhteen, sillä täydellinen vapaus työpaikan suhteen vaatii kaikilta osapuolilta ammattitaitoa pärjätä pelkällä tietokoneella ja nettiyhteydellä. Vaimollani Pialla koulutus ja taidot ovat vielä inan vaillinaiset siihen.

Ei ne pienet tulot, vaan miten rahansa kuluttaa

Tämän ydinkysymyksen meille esittävät kaikki ensimmäiseksi: Miten ja mistä saatte riittävät tulot pärjätäksenne? Siihen voi vastata lyhyesti vain: Treenaamalla tarkkaa ja kurinalaista budjettieloa 20 vuotta.

Meidän kahden kuukausibudjetti kaikkinensa on n. 1000-1200 euroa. Siinä ovat mukana kaksi asuntoa, eli niiden kulut, laskut, ruuat, kulkemiset ja muut.

Suurimmat menokevennykset ovat nämä kaksi: Olemme oppineet tekemään edullisia ja terveellisiä ruokia sekä välittämään vähemmän vaatteista ja muista ”muille näyttämisen keinoista”. Budjettia seuraten on helppo nähdä, että jos lipsumme jollakin viikolla, seuraavalla se on otettava kiinni. Pienillä menoilla saamme pienistäkin tuloista vielä säästöön.

Ilman yrittäjyyttä leppoistaminen ei onnistu

Valtiolle pienyrittäjä on vain rahakasa, jolta voi viedä, koska meillä ei ole järjestöjä tai muita, jotka pitäisivät puoliamme.

  • Järjettömät TyEL ja YEL -kusetukset vaativat yrittäjiltä satoja euroja kukaudessa, vaikka niistä ei suurella todennäköisuudellä ole koskaan itselle mitään hyötyä.
  • Ja kun juttelemme ulkomaalaisille ystävillemme Suomen ALV-käytännöistä, he ihmettelevät miten sellaiset voivat olla laillisia? Ennakkoverot pitää maksaa, vaikkei tiedä tulevista tuloistaan juuri mitään tässä aina vain turbulentimmassa maailmassa.
  • Pahin kaikista on silti turvaverkottomuus. Edelleen yrittäjäksi hyppäävä tulkitaan lainsuojattomaksi, jonka on käytännössä mahdotonta koskaan palata työttömyyskorvauksen tai muun pariin. Se on kansallinen häpeä. Yrittäjät ainakin tarvitsevat perustulon.

Silti yrittäjyys on oikeastaan ainoa keino elää ilman työpaikkaa. Voihan maaseudulta toki suhata työpaikalle, mutta ei se pidemmän päälle ole järkevää ajella bensaa ja aivojaan poltellen ees-taas. Vapaus kuuluu työpaikattoman elämän keskelle.

Stressaaminen jatkuu, mutta erilaisena

Ainakin itsellä tämä ns. yrittäjyys/ työpaikaton elämä/ lepoistaminen stressaa silti usein. Tuloista, vaikkakin pienistä, olet vain sinä vastuussa.

Kun palkka tulee tilille, vaikka pelaisit työpaikallasi 70%:a Candy Crushia, stressin sisältö on varmaan erilaista. Jos katson, että saan pienen palkkani enää kaksi kuukautta, alkavat unettomat yöt. Onneksi tämä vuosi on ollut hyvä ja pikkupalkat ovat varmat vuoden loppuun. Siksi nukun juuri nyt hyvin.

Toinen kasvava stressilähde ovat maailman muutokset: Robotisaatio ja digitalisaatio sekä 1950-luvun mallilla toimiva hallituksemme antavat aihetta huoleen. Jollei meille tule perustuloa, millä kohta miljoonan ylittävä työttömien määrä elää? Nimittäin työttömyys ei tipu, se vaan kasvaa. Maailmassa ei riitä enää kaikille työtä, ainakaan siinä muodossa, miten olemme sen ajatelleet ja sitä tehneet viimeiset vuosikymmenet.

Silti en vaihtaisi tätä elämää pois – koskaan. Vapaus on suurempaa kuin isoinkaan Audi tai Swan.

downtonabbey

Sitä kysyi Downton Abbey -tv-sarjan magneetti, lady Violet (loistava Dame Maggie Smith). Sellaista ei ollut brittiaristokraatilla 1900-luvun alussa.

Vaikka olen suomalainen mikroyrittäjä sata vuotta myöhemmin, ei minullakaan ole viikonloppua. Jollei osa asiakkaista olisi niin kello 8-16 –tehdasaikakauden kellojumissa, olisin täysin vapaa.

Se pieni ero meillä vielä lady Violetin kanssa on, että hän omisti linnoja – monikossa.

YLEISIN TYÖAIKA KLO 05-11 VÄLILLÄ

Yleensä herään aikaisin ja saankin aamuisin 90% työstäni tehtyä. Aivot ovat virkeät ja selkeät. Iltapäivällä olen jo ulkona – kirjaimellisesti.

Jos työ ei kulje, sitä ei tehdä. Kun se kulkee, sitä tehdään, vaikka olisi mikä kellonaika.

Vielä kun muutkin saataisiin pois täysin turhista kahleista? Kun robotit yleistyvät, meistä kaikista tulee Lady Violeteja. Sitä odotellessa.

Kaverini Janne kirjoitti hienosti siitä, miksi lähti yrittäjäksi. Itsellä ei kuitenkaan olleet ihan noin agressiiviset syyt 🙂

MIKSI YRITTÄJÄKSI?

Paikallisen Hua Hin Hiltonin thaimaalainen johtaja on alempiarvoinen paikallisten silmissä, kuin kärryllä ananaksia ja muita hedelmiä myyvä yrittäjä. Niin on monissa maissa.

En ymmärrä itsekään, miksi ihannoida palkkajohtajaa?

Vaimoni kävi tiistaina paikallismarkkinoilla, jossa kuumuus ajoi sodavedelle. Vettä myynyt mies oli katsellut vaimoani pitkään, jolloin vaimo kysäisi: ”Etkös ollut aiemmin töissä Tira Tiraa condossa?” Mies rinta kaarella, ylpeänä: ”Olin, olin. Ajattelinkin, että näytät tutulta. Mutta NYT minulla on oma shoppi!”

Itselle yrittäminen ei ollut koskaan tavoite, koska en ajatellut edes yrittäjäuraa ennen kuin se tuli kirjaimellisesti päin pläsiä – ainoana keinona jatkaa työtään.

Vuonna 2005 alkoi selvitä, että pääomasijoitetussa firmassa, missä olin ollut jo pitkään töissä, ei kaikki mennytkään kuin Strömsössä, vaikka pidän edelleenkin työaikaani siellä ”oikeana alan korkeakouluna”. Aloin miettiä jatkoa hiljaa mielessäni.

Koska olin saanut liiasta työnteosta aiemmin pikaisen burn-out -varoituksen, aloitin arvoista.

Millaisessa yrityksessä haluaisin työskennellä?

Listasin silloin:

  • rentouden (halusin olla oma itseni, en näyttelijä)
  • tasa-arvon (älkää luulkokaan, että se on Suomifirmoissa totta),
  • vapauden (tehdä työtään missä vain),
  • laadun (jos tehtäisiin kunnolla valmiiksi, eikä pelkästään kassavirran jatkoksi?)
  • sekä erikoishyvät työkaverit

Ei silloin tuollaisia yrityksiä ollutkaan. Eikä ole montaa nytkään. Siksi oli pakko suunnitella ja tehdä oma. 

KOSKAAN EN VAIHDA POIS, KUIN PAKOSTA

Ja kyllä se on silti niin, että vaikka Suomi yrittääkin koko ajan lujempaa ja sitkeämmin kaataa omat pienyrityksensä, en voisi koskaan mennä enää palkolliseksi töihin, kuin pakosta. Vaikka siitä saakin paljon parempaa palkkaa ja ennen kaikkea, turvan. Yrittäjäksi voi näemmä syntyä 35 -vuotiaanakin?

Janne ei enää jaksanut, minä taas olin kiltimpi ja vaan siirryin. Kummallekaan ei kuitenkaan jatko palkkatyössä enää ollut mahdollista.

Pikku Apuri

Vesa Vierikko kertoi haastattelussa, että oppi nauramaan itselleen vasta vanhempana. Ennen oli aina ego tiellä. Keskittyi siihen miltä oma työ ja miltä itse näyttää muiden silmissä. Samassa jutussa Vesa mainitsi myös, että ihminen on kaikessa totisuudessaan ja jäykkine karikatyyreineen koomisin olento maan päällä. Itselle nauraminen onkin yhden elämän kasvukynnyksen ylittämistä.

Olen huomannut, että samaan kynnyksen ylitykseen liittyy juuri tuo: ”Miltä itse näyttää muiden silmissä” -kohta. Ei siitä enää niin välitä.

Paita muuttuu taas paidaksi ja housut housuiksi.

Huvittavaa on todistaa liike-elämän luonnotonta teatteria. Sliipattuja, piukalle viritettyjä stressipalloja viilettää kiireisinä. Palavereissa ilma on niin kireää, että se vinkuu. Ihmisen sisällä ei siinä vaiheessa ole mitään omaa. Vaihe päättyy, kun juoksee ennen pitkää päin seinää ja herää. Niin sitä itsekin oppi.

Kaverini sanoi muutama vuosi sitten, kun stressasin yrityksen tiukoista tilanteista aivan liikaa:

”Se on vaan yksi y-tunnus”.

Niinhän se on. Vaan jos se on oma y-tunnus, vaiva on sitkeämpi.

Kuva kertoo kaiken.

Kuva kertoo kaiken.

Olen ollut jo vuosia aidosti vapaa työntekijä, kiitos teknologisen kehityksen ja yrittäjän sitkeyden.

Oheinen kuva kertoo, miten teen työni. Nytkin seison Taivassalon tuvassamme ja kirjoitan tätä (koska pidän varsinaisesta työstä kahvipaussin). Monet tietotyöläiset elävät ja tekevät työnsä kuten minä. Silti moni yritys ei salli tekijän tehdä vapaasti työtään, vaan se kahdeksan tunnin työaika on suoritettava. Palkka maksetaan siis työajan suorittamisesta, ei työstä itsestään.

Laki ja työelämän säännöt tipahtivat kyydistä jo vuosituhannen alussa, eikä sääntely ja lisäartiklat tilannetta helpota. Koko paketti pitäisi rakentaa kuvan osoittamin uusin säännöin.

Pahinta tulevaisuusnäkymässä on se, että rampa hallituksemme säätää koko ajan lisää kapuloita ”vapaan työnteon” rattaisiin. Tuntuu siltä, että muut kuin tietotyöläiset jäivät 1900-luvulle? Ja kohta tulevat robottien tekemät työt.

Pikku Apuri

 

 

 

rule-of-three-screenplay-three-act-structureScorsesen hienoa George Harrison -dokumenttia taas katsellessa tuli mieleen, että meilläkin on käynnissä 2. näytös elämässämme.

1. näytös loppui siihen, kun tajusimme, ettei aina vaan hienomman tai paremman materian ostaminen antanutkaan enää kuin lyhyen hyvän olon, jos sitäkään.

1. näytös – ”näyttämisen vaihe”

Niinhän se on mennyt: Koulupihan kisailuista yritysmaailmaan kisaa jatkamaan. Tärkeintä ei enää ollutkaan nopein räpsäkäsi, kovin lämi tai pisin hyppy kiveltä toiselle, vaan suurin (kuukausi)myynti. Samaa leikkiä – ilman samaa hauskuutta.

Siinä ”nousussa” hankittiin ensimmäinen oma auto (Fiat Uno!) ja vuokra- sekä myöhemmin omistusasunto. Nousun jatkuessa ostettiin parempia tilalle ja päästiin Suomen viralliseen suositeltuun velkaympyrään oikein kunnolla juoksemaan.

Näytös päättyi, kun materiavaihdot eivät enää tuoneetkaan tyydytystä. Paljon tärkeämmäksi osoittautui tuon kerätyn velan pois maksaminen, josta tulikin meille yhteinen kisa ja harrastus. 1,5 vuotta sitten se päättyi.

2. näytös – ”matka sisäänpäin”

Meillä on muutama muukin kaveri, jotka ovat tehneet saman. Olemme jutelleet paljon heidän kanssaan, ja kaikilla on elämä muuttunut laajemmin ja suuremmin, mitä aluksi kuvittelimme.

Se ennakkokäsitys oli totta, että taloudelliset seikat eivät enää painaneet niin paljon arkiselkää kuin ennen. Ja siis kukaan meistä ei ole lähellekään varakas. Olemme nykyään alle keskituloisia. Ei vaan ollut enää sitä kuukausittaista lainaa maksettavaksi. Mutta paljon muutakin muuttui.

Pikku hiljaa myös se nuoruudessa viimeksi koettu vapauden tunne on alkanut palata. Samalla on alkanut matka omaan itseemme, sisäänpäin: Miksi olen nyt tässä? Mihin nyt menemme? Mitä nyt?

Ihminen voi 42-vuotiaasta eteenpäin saada vaikka mitä äkillisiä sairaskohtauksia, jopa kuolla. Mitä silloin olisi jäänyt käteen? Kun vielä on oikeasti terve, mitä haluaisit ihan oikeasti tehdä? Sitä samaa työtä, mitä olet tehnyt viimeiset 20-vuotta, jopa burnoutiin asti, ehtinee tehdä lisää myöhemminkin?

Meille lapsettomina matka kääntyi jyrkästi sisäänpäin. Alkoi tutustuminen itseensä, joka ”nousukaudella” jäi jalkoihin, ulkoistettiin tyonantajille. Mistä oikein olen tehty ja mikä on tärkeää minulle, meille?

Mietin, onko lapsellisilla sen lisäksi vielä ulkoistaminen? Eli se, että eletään omien lasten kautta. Sen lisäksi katsotaan, tai osa katsoo, myös sisälle itseensä.

3. näytös – ”tilinteko”

Mielenkiintoista on nähdä, jos sinne asti pääsee, mitä on 3. näytöksen esiripun takana.

Vanhempien ihmisten kanssa jutellessa saa käsityksen jonkinlaisesta tilinteosta. Eli katsotaan mitä tuli elämässä tehtyä ja mitä jäi tekemättä. Saadaan se kassakuitti käteen, ja valitettavasti useat meistä valittavat sille kassaneidille: ”Otit sitten liikaa paprikasta?”. ”Palautuspullorahoista puuttuu varmasti jotakin!”. Monesta tulee katkera vanhus.

Katkera ei varmasti kukaan halua olla. Vaan se, oletko vai et, testataan juuri nyt, terveenä ja hyväkuntoisena. Mitä päätöksiä ja tekoja teet nyt, se ratkaisee 3. näytöksen kohtalon.

Missä näytöksessä itse olet? Mitä teet, kun saat kassakuitin käteesi?

Pikku Apuri

Kesälomalla tuli tavattua muutamia kollegoitakin mainos-/it-alalta. Ensimmäinen kysymys heiltä oli: ”Mitäs töissä, mitä juuri nyt puuhaatte?”. Vastasin olevani nyt lomalla.

Yli kuuden vuoden ajan olemme Viidakkorumpuna toimineet. Pikku Apurina olen ollut jo kolmisen vuotta.

Kaiken sen ajan olemme reagoineet hyvin nopeasti alan kysyntään ja sopeutuneet henkilöstövaihdoksiin sekä omistajuusmuutoksiin. Pienyrittäjän on pakko. Olen saanut kuulla muutamalta palkkatyöläiseltä olevani tuuliviiri sen takia. Lauseen paino sanalla palkkatyöläinen.

Itsellä on järjen päähän tultua ollut selvää, että tavoite on elää mahdollisimman hyvä elämä. Elämä, jossa työ, perhe, kaverit, harrastukset ja vapaus ovat tasapainossa. Mikään ei saa valtaa toisesta. Edellisessä kirjoituksessani esiintynyt Lennon-lainaus kiteyttää tavoitteen: “When I went to school, they asked me what I wanted to be when I grew up. I wrote down ‘happy’. They told me I didn’t understand the assignment, and I told them they didn’t understand life.”

Marginaalivähemmistössä

Läheisimpien kavereiden kanssa huomasimme jo armeijassa, että kuulumme marginaalivähemmistöön. Tuntui kuin olisi ollut nelikymppinen teinibileissä.

Nykyään olen huomannut ilokseni, että yhä useampi vanha työkaveri siirtyy tälle polulle, josta tuleekin mieleen suositun suomalaisiskelmän sanoituspähkinä: ”Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti, jos sä rakkaani seisot mun vieressäin”. Toinen kulkee, toinen seisoo, mutta matkaa tehdään rinnakkain?

Niin … tutut yrityksien johtohenkilöt ovat vaihtaneet rennompaan asemaan. Mitä järkeä on taistella yhä suuremmasta vastuusta, kun vastineeksi saa vain lisää jo ennestään ylivalunutta työtä? Osa haluaa silti kalifiksi kalifin paikalle. Onnea heille!

Rennompi työ antaa vapauden muuhun. Lapsien kanssa on kiva olla kun he vielä ovat pieniä. Puolisoakin on mukava rakastaa pelkän tervehtimisen sijaan.

Vapaus

Vapaus toki maksaa. Rahaa ei ole tuhlattavaksi, mutta silti sitä jää säästöön Euron kaatumista varten. Asunto on pienempi ja auto vanhempi.

Kateutta saa niskaansa. Ei se kivaa ole lukea vapaudesta, kun itse odottelee kellokortin täyttymistä kahdeksaan tuntiin? Tässä kohtaa yleensä sanon, että kaikilla on mahdollisuus muuttaa elämäänsä. Vain rohkeus ratkaisee. Tolkienin Hobitissa Bilbon päätelmä asiasta oli suurin piirtein: ”Ensimmäinen askel kotiovelta on ratkaiseva. Koskaan ei tiedä mihin tie sen jälkeen vie”. Yrittäjä on nimensä mukainen.

Ei yrittäjyys kaikille sovi. Turvallinen palkka on monelle numero 1. Tänään se tosin ei pitkää turvaa lupaa.

Oikeanlainen elämä itselle

Olen tarkoituksella kirjoittanut vuosia auki omaa tietäni. Muutamalta olen kuullutkin kirjoituksieni olleen ratkaiseva tuki omaan hyppyyn pois palkkatyöstä. Hyvä! Avuksi tekstit tehtiin.

On myös hauskaa lukea kuuden vuoden takaisia kirjoituksia, kun uuden yrittäjän pelko puski läpi joka kappaleesta.

Yrityksen näkymät ja taloustilanne aiheuttavat kyllä edelleen öisiä huolia, mutta nyt niitä vastaan osaa jo taistella. Auttaa kun on hyvä vaimo, ja kavereita joille puhua. Vain huolien jakaminen auttaa.

Huolet ovat silti vähemmistönä. Nytkin on kytkin kohti Saaristomerta. Vain yrittäjällä on vapaus veneillä torstaina kun aurinko paistaa. Kun vaan astuu sen ensimmäisen askeleen.

Seuraavaksi odottelen taas suurta askelta tuntemattomaan, jos Tekes sen suo. Myös reissu Thaimaaseen taas odottelee. Siellä olisi nyt tarkoitus edistää omaa kirjaa, jonka kirjoittamisessa on revennyt liian suuri tauko.

Pikku Apuri

 

 

 

 

Kesti lähes 40-vuotta, että tajusi elää itselleen eikä muita varten. Puolet todennäköisestä elämästä. Voimme tehdä lähes mitä vain (lain rajoissa). Ostaa vaikka alpakka tai pari ja muuttaa Jurmoon tai Isle of Skyeen, Skotlantiin.

Vapaus ja vapauden hyödyntäminen vaan on maailman vaikein asia. Kuunnella itseään. Olla tyytyväinen siihen millainen on. Lopettaa lisän haaliminen.

Valtiokaan ei pidä siitä, että ajattelemme liikaa ja toimimme itsekkäästi. Saatika siitä, että kerrotaan mahdollisesti tarttuvia ajatuksia myös muille. Valtio pitää kuuliaisesta työläisestä, joka menee mahdollisimman nuorena töihin ja jää juuri ennen kuolemaansa työstä pois. Siinä matkalla hän kuluttaa kaikkeen turhaan ja toivottuun, pitäen ”rattaat pyörimässä” – ja tekee lisää veronmaksajia matkallaan.

Myös ystävät, työkaverit, naapurit ja muut kilpailuttavat meitä: Bemarimpi tai Audimpi auto, alligaattorinnahka-Pumat, hopeaisempi lumikone, sporttisempi puoliso, valkokivisin talo ja sutjakkain vene. Facebookissakin kaikilla menee aina paremmin kuin itsellä.

Entä jos listasi olisikin: Pisin metsäretki, kännisin torstai, omavaraisin naapuri, eniten kuukausia shoppailematta, musiikinsoiton oppiminen tai paras korva kaveripiirissä?

Ei kukaan meitä käske menemään sinne minne ei halua. Sinä siitä päätät. Olet vapaa. Antaa legendan, George Carlinin jatkaa…