Artikkelit

Olen väsynyt kommentoimaan, jakamaan ja kritisoimaan asioita, joihin en voi vaikuttaa. Enkä enää ole vuosiin uskonut vanhaan demokratiamalliimme, joten miksi siis käyttäisin energiaani sen tuottamiin typeryyksiin? Pitäkööt tunkkinsa, koska se tunkki hajoittaa liian monia päitä.

Olisi jo aiemmin pitänyt uskoa The Dudea.

TÄRKEINTÄ ON…

Olemme 10 vuotta onnistuneet omissa henkilökohtaisissa elämäntavoitteissamme, kun olemme seuranneet silloin valittua tietä. Jos kuolen ensi tiistaina, kuolen onnellisena. Seuraan täst´edes tiukemmin polkua, jonka aiheet versoavat omista mielenkiinnon kohteista sekä elämän tärkeimmistä asioista, ja jätän muut muille.

Aimmin nimittäin kyselimme elämän tärkeimpien asioiden perään. Tässä kyselyni tulokset siitä. Noista on hyvä lähteä seuraavaan päivään – tai kauemmaksikin.

elämän tärkeimmät asiat

 

 

Suomi ja Suomen internet on nyt täynnä huhuilua, valheita, kiukkua ja purnausta. Ihmisten paha olo näkyy ja sitä ei median paskamylly auta.

Onneksi myllyä pääsee pakoon fyysisiin ”torppatöihin” ja todistetuihin hyviinkin uutisiin, kuten tämä ja tämä.

Olen aina miettinyt, mitkä ovat lopulta tärkeimpiä asioita elämässä?

Valtaosa kavereistamme ovat kokeneempia, viisaampia ja vanhempia kuin me. Kysynkin nyt eritoten heiltä, mitkä ovat mielestänne hyvän elämän lähteitä? Eli mitkä asiat saavat sinut onnelliseksi? Valitse alta kolme tärkeintä:

Mikä on elämässä tärkeintä? Valitse kolme tärkeintä.

Katso tulokset

Loading ... Loading ...

Taas niin hieno, tärkeä ja viisas juttu Hesarista pääsi lainattavaksi asti.

Pikku Apuri

Teksti: Sonja Saarikoski

Kuva: LIISA TAKALA

Juha Hänninen

Kuka on?

Terhokodin johtaja, ylilääkäri ja tietokirjailija. Koulutukseltaan valtiotieteiden kandidaatti ja lääketieteen lisensiaatti. Palliatiivisen lääketieteen erityispätevyys.

Mistä tunnetaan?

Saattohoidon edistämisestä Suomessa ja aktiivisesta eutanasiakeskustelusta eri yhteyksissä.

Mistä ei tunneta?

Harrastaa ehtiessään sarjakuvia. Suosikkisarjakuvasankari on Corte Maltese. Pitää myös Ville Rannan tyylistä.

Juha Hännisen 3 parasta

Vaimo ja lapset: Vaimoni Päivi Hänninenon samassa työpaikassa, meillä on todella hyvä suhde. Kaksi tytärtä ja lapsenlapset asuvat ympäri maailmaa. Poikani asuu onneksi Helsingissä.

Brändinrakennus: Julkisuuden merkitystä ei aluksi ymmärretty ollenkaan terveydenhuollon piirissä. Olen yrittänyt tolkuttaa, että on tärkeää puhua saattohoidosta julkisuudessa.

Moottoripyörä: Minulla on iso Harrikka, jolla ajan kesällä töihin. Ehkä se tekee lääkärinkin inhimillisemmäksi, että on joku tällainen harrastus.

 

JUTTU:

Kun uraihminen tekee kuolemaa, hän ei puhu työstään vaan perheestään ja peloistaan, sanoo saattohoitolääkäri Juha Hänninen.

Saattohoitolääkäri Juha Hännisellä on tällainen tapa: Kun hän menee ruumiin luo todetakseen sen kuolleeksi, hän juttelee sille.

Menit sitten kuolemaan, hän saattaa sanoa kokeillessaan, ettei pulssia enää tunnu. Näinkö tässä nyt kävi, hän juttelee.

Ei Hänninen vainajalle puhu, vaan itselleen. Vaikka hän on elämässään nähnyt tuhansia kuolevia ja kuolleita, kuolema on aina uusi. Siihen ei totu. Hyvästien jättäminen on helpompaa, kun sanoo edes jotain.

Ensimmäistä kertaa kuolema tuli lähelle Hännistä 25 vuotta sitten hänen opiskellessaan lääketiedettä. Hän vietti opiskelukaverinsa Pekan kanssa iltaa kaupungilla. He suunnittelivat yhteisiä reissuja, kaikkea mitä voisivat tulevaisuudessa tehdä.

Seuraavana yönä ystävä kuoli.

”Hän sairasti munuaisten vajaatoimintaa, mutta kuolema ei ollut näköpiirissä”, Hänninen sanoo työhuoneessaan Terhokodissa ja kääntää katseensa hetkeksi maahan.

Seinää koristavat syntymäpäivätervehdykset, sillä Hänninen täytti hiljattain 60. Vastapäisellä seinällä riippuu kehystettynä Konrad ReijoWaara -tunnustus, joka myönnettiin Hänniselle vuonna 2011 hänen työstään saattohoidon parissa.

Saattohoitolääkäriksi Hänninen päätyi sattumalta. Hän opiskeli aluksi valtiotieteitä, mutta halusi vielä toisenkin tutkinnon. Nykyisessä työssään hän pääsee yhdistämään molemmat alat.

”Jos uskoisi johonkin korkeampaan voimaan, tämä olisi varmaan johdatusta”, hän sanoo ja naurahtaa vähän.

Hänen oma suhtautumisensa uskonasioihin on epäilevä. Kirkollisiin toimituksiin hän kieltäytyy osallistumasta, koska pitää niitä epämiellyttävinä. Toisaalta hän on vakuuttunut, että maailmassa on pakko olla jotain, mikä ei ole aistein havaittavissa. Sen näkee hänen mukaansa jo siitä, miltä kuollut ihminen näyttää. Se on kuori, sen sisältä on kadonnut jotain.

”Onko se sitten sielu vai mikä, en tiedä”, Hänninen sanoo.

Hänninen aloitti Terhokodin ylilääkärinä ja johtajana 20 vuotta sitten. Sen jälkeen kuolemasta on tullut hänelle arkipäivää. Tähän mennessä hoidettavia on ollut lähes 10 000.

”Täällä näkee elämän arvaamattomuuden. On nähnyt niin paljon ihmisiä, jotka kertovat, että neljä viikkoa sitten kiipesin vuorelle, mutta nyt kuolen. Tai että kaksi viikkoa sitten kävin pyöräretkellä, nyt kuolen.”

Tämä vaikuttaa myös henkilökunnan asenteisiin. Pitkän tähtäimen suunnitelmia ei tehdä ilman varausta. Kun työntekijät puhuvat kesälomahaaveista, he lisäävät lauseen perään aina ”jos vielä olen elossa”.

”Tällainen asenne saa pitämään parempaa huolta siitä, mitä on nyt.”

Voisi kuvitella, että jatkuva kuoleman näkeminen tekisi mielen raskaaksi. Mutta ei: ylilääkäri kuvailee työtään ”kivaksi”. Terhokodin työyhteisö on hänestä poikkeuksellisen hyvä ja kohtaamiset potilaiden kanssa antoisia.

”Ihmiset ovat aika avoimia tässä vaiheessa. Heillä ei ole enää tarvetta esittää mitään tai pysyä pinnallisissa jutuissa. He haluavat puhua elämän merkityksestä, oman elämänsä kulusta ja kaikesta, mikä liittyy ihmisenä olemiseen ja elämään. Siitä saa itsekin aika paljon irti.”

Suurin osa potilaista lähtee rauhassa. He ovat surullisia elämän loppumisesta, mutta kokevat elämän silti olleen hyvä. Iloa tuo erityisesti perheen läsnäolo.

”Eilen täällä vietettiin yhden miehen syntymäpäiviä. Perhe aikaisti juhlia vähän, koska sankari ei ehkä elä syntymäpäiväänsä saakka. Paikalla oli sukua, he söivät kakkua ja joivat kuohuviiniä.”

Hänninen on huomannut, että kuolemaa tekevät ihmiset edustavat ”täysin eri maailmaa” kuin mihin yhteiskunnan ilmapiiri kannustaa.

”Yleinen suuntaus on, että pitää tehdä töitä, pidentää työuria ja repiä itsestään enemmän suorituksia. Loppumetreillä näillä asioilla ei olekaan kauheasti merkitystä.”

Hänninen sanoo, ettei juuri kukaan kuoleva halua keskustella työelämästään.

”Vaikka täällä on ollut akateemikkoja ja professoreja, tällaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet merkittävän työuran, he haluavatkin puhua harrastuksistaan, perheestään, maailmankatsomuksestaan ja peloistaan.”

Surullista on, jos kaikki unelmat on jätetty toteutettaviksi eläkevuosina, mutta aika loppuukin kesken.

”Meillä on paljon syöpäpotilaita ja syöpähän usein tulee siinä iässä, kun ihmiset jäävät eläkkeelle. Jos on satsannut kaiken sinne, ajatellut, että nyt painetaan täysillä työtä ja sitten ruvetaan elämään, tulee helposti katkeraksi, kun suunnitelmat eivät toteudukaan.”

Kuoleman hetkellä ihmiset katuvat tekemättäjättämisiä – esimerkiksi sitä, etteivät työnsä takia ehtineet tutustua lapsiinsa.

”Näyttää siltä, että monesta ihmisestä firman hoitaminen on merkityksellisempää kuin lapsen hoitaminen.”

Vaikka Hänninen näkee kuolemaa koko ajan, ajatus omasta kuolemasta ei ole helppo.

”Tämä on työtäni. Välitän näistä ihmisistä, mutta en rakasta heitä. Oma ja läheisten kuolema on eri asia.”

Hänninen uskoo, että omalla kuolinvuoteellaan hän pohtii ennen kaikkea lapsiaan.

”Olen eronnut kerran. Jos on huono mieli ja hankala olo, alkaa ajatella, että olenko tehnyt jotain väärin, esimerkiksi laiminlyönyt lapsia erossa. Uskon, että kuoleman lähestyessä mietin, olisiko jotain pitänyt tehdä toisin.”

Jos Hänninen saisi valita, hän haluaisi, ettei kuolema tulisi aivan yhtäkkiä.

”Toivoisin, että olisi vähän aikaa valmistautua. Jättää hyvästejä lapsille ja lapsenlapsille, sanoa että te olette hyviä lapsia ja koittakaa pärjätä. En toivo pitkää kitumista.”

Suurin osa ihmisistä ei pelkää itse kuolemaa, vaan kuoleman tapaa ja mahdollista kipua sitä ennen, Hänninen sanoo.

Joskus tilanne on sellainen, että mikään ei enää auta. Hänninen toivoo, että jos hänen oman kuolemansa lähestyessä kärsimys käy sietämättömäksi, eutanasia olisi mahdollinen.

Aina hän ei ole ajatellut näin. Aloittaessaan saattohoitolääkärinä hän oli sitä mieltä, että kaikki kuolemaan liittyvät kivut ja vaivat voidaan ratkaista lääketieteellisesti.

Työtä tehdessään hän kuitenkin huomasi, ettei näin valitettavasti ole.

Mullistava kokemus oli hoitaa nuorta naista, joka sairasti suun- ja kaulanalueen syöpää. Hänen kasvonsa olivat epämuodostuneet, sylki ja veri valuivat ja letkuja oli joka puolella. Oli selvää, että hän tulisi kuolemaan tukehtumalla.

”Silloin ajattelin, että mitä jos olisin itse tuossa tilanteessa. Mikä itu olisi elää nämä vaiheet?”

Joskus potilaat pyytävät Hänniseltä, että tämä voisi lopettaa heidän elämänsä. Lääkärin mielestä tähän pitäisi olla oikeus.

”Jossain vaiheessa ihminen saattaa kokea, että ihmisyys ja ihmisenä olo on päättynyt, ja tämä on nyt elossa pysymistä ja elintoimintoja tästä eteenpäin.”

Pari vuotta sitten Hänninen joutui taas jättämään hyvästit ystävälleen. Yksi mies porukasta, joka oli kokoontunut vuosikymmeniä, oli sairastunut aivosyöpään. Hän kuolisi pian.

Vielä oli kuitenkin aikaa. Porukka päätti kokoontua viimeisen kerran. He ostivat ruokaa ja viiniä ja menivät Puolarmetsän sairaalaan Espooseen, jossa ystävä oli hoidettavana.

”Juhlimme samaan tapaan kuin olemme aikaisemminkin juhlineet. Se oli vähän toisenlaista, piti juottaa hänelle viiniä, koska hän ei pystynyt itse ottamaan mukista kiinni. Eihän se kivaa ole, kun ystävä kuolee ja on siinä sängyssä, mutta se oli mukava hetki”, Hänninen sanoo ja kääntää katseensa hetkeksi.

Parhaimmillaan kuolema yhdistää enemmän kuin erottaa. Joskus ihmiset oppivat vasta kuoleman kohdatessa hellittämään ja olemaan tässä ja nyt.

”Välittäminen on yhteiskunnassamme väljähtänyt. Oleminen on suorituspainotteista. Koko ajan on kauhea kiire johonkin.”

Kun miehet söivät intialaista ruokaa ja joivat viiniä Puolarmetsän sairaalassa, kiirettä ei ollut. Annettiin viinin saada ajatukset lempeiksi, ruuan laskeutua vatsanpohjalle ja olon muuttua raukeaksi. Juteltiin niin kuin ennenkin.