Artikkelit

Olen ahminut taas liikaa ilmastonmuutosta, robotisaatiota, digitalisaatiota, väestöräjähdystä, eläinhävitystä sekä pakolaisongelmia. Jaoin vielä lukemani, aivan kuin se helpottaisi että muillekin tulee paha olo? Jaettu tieto ei helpota tuskaa. Se lisää sitä.

Olen tehnyt tuota kauan. Pelolla ja valheilla maailmaa pyöritetään, mutta pääseekö niiden alta pois?

Päässäni on nytkin aivan liikaa knoppitietoa kaikesta pahasta. Siksi tekeekin hyvää lukea mm. Hans Roslingin Faktojen maailma -tyyppistä kirjaa, jossa palautetaan meille lukijoille usko maailmaan, ihmiseen. Helpottavaa meille on myös oleilu ulkona, luonnossa. Olo maaseudulla kesäisin on kevyempää henkisesti, koska se on palkitsevampaa fyysisesti. Ahdistukseen helpotusta tuovat myös kävelyt sekä pidempi vaeltaminen luonnossa.

Luonto parantaa sen minkä nykyahdistus sairastuttaa.

Koneet inhimillistyvät ja ihmiset koneellistuvat. Pitää aidosti taistella tuota välttääkseen. Pekka Vahvasen loistavassa artikkelissa Mielekkyyden kuolema (alla ote, Image 10/2018) kerrotaan lisää aiheesta. Tilasin Pekan kirjan aiheesta. Siinä oli osuvasti kerrottu, että:

Kaikissa asioissa pitää olla haaastetta jotta niistä nauttii. Liian helpolla saatu ei toimi. Pitää paikkansa. Kirjanlukuhetki, kaksi osaa hyvää sarjaa Prime Videosta tai hyvä ruoka maistuvat paremmalta, kun on niitä ennen tehnyt jotakin fyysisesti palkitsevaa.

Professori Minna Halme kertoo olennaisen

Yksilötasolla ei ole paljoa mitä voimme tehdä. Jos tiputtaa Suomessa hiilijalanjälkensä kohtuutasolle, siinäpä se sitten onkin.

Nyt kaikki teot odottavat poliitikkoja ympäri maailman: Esimerkiksi hiilidioksidivero pitäisi saada heti käyttöön kaikkialla. Aalto-yliopsiton vastuullisen liiketoiminnan professori Minna Halme puhui artikkelissaan muutakin erittäin viisasta.

Tutkimusten mukaan yritykset, jotka toimivat kestävästi niin sosiaalisesti kuin ympäristön kannalta, menestyvät keskimäärin paremmin. Miksi suuri osa yrityksistä ei silti edelleenkään panosta kestäviin ratkaisuihin?

Yrityksiä johdetaan nykyisin hyvin lyhyen aikavälin mittareilla. Pitkällä aikavälillä kestävän kehityksen mukaiset ratkaisut – ekologisesti järkevät ja yleensä myös yhteiskunnallisesti järkevät – ovat taloudellisesti fiksuja ratkaisuja. Mutta jos halutaan rahastaa maksimaalisesti, syntyy ongelmia, joissa sosiaaliset ja ekologiset kestävyyden tavoitteet törmäävät lyhytaikaiseen taloudelliseen intressiin. Tuotteista tehdään helposti hajoavia ja ne valmistetaan maissa, joissa työolosuhteet ja lainsäädäntö mahdollistavat halvan työvoiman. Suomen ja monien muiden maiden osakeyhtiölaki mahdollistaa hyvin lyhytjänteisen voitontavoittelun, jota nykyinen sijoittamisajattelu suosii.

Mistä kehitys johtuu?

Se on 1930-luvun alun suuren Yhdysvaltain laman seurausta. Hehkulamppu oli ensimmäinen tuote, jonka kohdalla alettiin tehdä niin sanottua suunniteltua vanhenemista. Tuottajat alkoivat keskenään sopia kartelleista, joiden mukaan yksi hehkulamppu ei saa kestää kuin tietyn ajan, vaikka teknisesti olisi ollut mahdollista tehdä kaksi kertaa kauemmin kestäviä lamppuja. Samanaikaisesti mietittiin, miten Yhdysvalloissa tulevaisuudessa estetään suuri lama. Silloin syntyi ajatus, että ihmiset pitäisi saada kuluttamaan enemmän. Me olemme edelleen samalla tiellä. Silloin ympäristövaikutuksia ei vain vielä tiedostettu.

Viime vuosina vähäpäästöisiin tuotteisiin on kuitenkin panostettu paljonkin?

Suhteellisesti onnistutaan tekemään vähemmän bensaa käyttäviä autoja ja vähemmän vettä ja sähköä käyttäviä pesukoneita, mutta luonto ei kysy, onko tämä suhteellisesti tehokkaammin tehty, vaan absoluutit ratkaisevat. Kun katsotaan maapallon resursseja ekologisen jalanjälkimittarin mukaan, ne on Suomen osalta käytetty huhtikuussa, koko maailman osalta elokuussa.

Miksi emme reagoi, vaikka tieto maapallon kantokyvyn ehtymisestä on ollut olemassa vuosikymmeniä?

Kun systeemistä on rakennettu tietynlainen tai kun se on rakentunut tietynlaiseksi, sen muuttaminen tarkoittaa, että jouduttaisiin toimimaan hyvin eri tavalla. Tämä ei palvele kaikkien tahojen lyhyen aikavälin intressejä.

Miten tämä näkyy käytännössä?

Koko viime talvi Suomessa yritettiin yritystukipurkua. Etujärjestöt puolustivat status quota, saavutettuja etuja. Vuodesta 2013 saakka tässä maassa on ollut käytettävissä ympäristöministeriön selvitys siitä, että ympäristölle haitallisia yritystukia maksetaan noin kolme miljardia euroa. Se on suunnilleen sama summa kuin yritykset maksavat yhteisöverona. Esimerkiksi teollisuus maksaa käyttämästään energiasta veroja ja niitä palautetaan takaisin.

Onko jotain tehtävissä?

Esimerkiksi aurinkoenergiatoimijoiden asemaa auttoi paljon, kun perustettiin Lähienergialiitto, joka ajaa kestävän, hajautetun energian asemaa. Uusien, vielä pienien yritysten pitäisi järjestäytyä paremmin, vaikka Lähienergialiiton esimerkin mukaisesti, niin ne saavat äänensä kuuluviin päätöksenteossa. Lisäksi isojen jo toimialalla olevien yrityksien pitäisi olla niin fiksuja, että ne alkaisivat vanhan rinnalla tehdä uutta. Wärtsilä on hyvä esimerkki: siellä tulevaisuus nähdään niin, että se on menossa aurinko- ja tuulienergiaan ja muuhun vastaavaan, ja panostetaan siihen. He ovat tänä kesänä ottaneet sellaisen kannan, että tuulivoima on taloudellisesti järkevämpi ratkaisu kuin ydinvoima.

Mitä poliitikkojen pitäisi tehdä yritystukien uudistamisen lisäksi?

Pitäisi säätää hiilidioksidipohjainen arvonlisävero. Liha voisi olla ensimmäinen kokeilukategoria. Ylipäätään pitäisi pohtia, millä tavalla työn verotuksesta saataisiin painopistettä ekologisen haitan verottamiseen. On myös haitallista sääntelyä: esimerkiksi puolet taloyhtiöiden asukkaista olisi valmiita harkitsemaan taloyhtiön tuottamaa aurinkosähköä, mutta tämä ei lainsäädännöllisesti ole mahdollista.

Onko nykyistä markkinatalousjärjestelmää mahdollista yhdistää ympäristön ja yhteiskunnan kannalta kestävään toimintaan?

Yksi ideaali olisi, että ympäristövaikutukset voitaisiin kytkeä irti talouskasvusta, mutta sellaista ei ole saatu aikaiseksi. Monet vannovat tämän ideaalin nimeen, mutta ei sellaisesta ole näyttöä eikä todisteita siitä, että niin tulisi tapahtumaan. Älyllisesti rehellinen näkemykseni on, että on siirryttävä kohti kohtuullisuutta siinä, kuinka paljon kulutetaan, mutta sen ei tarvitse tulla elämän laadun kustannuksella. Meillä on vielä köyhyydenpelkolähtöinen tapa suhtautua materiaan. Ajatellaan, että materia tuo onnea, mikä ei tutkimusten mukaan ole totta sen jälkeen, kun perustarpeet on tyydytetty.

Mistä uusi malli löytyy?

Sosiaalisten liikkeiden kyky tuottaa ideologista murrosta on asia, johon meidän pitäisi panostaa enemmän. Itse kunkin yksilönä. Pidän demokratiaa, puoluejärjestelmää ja vahvaa valtiota hirveän hyvinä asioina, mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa valtiot ja poliitikot näyttävät halvaantuneilta. On tärkeää, että et myös ne, jotka uskovat tasa-arvoon, hyvinvoinnin tärkeyteen ja luonnon säilyttämiseen, puhuvat vahvasti omansa puolesta. Usein se voidaan mieltää naiiviksi; on helppo olla kyyninen ja kriittinen. Kriittisyys voi olla alkuenergia, mutta kriittisen ihmisen pitäisi myös ehdottaa uutta. Kyynisyys ei ole ratkaisu. Se on moraalitonta.

  • Kaupungistuminen on teollisen ajan tuote. Eläminen kallistuu niin, että niissä voivat asua vain rikkaat.
  • Globalisaatiokehityksen huippu on kohta ohi, koska voimme tehdä tavarammekin itse.
  • Logistiikka ja kuljetukset robotisoituvat, joten jokainen voi asua kauempana kaupungeista.
  • Nykyiset tietotyötkään eivät vaadi enää fyysistä työpaikkaa.
  • Energiantuotannon voi jokainen hoitaa itse tai yhdessä.
  • Luonnon keskellä ihminen voi hyvin.

Siinä muutamia lähtökohtia, jotka johtavat ajatukseen, jota olen itsekin pyöritellyt viimeiset vuodet. Nyt törmäsin Karen Harrisiin, joka itse asiassa on puhunut asiasta saman ajan (täällä toinen artikkeli).

150 vuotta sitten alkaneelle teolliselle vallankumoukselle oli tärkeää, että saatiin mahdollisimman paljon ihmisiä samaan paikkaan, mutta nyt urbanisaation jatkumisen perusteet horjuvat.

Muutos on hänen mukaansa jo alkanut. Informaation liikkumisen hinta on jo romahtanut ja kahden seuraavan vuosikymmenen aikana romahtavat myös ihmisten ja tavaroiden liikuttamisen kustannukset.

New Village, eli Uusi kylämalli

Karen antoi mietinnöilleni otsikon, New villagen. Jos saisin päättää, mitä loppuelämäni tekisin, haluaisin luoda yhdestä Suomen kuolevasta kunnasta, joita muuten riittää, kohteen, jota tultaisiin katsomaan joka puolelta maailmaa. Keräisin ympärilleni innostuneita henkilöitä, jotka osaisivat katsoa asioita boksin ulkopuolelta.

”Miksi oletetaan yleisesti, että ihmiset jatkaisivat edelleen asumista ja työn tekemistä suurissa kaupungeissa, ahtaudesta ja asumisen kalliista kustannuksista huolimatta”, Harris kysyy. Hänen mukaansa muuttoliike ulos suurista kaupungeista on jo alkanut esimerkiksi USA:ssa, Ranskassa, Kanadassa ja Australiassa.

Omassa mielessäni uudenlainen kylämalli sisältäisi mm. seuraavia juttuja:

  • ”Kylänraitin”, jonne houkuttelisin ruokakauppaketjujen lisäksi erikoisliikkeitä ja yrittäjiä, joille raha ei olisi se ykkösjuttu, vaan hyvä ja tasapainoinen elämä.
  • Kylänraitin ulkopuolelle, halvan tonttimaan alueille, kehitämme jo itseasiassa talomallia, joka on ekologista sekä kustannustehokasta asumista parhaimmillaan.
  • Vanhusten-, eläinten- ja lastenhoidon keskittäisin samaan yksikköön, johonkin toimivaan ja hengittävään hirsitalo-kokonaisuuteen (isolla atriumpiha-alueella), jossa olisi mahdollisuus omaan aikaan (huone), mutta myös yhteisiin hetkiin, jossa lapset ilostuttaisivat vanhuksia ja vanhemmat voisivat opettaa lapsia. Eläimet toisivat molemmille seuraa, sympatiaa ja voimaa.
  • Koko uusi kylä saisi energiansa uusiutuvista energianlähteistä. Kylän asukkaat lisäksi omistaisivat itse sähköyhtiönsä, kuten Tanskan Samsössä, josta olen aiemmin kirjoittanut mm. täällä.
  • Yhteismalleja voisi olla muitakin, kuten yhteiset peltoalueet ruokatuotantoja varten, yhteiset kulkuneuvot ja työkalukeskukset jne. jne., menemättä kuitenkaan liian lähelle kommunismin ajoilta tuttuja kolhoosijuttuja 😉

En tiedä olisiko tällaisen jättiprojektin aloittamiseen intoa missään kunnassa? Voisi kuvitella, että tukea moiseen saisi vaikka EU:lta, SITRAlta, ehkä TEKESistäkin?

New villageissa asuminen on halvempaa kuin isoissa kaupungeissa, joten ihmisillä jää kuluttamiseen myös aiempaa enemmän rahaa. Harrisin mukaan hänen kuvaamalleen kehitykselle ovat otollisimmat olot juuri Pohjois-Euroopassa. Suomi, Ruotsi ja Norja ovat vauraita maita, jossa tilanpuute ei myöskään ole ongelma.

Olin tehnyt töitä ihan hulluna viimeiset kuukaudet ja kävin ylikierroksilla, en oikein nukkunutkaan. Oli päästävä koneista kauas ja luontoon. Valitsimme Thaimaan sijaan Tahkovuoren, jonne Turusta ajoi omalla autolla sellaiset seitsemän tuntia taukoineen (520 km:a).

Varasimme kolmen kilometrin päästä keskustan häsästä oman pikkuisen (30m2) mökin, Syvärijärven rannalta. Rinnepellon mökkikylä on n. 10 mökin alue, ja me saimme siellä olla melkein yksin koko viikon. Alussa kun tulimme -30C pakkasessa, vieressä oli muutama venäläisperhe, (joita Tahkolla olikin puolet koko vierailevasta sakista). Mökissä oli kaikki tarvittavat varusteet ja aivan huippuna – ilmaiset sauna- ja takkapuut!

Jätin työasiat töihin. Emme myöskään tehneet mitään aikataulutuksia siitä, mitä teemme Tahkolla. Päätimme antaa itsellemme kerrankin rauhan. Ja juuri siksi loma oli todella hyvä.

Hiihdimme ja patikoimme aivan henkeäsalpaavassa luonnossa, lämmitimme joka ilta mökin pienen (ja hyvän!) puusaunan. Luimme kirjaa takkatulen rätinässä ja joimme viiniä kuun valossa.

Olimme itse tehneet ruokaakin koko reissuksi, mutta viimeisenä päivänä kävimme Hotelli Tahkovuoren maittavalla aamiaisella ja patikoinnin perään lilluimme pari tuntia kylpylän vesissä.

Suosittelen todella kaikille, jotka haluavat ”irti arjesta”. Minä, huono nukkuja, nukuin 10 tuntisia yöunia keskeytyksettä. Parasta oli oman mökin rauha ja täydellinen luonto ympärillä. Laskettelurinteessä tunnelma on kuin Mannerheimintiellä Helsingissä – kaikki kulkevat liian lujaa ja ihmisiä on liikaa.

Kiitos Rinnepellon pitäjille ja koko Tahkon alueen yrittäjille. Teillä on hieno koti.

Yep. Lue lisää, kuten sitä sanotaan. / Works for me. Go and read more.

Pikku Apuri

Rakastuin syvästi Kaarina Davisin Irti oravanpyörästä -kirjaan muutama vuosi sitten. Ostimme niitä kymmenittäin yrityslahjaksikin. Viikko sitten sain kotiini hänen itse kustantamansa uutuuskirjan Toisinnäkijän päiväkirja.

toisinnakijan_paivakirja_kansi

Jos Oravanpyörässä selitettiin miksi kannattaa hypätä ulos kiire-kiire-kiire -elämästä ja miten se tehtiin, niin uutuudessa kerrotaan hienosti millaista se elämä siellä ulkopuolella, maalla Alhonlahdessa sitten on:

Maailmassa on enää vähän paikkoja, joissa ei kuuluisi yhtään ihmisen aiheuttamaa ääntä viiteentoista minuuttiin. Sellainen oli Alhonlahti, vanha sukutila, jonne Kaarina Davis muutti vuonna 2004 kaupungin kiireiden keskeltä. Humisevat metsät, pihapiirin linnut, jäätyvän järven äänet, luonnonrauha – uusia ulottuvuuksia avautui Kaarinan elämään.

Sitten metsät alkoivat kaatua ympäriltä. Toisinnäkijän päiväkirjassa Kaarina kertoo, miten sairaanhoitaja-ajoilta tuttu halu puolustaa elämää herää, kun uhattuina ovat puut ja linnut. Hän pohtii myös omaa taustaansa kahden kulttuurin välissä, kuolemaa ja osaansa sukupolvien ketjussa. Eräänä päivänä kaksi yhteydenottoa tuntuvat nivovan kaiken yhteen.

Toisinnäkijän päiväkirja seuraa Kaarinan luonnonläheistä elämää viiden vuoden ajan. Eläytyvät kertomukset luonnosta ja ihmisistä kantavat eteenpäin suurempaa tarinaa, joka kiehtoo luonnonystäviä ja kaikkia, jotka tavalla tai toisella etsivät juuriaan. Toisinnäkijän päiväkirja on Kaarina Davisin (s. 1970 Yhdysvalloissa) kolmas teos. Hänen muita teoksiaan ovat Rankka kutsumus (2007, Tieto-Finlandia-ehdokas) ja Irti oravanpyörästä (2010). Molemmat teokset ovat herättäneet keskustelua ja saavuttaneet lukijoiden suosion.

PERÄSSÄ TULLAAN

Olemme vaimon kanssa vankasti samalla polulla. Napanuora yrityselämään on jo venynyt venymistään, vaikka poikki sitä en katkaisekaan koskaan, jätämme vaan tienaamisen/kiireen entistäkin vähemmälle ja keskitymme jatkossa tiukemmin elämään.

Se 1900 -luvun alun torppa suurine tontteineen ei ole vieläkään löytynyt, haku kyllä on päällä koko ajan. Tuntuu siltä, että sen sijaintiakseliksi on päätynyt lopullisesti Mynämäki-Vehmaa-Taivassalo-Uki -linja. Jos tiedät tutultasi moisen luovutusvaiheessa löytyvän, vinkkaa toki!

Ja osta tuo kirja, jos vähääkään kutkuttaa. Kaarina osaa kirjoittaa kevyen sujuvasti elämän totuuksista. Samalla tuet itsensä löytäneen ihmisen (harvinaista!) taivalta.

Pikku Apuri

EDIT: Kirja jäi luettuani soimaan päähäni. Tiedän että me olemme juuri nyt ”havahtujia”. Odotamme omaa Alhonlahteamme ja sen luontoa, joka tulee meidät pysyvästi muuttamaan siksi jotka kuolevat.