Artikkelit

Julkaisen täällä uudelleen itselle todella tärkeitä ja osuvia juttuja. Suosikkitoimittajani osui uusimmallaan taas maaliin:

Viisi vuotta yrittäjänä ovat opettaneet Reetta Rädylle esimerkiksi sen, että hän voi tehdä työkseen mitä mieleen juolahtaa.

TEKSTI Reetta Räty KUVAT Anja Reponen

Heinäkuussa tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun irtisanouduin palkkatyöstä ja perustin yrityksen kahden ystäväni ja kollegani kanssa. Ensimmäinen ajatus: elämäni nopeimmat viisi vuotta. Toinen ajatus: en yhtään tajunnut, mitä tulimme tehneeksi. Kolmas ajatus: tämä kantaa, näinkin voi elää, jee!

Kun perustimme firman, en tiennyt yrittämisestä juuri mitään. Yrittäminen ei sinänsä ole vaikeaa. Vakituinen palkkatyö on melko uusi keksintö, ja yrittämistä voi kutsua myös itsensä elättämiseksi omalla työllään. Siihen pystyy ilman yrittäjyyslukion käymistä.

En tehnyt liiketoimintasuunnitelmaa aloittaessani. En myy yksittäistä tuotetta tai palvelua, joten numerot olisi pitänyt keksiä. Suunnitelma olisi ollut toive. Välillä törmään yrittämisen alkumetreillä kirjoittamiini tarjouksiin tai ideoihin. Apua, miten huonoja! Olen siis oppinut vaikka mitä.

Suomessa julistetaan kiusallisen paljon yrittämisen autuutta. Minusta yrittämiseen uskovat voisivat puheiden sijaan osallistua projektiin käyttämällä innolla kahviloita, woltteja, kauneushoitoloita, ravintoloita, autovuokraamoja, hierojia, ompelijoita, lastenhoitajia, vaatelainaamoja, kotisiivousta, mitä ikinä keksivät – sen sijaan, että kaavailevat yrittäjien pelastukseksi ”lisää joustavuutta” tai ”uusia rahoitusratkaisuja”.

Suomalaisen sinnikkyyden ajatellaan olevan hyväksi yrittämisessä, mutta se voi olla myös kauhea ansa. Emme osta muilta vaan teemme itse. Raha ei kierrä.

Tarkoitan tätä: kokoomuslainen valtiovarainministeri haluaa toimittajan ja kuvaajan läsnä ollessa silittää itse paitansa (HS 3.3.2018). Oletus lienee, että me alamaiset ihailemme miestä, joka ”tekee pitkää päivää aamusta yöhön” ja hoitaa silti kaiken itse. Itse silitetyssä paidassaan valtiovarainministeri kiirehtii palauttamaan dvd-elokuvia ja puhumaan Varsinais-Suomen yrittäjille. Hän toimii kuten monet kaltaisensa. Palvelusektori nousuun ja yrittäjyys kunniaan, mutta ei minun rahoillani!

Vasta yrittäjyys on saanut minut kunnolla huomaamaan yrittäjät ympärilläni. Meitähän on kaikkialla. Samaan tapaan huomaa, miten palkkatyökeskeistä työtä koskeva journalismi ja muu yhteiskunnallinen keskustelu on. Kikyt, lomat, eläkkeet, työsopimukset, verot, kaikki käsitellään palkkatyön näkökulmasta. Yksinyrittäminen ja pienyritykset – yritysten ylivoimainen enemmistö – ovat kuriositeetteja tai ”yrittäjyystarinoita”.

Koen ulkopuolisuutta työelämäkeskusteluissa, joissa 1) pomo on mikromanageri, 2) työtä on liikaa, 3) sääntö tai menettelytapa estää järkevät ratkaisut ja 4) menestystä on hierarkiassa yleneminen. Minulla ei ole pomoa, en erottele työtä ja vapaa-aikaa, sovin kaikesta itseni kanssa, pitäisikö ylentää itsensä huomenna?

Yrittäjänä eläminen on muuttanut suhdettani rahaan, vapaa-aikaan ja vapauteen. Saatan ajatella tapaamisessa, ketkä täällä ovat palkkatöissä ja mitä sessio heidän työantajalleen maksaa, jos istumme tunnin – tai kolme. Arvostan lörpöttelyä enemmän kuin työksi naamioitua pseudotyötä.

Teen paljon töitä, mutta ongelma ei ole työn määrä vaan siitä mahdollisesti aiheutuva stressi ja paine. Yritän säädellä stressiä, en niinkään työmäärää.

Yrittäminen ei riitä, pitää saada aikaan (ruotsiksi yrittäjä on företagare, aikaansaaja).

Hyvä idea, mutta kuka tästä maksaa?

Loistava idea, ihan sama saadaanko rahaa, tehdään!

Raha on vapaa-aikaa ja mahdollisuus työllistää joku muu. Välillä se tuntuu myös oman ammattitaidon mitalta. Yrittäminen ei ole tuoton maksimointia. Sen sijaan monet yrittäjät etsivät balanssia työn ja levon, kasvun ja riskin, vapauden ja turvallisuuden, kaupallisuuden ja merkityksellisyyden rajoilla.

Sitten on vapaus. Miten sen selittäisi? Moni yrittäjä tekee aika perinteistä työviikkoa ylitöineen. Vapaus on potentiaalinen mahdollisuus tehdä mitä vain, milloin vain, kysymättä keneltäkään.

Kuvittelin ennen, että omat vaihtoehtoni ovat tehdä työtä median parissa joko työsuhteessa tai yrittäjänä. Nykyään ajattelen, että voisin tehdä työkseni mitä mieleen juolahtaa missä tahansa. Tämä ajatus on arvokas kuin rahasäkki, ehkä arvokkaampi.

Suomi 100 on melkoista pönötyksen juhlaa. Ehkä huikein ja opettavainen juttu mihin olen törmännyt, on tämä Janne Saarikiven uudessa Imagessa julkaistu juttu. Siksi se saa julkaisun myös täällä.


Suomen satavuotisjuhlien aihe ei ole historian Suomi, vaan Suomen ”ilme”, falski omakuvamme, kirjoittaa Janne Saarikivi.

Suomi ei ole satavuotias. On olemassa asia nimeltä Suomen satavuotisjuhlat. Juhlat ovat jatkuneet lähes vuoden ja etenevät kohti aamuyön aivokuollutta vaihetta, jota kukaan ei välitä muistella. Se juhlista. Mutta miten vanha on Suomi?

Katson Novgorodin tuohikirjettä numero 278. Tuhatvuotisessa vaaleassa tuohenpalassa on raaputettuna varhaisimpia suomalaisten tunnettuja nimiä. Mies nimeltä Ikähalu, liikanimeltään kumarainen, on myynyt tai suorittanut maksuna kolme näädännahkaa. Laitakylä-nimisessä paikassa Ihalaita-nimisen henkilön vaimo on maksanut kaksi näädännahkaa ja puoli ruplaa. Saman verran on maksanut Ihalan tai Ihalaisen veli Munomieli Kurolassa tai ehkä Kyyrölässä.

Meillä ei ole aavistustakaan, keistä tuohessa puhutaan, missä he oikeastaan ovat asuneet tai mistä maksaneet. Silti tiedämme, että he edustavat ensimmäistä kirjallista jäännettä kieli- ja kulttuuriperinnöstä, jonka jatkaja on Suomen valtio.

Vuosisatoja ennen kuin Virén oli juossut, Sibelius säveltänyt ja Kekkonen puhunut, täällä oli suomalaisia. He olivat luoneet pitäjä- ja maakuntalaitoksen, käräjälaitoksen, saunakulttuurin ja runotradition Väinämöisestä. He asuttivat jokien ja järvien rannat ja rakensivat linnavuoret, nuottasivat ja söivät saimaannorppia.

He olivat yhteydessä koko maailmaan; haudoissa on pronsseja Siperiasta, miekkoja Saksasta, kolikoita Bagdadista.

 

Suomen satavuotisjuhlien aihe ei silti ole historian Suomi, joka on luonut meidät, vaan falski omakuvamme, Suomen ”ilme”. Se on kopioitu kansainvälisestä nationalismista ja bisnestilastoista. Kuorrute on tilattu brändiasiantuntijalta, joka on muotoillut ketään loukkaamattomia sloganeja graafisen ohjeiston mukaan.

Juhlinta näyttää siltä, että Suomi on tasan 73 vuotta. Ehdoton valtaosa kaikesta muistelosta liittyy vuoden 1944 sotatapahtumiin.

Minunkin ukkini osallistui kesän 1944 isänmaalliseen päätapahtumaan, torjuntataisteluihin (Kannaksellako vai muualla, en muista). Hänen kokemuksestaan ei silti saisi sankarikertomusta Ilta-Sanomien sarjaan 100 tarinaa sodasta.

Sakari Saarikivi lähetti kotiin kirjeen, että paetkaa lasten kanssa Ruotsiin, sillä sitä, mitä täältä tulee, ei voi pysäyttää. Kirje ei tullut perille, vaan jäi toimiupseerin sensuuriin.

Sitten ukki haavoittui tykistökeskityksessä. Hän makasi kranaattikuopassa, jossa oli raajojen pätkiä. Ukki oli ihmetellyt vieressään olevasta kädestä, mahtaako se olla hänen omansa. Hän kokeili, kykenisikö liikuttamaan sen sormia.

Ne toimivat.

Dramaattista, mutta toinen maailmansota ei ole erityisen suomalainen kokemus. Olen kuullut kertomuksia sodasta myös venäläisiltä, unkarilaisilta ja virolaisilta ukoilta. Sama se, sotiiko Suomi Venäjää vastaan vai Venäjä Suomea vastaan, tapahtumissa on liejua, pelkoa ja kuolemaa.

Maailmassa on valtio, joka on lopettanut menneistä sodista ylpeilyn, Saksa. Jos olisi saksalainen, olisi siksi syytä olla ylpeä patriootti. Suomessa on Simo Häyhä, joka tappoi viisisataa venäläistä lumihangessa maaten. On Lauri Törni, joka sai Mannerheim-ristejä ja rautaristejä. On sen ja sen rykmentin perinneyhdistys, Lotta Svärd Säätiö ynnä muuta.

Sitten ihmettelemme, että Venäjällä pystytetään patsas Mihail Kalashnikoville.

 

Venäjästä tulee mieleen, että Suomi on 208 vuotta vanha, Venäjän perustama valtio. Jos on olemassa tilaisuus, jossa Suomi on perustettu, se on Porvoon valtiopäivät vuonna 1809. Venäjään liitettiin maakuntia, joille luotiin yhteiset rajat ja alueelle nimi. Keisari Aleksanteri otti itselleen tittelin Suomen suuriruhtinas ja puhui Suomen kansakunnasta.

Onpa todella onni, että venäläiset tulivat tänne. Venäjän vallan aika oli suomalaisen kulttuurin kultakausi. Kalevala kerättiin ja julkaistiin, Kansallismuseo rakennettiin, Edelfelt ja Gallén-Kallela maalasivat, ja Sibelius sävelsi Venäjän keisarikunnassa.

1800-luvun alkupuolella oli työ ja tuska saada suuriruhtinaanmaan väestö uskomaan, että he eivät ole ruotsalaisia. Sitä varten investoitiin infraan. Perustettiin uusi pääkaupunki ja tuplattiin sen yliopiston rahoitus. Kaiken maksoi isänmaamme Venäjä, Uralin ja Siperian siirtomaista ryövätyillä arvometalleilla ja orjatyöllä.

Yliopiston kivijalassa ovat kaukaisten, lähes kaikille tuntemattomien kielisukulaistemme rikkaudet. Ylemmissä kerroksissa istun minä suomalais-ugrilaisen laitoksen käytävällä ja tutkin heidän kieliään. Tällainen on länsimaiden suhde muuhun maailmaan, eikä Suomi tässäkään ole mitenkään erikoinen.

Suomi ei itsenäistynyt vuonna 1917. Se jatkoi olemistaan, kun Venäjän keisarikunta katosi. Vasemmisto ja oikeisto julistivat vuorotellen maan itsenäiseksi toisen boikotoidessa. Tärkeintä ei ollut itsenäisyys vaan se, minkä puolueen itsenäisyys on kyseessä. Natsit ja suvakit, anteeksi, valkoiset ja punaiset, inhosivat toisiaan syvästi, enemmän kuin rakastivat isänmaataan.

Valtiollinen itsenäisyys ei ollut enemmistön tavoite. Jos asiasta olisi ollut kansanäänestys, olisi käynyt kuin Kataloniassa 2017. Neljäkymmentäkolme prosenttia olisi äänestänyt jaa. Kotiin olisi jäänyt 57 prosenttia väestöstä ja sanonut ottiatuota, mutta en ota kantaa.

Toisaalta Suomi oli jo olemassa. Oli rajat, valuutta, eduskunta, naisten äänioikeus. Oli puoluelaitos. Suomi oli ennen ”itsenäistymistään” tavallaan itsenäisempi kuin nyt.

Nyky-Suomen laki on alisteinen EU-direktiiveille, mutta vuonna 1916 Suomen laki oli suuriruhtinaanmaassa Venäjän lakia ylempänä. Suomella oli valuuttapolitiikka, oma kansalaisuus ja tulliraja. Nykyään ei ole.

Suomen itsenäistyminen ei tapahtunut tyhjiössä. Keisarikunta hajosi. Myös Baltia, Ukraina, Gruusia, Kauko-Itä itsenäistyivät. Alkoi suuri sota. Suomessa on riidelty, tulisiko vuoden 1918 tapahtumia nimittää vapaussodaksi, kansalaissodaksi vai kapinaksi, mutta paras nimitys olisi Venäjän sisällissota, Suomen rintaman tapahtumat.

Venäjän sisällissota oli aikansa Kongon konflikti: verinen, sekava ja täynnä ulkomaiden joukkoja. Amerikkalaiset valloittivat Vladivostokin ja englantilaiset Arkangelin. Helsingin valloitti saksalainen divisioona, jonka komentaja von der Goltz ojensi Suomelle tämän niin sanotun itsenäisyyden.

Vuonna 2017 Suomi on menettänyt loistavan tilaisuuden pystyttää kansallinen muistomerkki vuoden 1918 sodan uhreille Suomen 100-vuotisjuhlien ja sovun merkiksi. Ensi vuonna sadan vuoden takaisia tapahtumia muistelevat kyllä työväenyhdistykset ja jääkärien perinnejärjestöt, mutta ei Suomen valtio. Se ei osaa sanoa Suomen itsenäistymisestä mitään.

 

Talvisodasta ja torjuntataisteluista puhutaan, koska itsenäistymisessä ei ollut mitään hohtoa. Se oli puolueriita ja sattumaa. Se ei tuonut tullessaan suomalaisen kulttuurin kukoistusta, pikemminkin päinvastoin. Siksi yleisessä tietoisuudessa Suomen historiaan mahtuu vain kaksi tapahtumaa: venäläisen tankin alle ryömivä hiljainen mies ja vierestä katsova Mannerheim.  Suomen historiaa symboloi suomalaiseen astiankuivauskaappiin kuivumaan pantu Tuntematon sotilas -vessaharja, yrittäjähenkisen kansakunnan teollisuustuote toisen sisällä.

Muutakin voisi muistaa: esimerkiksi sen, miten 400 vuotta sitten Stolbovan kylässä Ruotsi ja Venäjä päättivät taas yhden verisen sodan ja määrittelivät samalla 400 vuotta myöhemmän kansan.

Rajaa siirrettiin itään. Ruotsiin liitetyiltä alueilta pakeni ortodokseja, ja näin syntyivät Tverin, Tihvinän ja Valdain Karjalan alueet Venäjällä.

Jäljelle jääneet karjalaiset joutuivat maksamaan tavallisten verojen ohella myös luterilaisen papin palkan. Tämän oli määrä käännyttää heidät, mikä lopulta lähes onnistuikin. Karjalaiset maksoivat näin oman kulttuurisen kansanmurhansa kulut.

Syntyi kunnon suomalaisen ja ryssän ero. Pohja uskon ja kansan samastamiselle oli paukutettu sata vuotta aiemmin Wittenbergin linnankirkon oveen.

Nyt kun itsenäisyyden juhlavuosi on lopuillaan, huomaamme, että emme muistaneetkaan kolmen päällekkäisen juhlavuoden ketjua: reformaatio 500 vuotta, Stolbovan rauha 400 vuotta, Suomi 100.

Linja kulkee Agricolan Uuden testamentin ja Stolbovan kylän kautta 500 ja 400 vuoden takaisista tapahtumista vuoteen 1991. Tuolloin Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisille ”paluuoikeuden” Suomeen. Nykyisen Suomen alueelta Pohjois-Karjalasta 1600-luvulta Tveriin ja muualle Venäjälle siirtyneille ei kukaan silti ehdottanut paluuoikeutta. He eivät näet ole ”suomalaisia” vaan ortodoksisia karjalaisia, mikä kai sitten on aivan eri asia.

  1. tammikuuta vietetään vainojen uhrien muistopäivää. Kouluissa kerrotaan holokaustista ja keskitysleireistä. Sitä, että Suomesta Neuvostoliittoon loikanneet kymmenet tuhannet suomalaiset ja yli 100 000 inkerinsuomalaista tapettiin etnisessä vainossa, ei muisteta. Se ei kuulu tarinaamme millään tasolla.

Yksikään tiedotusväline ei noteerannut inkerinsuomalaisten kansanmurhan 75-vuotispäivää, joka osui yhteen Suomen satavuotisjuhlien kanssa.

Tapahtumien uhreja on enemmän kuin talvi- ja jatkosodan vainajia, joille on pystytetty muistomerkki jokaiselle kirkkomaalle.

Vainoissa kuolleiden haudat ovat hiljaisia ja kaukana kotona. Voisi melkein luulla, että hekään eivät ole suomalaisia.

 

Suomalaisia eivät ole myöskään Irakista tänne saapuneet muslimimiehet, jotka ovat paenneet terrorismia, ja joita tässä maassa syytetään terroristeiksi. Lopulta tämä maa saattaa onnistua tekemään heistä ainakin muutaman terroristin, jos huonosti käy. Suomalaisia eivät ole romanit, eivätkä saamelaiset, joilta tämä maa on ryöstetty.

Olen kuullut kerrottavan, miten Lokan ja Porttipahdan tekojärvet 1960-luvulla rakennettiin. Kemijoki Oy:n mies oli kierrellyt amerikanautollaan peräkyliä. Töllien asukkaille oli juotettu viinaa ja lopuksi pyydetty nimi paperiin. Jälkikäteen oli käynyt ilmi, että he olivat myyneet maansa. Jos joku ei ollut viinaan menevä, kiristettiin valehtelemalla, miten naapurit jo myivät ja kohta saat vähemmän rahaa.

Tiedän ihmisen, joka ajelee veneellä Porttipahdan tekoaltaalla entisen kotitalonsa päällä ja naaraa veden muovaamia kantoja ja oksia. Se tuntuu kuulemma hyvältä. Hän oli lapsi lähtiessään veden alta, ja nyt hän on vanha. Siellä jossain alhaalla on metsä, jota vesi syö, ja josta muovautuu matkamuistoiksi sopivia kappaleita.

Mutta Suomen valtio saa nyt muutamia megawattitunteja sähköä. Meillä suomalaisilla on näet erityinen luontosuhde. Tehtyämme altaat, hakattuamme vanhat metsät, kuivatettuamme suot ja tuhottuamme vesistöt kaivoksista valuvalla moskalla, perustamme nyt uuden, entistä suuremman sellutehtaan, jonka nimikin on biotuotetehdas.

Avajaisiin tulee myös presidentti, sillä biotaloudessa on tulevaisuus.

 

Kansat ovat todellisia. Ne koostuvat elävistä, kosketeltavista ihmisistä, joissa veri virtaa ja sisäelimet sykkivät ja jotka jakavat kulttuurin, kielen ja käsitteet. Kansat myös lyövät toisiaan konkreettisesti turpaan, niin että sattuu. Suomalaisuudella on laaja soundtrack. Sillä on kuvittajansa ja sanoittajansa. Se koostuu sanoista, joita on tuhansia vuosia käytetty Euraasian metsissä. On tietty suomalainen tapa heiluttaa käsiä ja kohottaa kulmakarvoja, olla hiljaa ja pitää etäisyyttä.

Mutta ihmisten, kielen ja kulttuurin virta on loppumaton ja rajaton, ja suomalaisuuskin on. Ihmiset katkovat sitä fyysisillä ja henkisillä rajoilla, muovaavat ihmisten maailmasta kansojen maailman, ja kansojen maailmasta sen helpon kansanpainoksen, nationalismin maailman.

Siksi kansat ovat myös konstruktioita, hahtuvia sanoista, jotka huomenna punotaan toisin. Suomi on myös sattumaa. Tässä kohdassa voisi olla kaksi maata: Suomi ja Karjala. Pääkaupungit Turussa ja Viipurissa, lätkämatsissa rasistisia herjoja puolin ja toisin.

Sotaan kyllästyneille tarjotaan nyt vaihtoehdoksi kustomoitua Suomi-brändiä. Siinä on asioita, joita voi ostaa ja myydä: kännykät, Marimekko-kuosi sekä Muumit.

Suomella oli brändityöryhmä, jota veti Jorma Ollila. Se keksi, että Suomessa on puhdasta vettä (”Drink Finland”) ja ratkaisukeskeinen tunnelma. Suomalainen kädenpuristus on kuulemma maailman luotettavin, päätteli ryhmä, ja maksoi 150 000 euroa brittiläiselle konsultille.

Tämä Suomi-hype on perinteistä nationalismiakin paljon kauheampaa. Siinä maailmanhistoria on hyppy- tai heittokilpailu, jossa paras eli Suomi voittaa. Rakastamme vertailuja, ja kaikissa niissä olemme huipulla: kilpailukyvyssä, kouluissa, huippuyliopistoudessa.

Sen, joka tietää mistä tulee, ei tarvitsisi verrata itseään toisiin. Sellaiselle on aivan se ja sama, onko bruttokansantuote kasvanut prosentin vai kaksi. Mutta ikkunasta näkyy Suomi: Euroopan uusin ja rumin rakennuskanta. Nopeasti kaupungistunut maa, tasakattoisia, toimivia taloja.

Ne ovat suomalaisen insinöörin suunnittelemia.

 

Suomi saattaa olla perustettu myös vuonna 1863. Silloin tapahtui asioita, jotka loivat perustan sekä suomen kielen että biotalouden nykyiselle asemalle. Astui voimaan kielilaki, joka johti suomenkielisen kansanopetuksen ja lehdistön syntyyn. Ihmiset, jotka olivat aikaisemmin olleet esimerkiksi hämäläisiä, pohjalaisia tai karjalaisia, kuulivat koulussa olevansakin suomalaisia.

Samoihin aikoihin Suomi sai myös oman rahan ja keskuspankin. Seuraavina vuosina saavutettu itsenäisyys sementoitiin tapattamalla satojatuhansia ihmisiä nälänhädässä. Pankkijohtaja Snellman ei näet halunnut ostaa viljaa lainarahalla tai Venäjän avulla.

Raha ja pankki säilyivät, ihmiset menivät. Siitä kiitokseksi Snellmania nyt pidetään suurmiehenä.

Jokunen vuosi sitten Suomen pääministeri puhui kansalle televisiossa. Hän kertoi, että suomalaisten tärkein kysymys on valtionvelka. Puheessaan hän käytti brändityöryhmältä ostettua kädenpuristusvertausta ja luontosuhdehöpötystä, joista oli maksettu

150 000 euroa konsulttipalkkiota julkisista varoista.

Pääministeri kertoi, että olemme samassa veneessä. Kaikkien täytyy ajatella velkaa ja vientiteollisuuden kilpailukykyä. Tämä on se asia, jonka Snellmankin olisi sanonut nälkään kuoleville, jos olisi ollut televisio.

 

Sodan aikana Helsingin yliopiston rehtori Rolf Nevanlinna sanoi avajaispuheessaan, että ”on tuleva aika, jolloin vapautemme on turvattu ja kansamme täydellä antaumuksella voi omistautua suorittamaan kansallisia tehtäviään inhimillisen kulttuurin palveluksessa”.  Nyt kun tuo aika on tullut, saman yliopiston rehtori Jukka Kola ehdotti tämän vuoden avajaispuheessa, että yliopistojen pitää profiloitua ja lisätä yhteistyötä bisneksen kanssa.

Bisnes ja kasvu täyttävät minut surulla, sillä kukaan ei koskaan osaa sanoa, miksi tämä koulu, tuo metsä ja suo uhrataan talouskasvulle eikä jotain toista koulua, suota ja metsää.

Mutta muutakaan yhteistä tarinaa meillä ei ole.

Silti tiedän, että oikeat suomalaiset eivät ajattele kiky-sopimusta ja kasvua. Todellisuuden suomalaiset ajattelevat kevätkylvöjä, pornoa ja kissakuvia. Heidän päässään jumputtavat biisit, jotka kertovat rakkaudesta ja pettymyksestä.

 

Nationalismi ja konsumerismi, asevelvollisuus ja konsultit kertovat, että kaikki pitää panna ajattelemaan samoin. Pitää olla isänmaallinen. Pitää ajatella kasvua, vientiteollisuutta ja bisnestä, olla kansainvälinen. Pitää brändätä, tarjota asiakkaalle elämyksiä, pärjätä kilpailussa.

Nykyisin sanotaan yhä useammin myös: pitää olla reipas. Pitää hymyillä. Pitää olla positiivinen, polkea kuntopyörää ja irvistää. Sitten ihmetellään, miksi maassa on niin paljon masentuneita nuoria, vaikka Alex Stubb on hymyillyt ja Jari Sarasvuo tsemppauttanut.

Oikeasti valtion menestys mitataan siinä, kuinka paljon erilaisuutta se pystyy nielemään.

Jos tällä valtiolla ylipäätään on jotain arvoa, se on tässä: tämä on Suomi, me olemme suomalaisia, ja me emme ole samassa veneessä. Me emme ole matkalla samaan suuntaan. Meidän tarinamme risteävät Suomessa, mutta ne ovat eri tarinoita, joista ei muodostu yhteistä kertomusta. Ja niin on hyvä.

Mitä yhtenäisempi tarina, sitä surkeampi elämä. Siksi Venäjän kurjistuminen saa tuekseen koulutuspolitiikkaa, jossa historiasta ja erityisesti sodista tuotetaan yksi ainoa oikea virallinen versio. Venäjällä kun ei öljytulojen ehtyessä ole muuta tarinaa kuin nationalismi.

Siksi meidän kouluihimme halutaan yrittäjyyskasvatusta, ja yliopistoihin firmoja. Siksi taiteen tehtävää arvioidaan sen tuottamana hyvinvointina ja terapiana, jonka hinta lasketaan merkitysten sijasta rahana. Meillä kun ei ole muuta tarinaa kuin raha ja sen kasvu.

 

Oikeasti mikään ei olisi kauheampi kuin Suomi, jossa kaikki olisivat yksissä tuumin panemassa ”Suomea nousuun”. Se olisi kaiken loppu: biotuotetehdas joka kylässä, vieressään tekoallas ja kaivos. Joka kaupungissa miljoona konttoria, joissa kaikissa olisi brändättyjä kasvuyrityksiä. Ne tekisivät pelejä vihaisista linnuista, siileistä ja saimaannorpista.

Puhuin taannoin suomalaisen kanssa, joka asuu laulujen Pariisissa. Hänen vaimonsa on amerikkalainen ja hän matkustelee Uiguuriassa. Hän on asunut Saksassa ja Venäjällä. Hänen mukaansa on aivan selvä, että Suomi on toimivin yhteiskunta maailmassa. Samalla se on kuitenkin ainoa maa, jossa systeemiä yritetään muuttaa loputtomasti kiihtyvää tahtia.

Suomalainen journalisti Anu Partanen, joka asuu ihaillulla Manhattanilla, saavuttaa Amerikassa mainetta kirjoituksilla, joissa kerrotaan, miten amerikkalaista unelmaa voi toteuttaa parhaiten Suomessa, jossa paksu julkinen sektori maksaa ihmisille etuuksia. Samaan aikaan Suomessa ravaavat konsultit Amerikasta kertomassa, miten tuo ja tämä suomalainen rakenne pitää purkaa ja tehdä se amerikkalaisemmaksi.

Haluaisin huutaa Suomen päättäjille: Jättäkää Suomi rauhaan! Unohtakaa se! Unohtakaa sote-uudistus, unohtakaa maakuntamalli! Älkää muuttako mitään. Matkustelkaa ulkomailla, ja oppikaa, että kaikki, aivan todellakin lähes kaikki, on Suomessa jo hyvin.

Kaikki paitsi marisevat suomalaiset. Tai uudistuskiimaiset suomalaiset. Suomalaiset, jotka eivät tiedä, mistä tulevat ja hosuvat siksi ympäriinsä, ikään kuin olisivat johonkin menossa.

Uskokaa vain, kyllä tämä suomalainen masennus hellittäisi, jos vain lakkaisimme uudistamasta Suomea, tyytyisimme Suomeen.

 

On helppo sanoa, että Suomi on keskiluokkainen, omahyväinen ja sisäänlämpiävä maa. Italiassa tutustuu ihmisiin helpommin. Pariisissa on rikkaampi kulttuurielämä. Frankfurtissa on urbaanimman näköistä. Mutta onneksi ei tarvitse verrata, sillä Suomen rajat ovat avoimet. Täältä pois ja tänne pääsee takaisin, kuten jo kivikaudella.

Mutta minua ei oikeastaan kiinnosta, onko Suomi hyvä vai huono maa.

Ajattelen, että se on kohtaloni. Kannan tätä Suomea mukanani joka paikkaan. Olen opiskellut elämässäni neljääkymmentä kieltä, mutta osaan oikeastaan vain suomea.

Vain Suomessa ymmärrän ihmisten kulmakarvojen liikahduksia ja tuhahduksia.

Harvalla meistä on äitiinsä täysin erinomainen suhde, mutta äidin syntymäpäivillä skoolataan kyllä. Sanotaan: ilman sinua ei olisi minua, ja ketä minä sitten inhoaisin. Onnea äiti!

Ja onnea myös Suomi!

Minulle on kerrassaan sama, mikä on sinun bruttokansantuotteen kasvusi. En yhtään halua olla auttamassa vientiteollisuutesi menestystä.

En vähääkään välitä, miten peruskoulusi menestyy Pisa-vertailussa, vaikka lapsista ja opettajista pidänkin. Jääkiekkojoukkueesi menestys voi hetkeksi herättää minut horteestani, mutta itse asiassa sekin taitaa olla melkein se ja sama.

Kun ihminen aikuistuu, hän ymmärtää, että enemmän kuin intohimosta ja valinnasta rakkaudessa on kyse riippuvuudesta ja kohtalosta.

Koska meillä on vain yksi elämä, painan pääni ja siunaan hiljaisuudessa menneitä sukupolvia.

 

Ajattelen tuohikirjeiden kasvottomia ihmisiä, Pähkinäsaaren ja Stolbovan rauhan rajamerkkien siirtelijöitä. Ajattelen itää, länttä ja pohjoista, suomen, saamen, karjalan, ruotsin ja venäjän sanoja. Ajattelen niitä, jotka vuonna 1918 sotivat, omia sukulaisiani rintaman molemmin puolin.

Ajattelen isän äitini sukua, jossa monen elämä päättyi kivettömään joukkohautaan Petroskoin ulkopuolella, isänmaasta kaukana ja toisia suomalaisia, joita en tuntenut, mutta jotka hukkuivat matkalla Amerikkaan tai pääsivät sinne ja rikastuivat, mutta lakkasivat olemasta suomalaisia.

Ajattelen rakasta isoisääni, joka nousi nuoruutensa kranaattikuopasta ja käveli yliopistoihin luennoimaan suomalaisesta taiteesta.

Ajattelen Hugo Simbergin taulua Haavoittunut enkeli, josta ukkini sanoi, että se on paras taulu.

Ajattelen äitini syntymäkodin laiturilta avautuvaa maisemaa, jossa on havupuita, kukkuloita ja saaria, ja yöllä sen ylle syttyvät tähdet.

Sitä, että Volter Kilpi kirjoitti kosmisen kirjan elämästä saaristossa ja että Juice Leskinen lauloi Yölennosta.

Että näitä taideteoksia on hyvin vaikea selittää sille, joka ei tunne Suomea lihassaan.

Että olen saanut niiden sanoista sanomatonta lohdutusta, joka on parantanut suomalaista melankoliaani ja samaan aikaan syventänyt sitä.

Hyvää päivää 6.12.2017.

Luoja, varjele isänmaata!

positiivinen-na%cc%88yte

Turkulaisen kolumni.

Olen 10 vuotta mekastanut netissä. Nyt viimeisen vuoden olen kyseenalaistanut molempien, mekastamisen ja netin, voimaa.

Tiedän toki saaneeni työtä ja lukijoita 2500 blogikirjoituksen ja ziljoonan muun jutun takia, mutta kaikki ”hallitus on huono” ja ”tämäkin on paskaa” -kirjoittelun jakaminen vaan musertaa.

Suomimedia tosin ON aidosti masentava. Kun Suomi kokeilee sovituskopissa ahdistuspaitaa ja masennushousuja, kaikki koot sopivat valettuna. Osaamme kieriä ja nauttia piikkihöyhenistä ja huonosta tervasta. Ja täällä Turussa jopa aloitamme monet lauseet kieltosanalla, ”Et sää mittä mihinkä lähtis?”.

Päätyseinä vilahti – aivot kilahti

Kesän loputtua saatu ja poistettu melanooma muutti miestä. Arvot olivat jo aiemmin hakeutuneet kohdilleen, mutta nyt ne naksuivat lukkoon. Ei elämää oikeasti kannata käyttää murehtimiseen vaan lähimmäisiin, rakastamiseen, iloon ja nautintoon.

Itse asiassa en edes tiedä mitä tästä vielä seuraa, mutta tunnen kuinka aivot päivittyvät ruksutellen ja mieli työstää uutta elämänvaihetta. En vain vielä saa/ osaa pukea uutta minää päälleni. Olen hiljaa ja hiljainen, koska ”käyn”. Tuleeko kuinka vahva seos, sen näkee sitten joskus?

Sekin on muuttanut kaupunkilaista, että vanhalla torpalla saa asua kesät. Nautinto vyöryy yli, kun vain seuraa luonnon ja sen eläinten menoa, touhuaa puutöitä tai rupsuttelee maata. Kuin ihmeen kautta maa antaa vielä ruokaakin pöytään.

Ilon kautta

En silti ihan pahimpaan start-up -pöhinä-positiivisuuteen meinaa sortua. Kuten muutamat niissä piireissä touhuavat kaverini ovat sanoneet: ”Siellä kyllä pidetään kauheetä fiilistä yllä, suunnitellaan ja strategioidaan, mutta aika harva oikeasti tekee mitään”.

Opettelen pikku hiljaa ajattelemaan positiivisia asioita heti aamusta. Elinikäisen uteliaalle uutisnarkkarille se jo on iso prosessi, josta voi vain hiljaa oppia pois. Ensin pitää katsoa mistä uutisensa meinaa lukea tai katsoa. Sitten varovasti kurkkia konepellin alle. Sosiaalisen median rajoitin on pakko laittaa päälle. Facebookin algoritmi pitää automaattisesti seinävirrastani pois ne, jotka eivät sen mielestä sinne sovi.

Kun muistaisi joka päivä sen, että täällä (ainakin vielä) kelpaa elellä. Meitä ei ammuta mistään, maa ei järise alta eikä tulivuori ryömi päälle. Diktaattori ei kahmi rahoja ja hakkaa vääräpäisiä. Ja ainakin päiväsaikaan uskaltaa vielä kävellä melkein missä vaan.

Kai se viisastuminen hiipii liberaalimmankin kaverin ihon alle? Vaikka sitten pakkopysähtymisen kautta. Veikko Lavin sanoin:

”Ota löysin rantein, älä jännitä,

ota vastaan mitä tarjoo elämä.

Eihän suremalla maailmasta

mitään saa

päivä päivältä vaan lähestyypi maa.

Ota löysin rantein, älä jännitä,

ota vastaan elämä!”

Jari Liitola, pikkuapuri ja elämän opiskelija

Mikä_on_tärkeää

Työrupeaman päätyttyä, loman alkuun päässeenä, se tulee aina kuin ohjus: Muistutus siitä, mikä meille on tärkeintä maailmassa.

Se ei ole hallituksen haukkuminen, vaikka se erittäin kylmä nyt onkin. Se ei ole digitalisaation ja koneiden voiman jatkuva julistaminen jokaisessa mediassa. Se ei ole muiden ihmisten mollaaminen tai suoranainen kiusaaminen, vaikka ihminen on erilainen kuin sinä.

Ainakin itselle tärkeintä maailmassa olisi näyttää rakkaimmilleni, kuinka paljon heistä välitän. Sitä ominaisuutta olen opetellut jo vuosikausia, ja edelleen olen siinä melko huono. Miksi pitäisi odottaa jotain pahaa tapahtuvaksi, että saisi useimmin ja paremmin sanottua sekä näytettyä, etten koskaan haluaisi sinusta pois? Mikä saa meidät aina jäämään automaattiarkivaihteelle? Mikä saa meidät keskittymään täysin epäolennaisiin asioihin?

VIIMEINEN KUUKAUSI ELÄMÄSSÄ?

Jos saisit kuukauden elinaikaa, et varmaan seuraisi Facebookin uutisvirtaa? Siivoaisi työpöydältä keskeneräisiä? Vähät varmaan välittäisit absurdeista päätöksistäkään, kuten Sote, Kiky tai muu sekamelska. Et käyttäisi – tai no, itse voisin jopa käyttää muutaman sanan sellaisille henkilölle, joihin minulla on ohut yhdyslanka. Kertoisin suoraan mitä ko. henkilön kannattaisi parantaa ja miksi. Syviä arpia raaputtelisin varovasti betadinella.

Sen jälkeen järjestäisin kaikille rakkaimmille ja muutamalle muullekin iiiiiiiisot päiviä kestävät juhlat, jossa viini virtaisi, laulu sekä soitto raikaisi ja puheet olisivat hetken vapaita. Siitä toivottuamme lähtisimme rakkaani kanssa kauniiseen paikkaan olemaan kaksin yksi. Siinä se. Voisin kuolla sen jälkeen.

KLISHEE

Klisheistä on sanottava ympyrä: Niistä tulee sellaisia pakosta. Elä kuin viimeistä päivää, Carpe Diem, taitaa olla niistä kulunein. Puolet maapallon väestöstä kuolisi tai tapettaisiin, jos kaikki 7,5 miljardia eläisi sen opin mukaan. Maapallolle se olisi hyväksi, mutta ihmisille ei.

Aion itse ottaa nyt toisen klisheen käyttöön: Miten syödään elefantti? Pala kerrallaan.

Määrään itselleni kaksi päivää viikossa, milloin huomioin vain rakkaimpaani, samalla toki toivoen, että hän valitsee toiset kaksi päivää ;). Teemme asioita yhdessä, nautimme elämästä ja toisistamme. Teemme sen ilman shoppailua, joka aiheuttaa kuluttamisnarkkareille vain hetken fiksin.

Lopuksi käsky myös lukijoille. Pussatkaa heti rakkaimpianne. Rutistakaa niin että kylkiluut ryskyvät. Kesä hoitaa loput.

Jari Liitola, Pikku Apuri ja elämän opiskelija.

 

3,8 miljardia vuotta sitten: Maapallon peittää kokonaan alkumeri, jossa ihmeelliset ”bakteerikasat” edustavat ainoaa elämää.

Eräs suurimpia sattumia koskaan tapahtui seuraavaksi: Kaksi ns. esitumaista bakteeria törmäsivät, aivan vahingossa, ja syntyi ensimmäinen ns. aitotumainen (eykarootti) eliö. Se on kaikkien kasvien, eläinten ja meidän ihmisten yhteinen esi-isä.

Se oli eräs suurimpia sattumia, joka johtui pääasiassa vielä suuremmasta sattumasta, siitä, että maapallomme kiersi aurinkoa juuri oikean välimitan päässä. Siksi vesi esiintyy meillä kolmessa olomuodossa, höyrynä, jäänä ja elämälle välttämättömänä, nestemäisenä.

ONKO MUITAKIN?

Draken kaavan mukaan maapallon tapaisia, juuri oikean välimatkan päässä aurinkoaan kiertäviä planeettoja on miljardeja. Jos joissakin niistä on käynyt samanlaisia sattumia kuin meillä, juuri oikeassa rytmissä, on suuri mahdollisuus siihen, että jossakin kauempana on myös elämää, eri asteisina. Ehdimmekö viestimään heidän kanssaan, on se suuri kysymys?

UNOHDETTU KUNNIOITUS ELÄMÄÄN

Maailmaamme näyttää nyt johtavan ahneus ja tyhmyys. Kärjistettynä: Valkoihoiset miehet, jotka ovat jääneet narsistiselle aikakaudelleen teini-ikään, kahmivat kaiken mitä saavat.

On totta, että lähes kaikilla mittareilla olemme tähän asti parantaneet elinolosuhteitamme. Mutta kestääkö maapallomme enää tämän lisääntymisen, raiskaamisen ja rikastumisen?

Itse kukin meistä lienee joko unohtanut, tai ei tiedä sitä äärettömän pientä todennäköisyyttä, että saamme edes nauttia elämästä. Tulevista kirkkaista kesäöistä, jolloin tähtiä voi kahmia ilmasta. Narskuvasta lumesta. Rakkaudesta toiseen aitotumalliseen.

Eikö meidän pitäisi olla sananmukaisesti sivilisaatio? Toimia yhdessä, toisiaan auttaen? Kuulimme hetki sitten taas John Lennonin naivin mutta kauniin Imaginen Chris Cornellin upeana esityksenä (Finlandia-talossa). Kuten Chriskin sanoi, sen sanoma on nyt ajankohtaisempi kuin 1970-luvulla.

Imagine there’s no countries
It isn’t hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion too
Imagine all the people
Living life in peace…

Olisi ehkä hyvä, jos käyttäisimme ajastamme edes tovin, jotta taas muistaisimme sekä ymmärtäisimme, kuinka hauraasti tänne saavuimme, ja kuinka julmasti sitä haurautta nyt kohtelemme.

Jari Liitola, Pikku Apuri ja elämän opettelija

 

Olen mukana kehittämässä MIHI-nimistä konseptia Varsinais-Suomessa. Tämän jutun kirjoitin Turkulaiseen osana Mihiä.

IMG_0604


Turku ja lähikunnat tarjoavat myös ilmaista liikuntaa

Olemme turkulaisina saaneet viime vuodet nauttia erityisesti Aurajokirannan komistamisesta sekä upeasta kirjastosta ja sen jatkeesta, kirjastosillasta. Vielä kun se kauppatori …
Vilkkaana matkailijana voi sanoa, että keskusta-alueen jokivarsi aina Halistenkoskelle asti on upeaa kokea, liikkua ja aistia. Se voittaa monet Euroopan metropolit.

Monelle ei ole selvää, että Turku ja sen lähikunnat tarjoavat myös ilmaisia liikuntamahdollisuuksia

Olen itse vahvasti mukana tekemässä eritoten nuorten liikuntapalveluita tutummaksi. Vanha Poweraction -nimellä kulkenut kokonaisuus sai turkulaisemman nimen Mihi. Mihi.fi -osoitteen kautta jo kohta 500 Mihipassin hakenutta turkulaista ja lähikuntien 13-19 -vuotiasta nuorta pääsee päivittäin kokemaan, millaista olisi harrastaa erilaisia urheilulajeja. Tarjolla on kaikkea vesiksestä kuplafutiksen kautta boulderkiipeilyyn. Ja kaikki tarjotaan ilmaiseksi.
Tällaisen yltäkylläisyyden keskellä on vaikeaa hahmottaa, että moinen ei todellakaan ole kaikkien herkkua maailmassa. Verojakin maksaa mielellään, kun saa konkreettisia palveluita ja hyötyjä vastineeksi.
Tällä hetkellä mihi-sivuilla ja sen sosiaalisen median palveluissa vierailee jo kymmenen tuhatta kävijää kuukaudessa.

Vastapaino koneiden tuijottamiselle

Turku sekä lähikunnat siis tarjoavat nuorille konkreettisen vaihtoehdon ja vastapainon yhä koneistuvalle elämälle. Tietokone on itsellekin pääasiallinen työväline. Sen vastapainoksi olen vuosia kävellyt ja urheillut Turunkin mahtavissa ympäristöissä. Aivoläski palaa, pää saa happea ja ajatuksetkin kulkevat taas vapaammin.
Pyydämmekin: Rohkaise lastasi ja tuttuja nuoria kokemaan liikunnan ilot ja yhteishenki, vielä kun se on mahdollista ilman suuria kuluja.
Ja käypä kysymässä mitä mahdollisuuksia Turun Liikuntapalvelukeskuksessa on myös itsellesi. Kävelet vaan sisälle Veritas-stadionin päätyovesta, niin huomaat elämänilosi nousevan ja kunnon kohenevan – heti.

Jari Liitola


Mihi-poppoon yksi palanen ja liikkumisen fani

Tässä päätoimittaja Teija Uitton pyynnöstä kirjoitettu artikkeli Turkulaiseen 26.9.2015. Pyyntö sisälsi ehdotuksen yhteen muutokseen, joka vaikuttaisi mahdollisimman laajalti ja positiivisesti Suomen työelämään.

Kaikki ovat lukeneet ja kuulleet liikaakin Suomen tilanteesta.

Kun pyydettiin, suostuin silti kirjoittamaan mikroyrittäjän näkökulmasta yhden muutosehdotuksen. Valitsin sellaisen, mikä mielestäni vaikuttaisi eniten, positiivisella tavalla, koko Suomen tilanteeseen.

Julkinen keskustelu ja näkökulma tuskaan on liian kapea: Tökitään yksittäisiä etuja ja keinoja. Jos otetaankin askel taaksepäin ja katsotaan laajempaa kuvaa?

Nopeutuva ja reaaliajassa muuttuva maailma on musertanut hitaan poliittisen ja virkamieskeskeisen päätöskoneiston ja säännöstöt, kaikilla tasoilla, jokaisessa kehittyneessä maassa. Seurauksena on mm. työttömyyden ja velkojen kasvua.

Mikä olisi siis mahdollisimman suuren positiivisen muutoksen aikaansaava uudistus?

  • Fakta: Tulevaisuuden työ on sirpaleista, yrittäjä- ja osaamislähtöistä.
  • Fakta: Se tapahtuu robotisaation ja digitalisaation rinnalla, koko ajan automatisoituvassa ja rajattomammassa maailmassa.
  • Fakta: Jokainen ihminen joutuu opiskelemaan jatkuvasti, ja tekemään hyvin erilaisia töitä koko elämänsä.
  • Fakta: Työ- ja vapaa-aika on jo sekoittunut monella alalla ja ilmiö laajenee koko ajan lisää.

Kuitenkin työelämämme luokittelu, artiklat ja säännöt perustuvat kärjistetysti maailmankuvaan, jossa käytiin koulua, oltiin samoissa töissä koko elämä ja lopuksi jäätiin eläkkeelle.

Nyt tarvitsemme yhteiskunnan ja pelisäännöt, jossa jokaisella meistä on mahdollisuus vaihtaa opiskelijasta työttömään, yrittäjään, työntekijään tai työnantajaan sekä takaisin – muutamalla hiiren painalluksella.

Sillä sitä elämämme nyt jo on – jatkuvaa ja nopeaa muutosta.

Tarvitsemme siis asennemuutoksen

Meidän pitäisi antaa ihmiselle mahdollisuus elää ja liikkua hurjasti muuttuvan maailman mukana ilman, että jokaista nöyryytetään ja kohdellaan kaltoin menneen maailman varjoissa.

Tarvitsemme kaiken tuen, kannustuksen ja avun, jotta ”sen jokapäiväisen leipänsä” saisi pöytään.

Emme halua, emmekä tarvitse nykyisenlaista Suomea, jossa itse asiassa estetään ihmisen kehittyminen eikä kannusteta siihen.

Jari Liitola,

Olen keskustellut viikon sisään kahden asiakkaani kanssa, sillä kummallakaan ei ole ollut oikeaa käsitystä siitä, miten sitten toimitaan, kun sivut ja muut on heille luovutettu ja kassakone ei käykään odotuksien mukaisesti.

Siitä otan nyt opin ja pyydän anteeksi. Lupaan kertoa selvemmin jatkossa, mitä nykytilanne vaatii. Tämä kirjoitus avatkoon sen keskustelun.

Pointti on tämä: Ennen toimisto teki asiakkaalle tarvittavan. Nyt sen tekee jokainen itse. Jollei osaa, siihen pitää palkata ulkopuolinen.

Me teemme välineet, joiden avulla asiakas kykenee levittämään ilosanomaansa.

Jollei meitä ole palkattu ilosanoman kirjoittajiksi, emme voi taata sitä, kuinka paljon se sanoma saa ilmaa alleen.

Voimme ja autamme jälkeenkin päin kaikessa, jossa on oikeasti järkeä. Se mitä naapuri tai tuttu kertoo, ei välttämättä tarkoita että siinä on järkeä. Mutta se apu on meidän työtämme. Siitä kuuluu meille korvaus.

Itselle ei tulisi mieleenkään mennä sanomaan esim. kostausmittausta tekevälle ammattilaiselle mitä serkkuni kertoi hänen käyttämänsä Husqvarna zx 446:n kostausmittarianturin talviominaisuuksista.

OLE REHELLINEN JA ROHKEA

Ei voi mennä vikaan, jos kerrot rehellisesti missä menet tai mitä haluat. Kerro myös haasteista. Älä myy koskaan. Näe se vaiva, että katso myös pinnan alle.

Heitä suojeluvaistostasi iso osa takkaan ja polta se. Mitä nuorempi asiakaskunta, sitä enemmän he odottavat paljasta sielua. Siitä todisteena esim. tubettajien valtavat katsojamäärät.

IMG_2870

Tämäkin on sisältömarkkinointia.

 

Kuvassa yllä olevalla sinkkukaverillamme oli tarve löytää naispuolista seuraa Hua Hinista. Auttaaksemme siinä teimme hänelle iltojen aseeksi t-paidan, jossa mainostetaan viileää ilmaa – hänen huonessaan. Onnistumis- ja konversioprosentit osoittautuivat korkeiksi 😉

Nykyisen omamarkkinoinnin työmäärää ei moni ymmärrä.

Moni takoo vuosia, ennenkuin se työ konkretisoituu oikeiksi tuloiksi. Pikavoiton saa vain osumalla tuurillakin napakymppiin, kuten S-ryhmä osui aiemmin halpuuttaa -termin lanseerauksessa.

Pikku Apuri

Kirjoitin uusimpaan Turkulaiseen näkemyksen kreikkalaisten ystäviemme arjesta:

Kreikka

Kreikkalaisen yrittäjän arkea

Olemme vaimon kanssa käyneet lomallamme muutamia kertoja vaeltamassa Kreetalla, Kreikassa. Paikka on huikea luontokohde jopa 2,5km:iin nousevine vuorineen ja rotkoineen.

Kesän reissulla tutustuimme Agia Marinassa Odysseus Hotellia pitävään Krasoudakin perheeseen, joiden kanssa vietimme loman viimeiset päivät.

Juttu kääntyi luonnollisesti Kreikan ja Suomen taloudelliseen tilanteeseen sekä yrittäjäarjen haasteisiin molemissa maissa.

Krasoudakin perheyritys

Vaimo Katerina hoitaa hotellia ja sen rantabaaria miehensä Giannisin kanssa. Krasoudakin (nimi tarkoittaa viinintekijää) suku sai rantatontin itselleen n. 200 vuotta sitten. Silloin tontti katsottiin Kreetalla ”jämämaaksi”, koska siellä ei voinut kasvattaa esim. oliiveja. Nyt perhe saa huimia tarjouksia ulkomaisilta hotelliketjuilta, jotka himoavat rantatontteja saarelta. Vaan eivätpä suostu myymään.

Nykyhotelli rakennuksineen tehtiin 1986 ja saneerattiin 2006. Suurperhe asuu isossa talossaan samalla tontilla, joten keskipäivän hiljaisina hetkinä voi piipahtaa kotiinsa vaikka ”tupluureille”.

Aitoon perheyritystyyliin myös tyttäret ja vanha mummu Yaya jelppivät arjen askareissa kun ehtivät. Mummulta muuten saa loistavaa yrttitietoutta, jos kreetalainen, maailman terveellisimmäksi todettu ruoka kiinnostaa.

Katerina itse on asunut pitkiä aikoja mm. Kanadassa, ja omaa loistavan palveluasenteen sekä englannin kielen taidon. He todella osaavat pitää vieraistaan huolen.

Perheen tyttäret Nina ja Antonia opiskelevat. Vanhempi tytär (Nina) Heraklionin yliopistossa, jossa viime vuoden henkilökunnasta lähes kaikki on irtisanottu. Valmistuminen on kuusi kurssia vajaa, mutta 87 opettajasta enää neljä on jäljellä ja yliopistoa uhkaa lopetus. Missä siis valmistua? Opinnot ovat maksaneet perheelle paljon ja neljän vuoden opiskeluajan lisäksi melkomoinen summa rahaa on vaarassa valua hukkaan.

Kreikan tilanne

Kreikka onkin Krasoudakien mukaan jo vararikossa. Lisäksi aivovuoto nuorissa, alle 25-vuotiaissa, on hurjaa: Useita satoja nuoria muuttaa muualle elämäänsä rakentamaan – joka päivä!

Rankka taloustilanne näkyi siinäkin, että kaikki kulutus on kotimaista sekä tuotteissa että palveluissa. Ollaan käännytty sisään päin ja tuontihanat ovat tiukassa.

Kaupungeissa järjestetään usein pienimuotoisia työnseisauksia, mielenosotuksia sekä lakkoja mm. kansainvälisten yritysten ovien eteen. Niissäkin plakaateissa kehotetaan suosimaan paikallisia tuotteita. Saarilla, missä turisteja vielä riittää, tilanne on manner-Kreikkaa parempi.

Odysseus Hotellin verkkosivut löytyvät osoitteesta: http://www.odysseusapartments.gr/. Jos varaatte heiltä huoneen, kertokaa terkkuja, saatatte saada Turkulaisen kaverialennuksen.

Jari Liitola, yrittäjä itsekin