Artikkelit

Olen ahminut taas liikaa ilmastonmuutosta, robotisaatiota, digitalisaatiota, väestöräjähdystä, eläinhävitystä sekä pakolaisongelmia. Jaoin vielä lukemani, aivan kuin se helpottaisi että muillekin tulee paha olo? Jaettu tieto ei helpota tuskaa. Se lisää sitä.

Olen tehnyt tuota kauan. Pelolla ja valheilla maailmaa pyöritetään, mutta pääseekö niiden alta pois?

Päässäni on nytkin aivan liikaa knoppitietoa kaikesta pahasta. Siksi tekeekin hyvää lukea mm. Hans Roslingin Faktojen maailma -tyyppistä kirjaa, jossa palautetaan meille lukijoille usko maailmaan, ihmiseen. Helpottavaa meille on myös oleilu ulkona, luonnossa. Olo maaseudulla kesäisin on kevyempää henkisesti, koska se on palkitsevampaa fyysisesti. Ahdistukseen helpotusta tuovat myös kävelyt sekä pidempi vaeltaminen luonnossa.

Luonto parantaa sen minkä nykyahdistus sairastuttaa.

Koneet inhimillistyvät ja ihmiset koneellistuvat. Pitää aidosti taistella tuota välttääkseen. Pekka Vahvasen loistavassa artikkelissa Mielekkyyden kuolema (alla ote, Image 10/2018) kerrotaan lisää aiheesta. Tilasin Pekan kirjan aiheesta. Siinä oli osuvasti kerrottu, että:

Kaikissa asioissa pitää olla haaastetta jotta niistä nauttii. Liian helpolla saatu ei toimi. Pitää paikkansa. Kirjanlukuhetki, kaksi osaa hyvää sarjaa Prime Videosta tai hyvä ruoka maistuvat paremmalta, kun on niitä ennen tehnyt jotakin fyysisesti palkitsevaa.

Professori Minna Halme kertoo olennaisen

Yksilötasolla ei ole paljoa mitä voimme tehdä. Jos tiputtaa Suomessa hiilijalanjälkensä kohtuutasolle, siinäpä se sitten onkin.

Nyt kaikki teot odottavat poliitikkoja ympäri maailman: Esimerkiksi hiilidioksidivero pitäisi saada heti käyttöön kaikkialla. Aalto-yliopsiton vastuullisen liiketoiminnan professori Minna Halme puhui artikkelissaan muutakin erittäin viisasta.

Tutkimusten mukaan yritykset, jotka toimivat kestävästi niin sosiaalisesti kuin ympäristön kannalta, menestyvät keskimäärin paremmin. Miksi suuri osa yrityksistä ei silti edelleenkään panosta kestäviin ratkaisuihin?

Yrityksiä johdetaan nykyisin hyvin lyhyen aikavälin mittareilla. Pitkällä aikavälillä kestävän kehityksen mukaiset ratkaisut – ekologisesti järkevät ja yleensä myös yhteiskunnallisesti järkevät – ovat taloudellisesti fiksuja ratkaisuja. Mutta jos halutaan rahastaa maksimaalisesti, syntyy ongelmia, joissa sosiaaliset ja ekologiset kestävyyden tavoitteet törmäävät lyhytaikaiseen taloudelliseen intressiin. Tuotteista tehdään helposti hajoavia ja ne valmistetaan maissa, joissa työolosuhteet ja lainsäädäntö mahdollistavat halvan työvoiman. Suomen ja monien muiden maiden osakeyhtiölaki mahdollistaa hyvin lyhytjänteisen voitontavoittelun, jota nykyinen sijoittamisajattelu suosii.

Mistä kehitys johtuu?

Se on 1930-luvun alun suuren Yhdysvaltain laman seurausta. Hehkulamppu oli ensimmäinen tuote, jonka kohdalla alettiin tehdä niin sanottua suunniteltua vanhenemista. Tuottajat alkoivat keskenään sopia kartelleista, joiden mukaan yksi hehkulamppu ei saa kestää kuin tietyn ajan, vaikka teknisesti olisi ollut mahdollista tehdä kaksi kertaa kauemmin kestäviä lamppuja. Samanaikaisesti mietittiin, miten Yhdysvalloissa tulevaisuudessa estetään suuri lama. Silloin syntyi ajatus, että ihmiset pitäisi saada kuluttamaan enemmän. Me olemme edelleen samalla tiellä. Silloin ympäristövaikutuksia ei vain vielä tiedostettu.

Viime vuosina vähäpäästöisiin tuotteisiin on kuitenkin panostettu paljonkin?

Suhteellisesti onnistutaan tekemään vähemmän bensaa käyttäviä autoja ja vähemmän vettä ja sähköä käyttäviä pesukoneita, mutta luonto ei kysy, onko tämä suhteellisesti tehokkaammin tehty, vaan absoluutit ratkaisevat. Kun katsotaan maapallon resursseja ekologisen jalanjälkimittarin mukaan, ne on Suomen osalta käytetty huhtikuussa, koko maailman osalta elokuussa.

Miksi emme reagoi, vaikka tieto maapallon kantokyvyn ehtymisestä on ollut olemassa vuosikymmeniä?

Kun systeemistä on rakennettu tietynlainen tai kun se on rakentunut tietynlaiseksi, sen muuttaminen tarkoittaa, että jouduttaisiin toimimaan hyvin eri tavalla. Tämä ei palvele kaikkien tahojen lyhyen aikavälin intressejä.

Miten tämä näkyy käytännössä?

Koko viime talvi Suomessa yritettiin yritystukipurkua. Etujärjestöt puolustivat status quota, saavutettuja etuja. Vuodesta 2013 saakka tässä maassa on ollut käytettävissä ympäristöministeriön selvitys siitä, että ympäristölle haitallisia yritystukia maksetaan noin kolme miljardia euroa. Se on suunnilleen sama summa kuin yritykset maksavat yhteisöverona. Esimerkiksi teollisuus maksaa käyttämästään energiasta veroja ja niitä palautetaan takaisin.

Onko jotain tehtävissä?

Esimerkiksi aurinkoenergiatoimijoiden asemaa auttoi paljon, kun perustettiin Lähienergialiitto, joka ajaa kestävän, hajautetun energian asemaa. Uusien, vielä pienien yritysten pitäisi järjestäytyä paremmin, vaikka Lähienergialiiton esimerkin mukaisesti, niin ne saavat äänensä kuuluviin päätöksenteossa. Lisäksi isojen jo toimialalla olevien yrityksien pitäisi olla niin fiksuja, että ne alkaisivat vanhan rinnalla tehdä uutta. Wärtsilä on hyvä esimerkki: siellä tulevaisuus nähdään niin, että se on menossa aurinko- ja tuulienergiaan ja muuhun vastaavaan, ja panostetaan siihen. He ovat tänä kesänä ottaneet sellaisen kannan, että tuulivoima on taloudellisesti järkevämpi ratkaisu kuin ydinvoima.

Mitä poliitikkojen pitäisi tehdä yritystukien uudistamisen lisäksi?

Pitäisi säätää hiilidioksidipohjainen arvonlisävero. Liha voisi olla ensimmäinen kokeilukategoria. Ylipäätään pitäisi pohtia, millä tavalla työn verotuksesta saataisiin painopistettä ekologisen haitan verottamiseen. On myös haitallista sääntelyä: esimerkiksi puolet taloyhtiöiden asukkaista olisi valmiita harkitsemaan taloyhtiön tuottamaa aurinkosähköä, mutta tämä ei lainsäädännöllisesti ole mahdollista.

Onko nykyistä markkinatalousjärjestelmää mahdollista yhdistää ympäristön ja yhteiskunnan kannalta kestävään toimintaan?

Yksi ideaali olisi, että ympäristövaikutukset voitaisiin kytkeä irti talouskasvusta, mutta sellaista ei ole saatu aikaiseksi. Monet vannovat tämän ideaalin nimeen, mutta ei sellaisesta ole näyttöä eikä todisteita siitä, että niin tulisi tapahtumaan. Älyllisesti rehellinen näkemykseni on, että on siirryttävä kohti kohtuullisuutta siinä, kuinka paljon kulutetaan, mutta sen ei tarvitse tulla elämän laadun kustannuksella. Meillä on vielä köyhyydenpelkolähtöinen tapa suhtautua materiaan. Ajatellaan, että materia tuo onnea, mikä ei tutkimusten mukaan ole totta sen jälkeen, kun perustarpeet on tyydytetty.

Mistä uusi malli löytyy?

Sosiaalisten liikkeiden kyky tuottaa ideologista murrosta on asia, johon meidän pitäisi panostaa enemmän. Itse kunkin yksilönä. Pidän demokratiaa, puoluejärjestelmää ja vahvaa valtiota hirveän hyvinä asioina, mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa valtiot ja poliitikot näyttävät halvaantuneilta. On tärkeää, että et myös ne, jotka uskovat tasa-arvoon, hyvinvoinnin tärkeyteen ja luonnon säilyttämiseen, puhuvat vahvasti omansa puolesta. Usein se voidaan mieltää naiiviksi; on helppo olla kyyninen ja kriittinen. Kriittisyys voi olla alkuenergia, mutta kriittisen ihmisen pitäisi myös ehdottaa uutta. Kyynisyys ei ole ratkaisu. Se on moraalitonta.

Suomi 100 on melkoista pönötyksen juhlaa. Ehkä huikein ja opettavainen juttu mihin olen törmännyt, on tämä Janne Saarikiven uudessa Imagessa julkaistu juttu. Siksi se saa julkaisun myös täällä.


Suomen satavuotisjuhlien aihe ei ole historian Suomi, vaan Suomen ”ilme”, falski omakuvamme, kirjoittaa Janne Saarikivi.

Suomi ei ole satavuotias. On olemassa asia nimeltä Suomen satavuotisjuhlat. Juhlat ovat jatkuneet lähes vuoden ja etenevät kohti aamuyön aivokuollutta vaihetta, jota kukaan ei välitä muistella. Se juhlista. Mutta miten vanha on Suomi?

Katson Novgorodin tuohikirjettä numero 278. Tuhatvuotisessa vaaleassa tuohenpalassa on raaputettuna varhaisimpia suomalaisten tunnettuja nimiä. Mies nimeltä Ikähalu, liikanimeltään kumarainen, on myynyt tai suorittanut maksuna kolme näädännahkaa. Laitakylä-nimisessä paikassa Ihalaita-nimisen henkilön vaimo on maksanut kaksi näädännahkaa ja puoli ruplaa. Saman verran on maksanut Ihalan tai Ihalaisen veli Munomieli Kurolassa tai ehkä Kyyrölässä.

Meillä ei ole aavistustakaan, keistä tuohessa puhutaan, missä he oikeastaan ovat asuneet tai mistä maksaneet. Silti tiedämme, että he edustavat ensimmäistä kirjallista jäännettä kieli- ja kulttuuriperinnöstä, jonka jatkaja on Suomen valtio.

Vuosisatoja ennen kuin Virén oli juossut, Sibelius säveltänyt ja Kekkonen puhunut, täällä oli suomalaisia. He olivat luoneet pitäjä- ja maakuntalaitoksen, käräjälaitoksen, saunakulttuurin ja runotradition Väinämöisestä. He asuttivat jokien ja järvien rannat ja rakensivat linnavuoret, nuottasivat ja söivät saimaannorppia.

He olivat yhteydessä koko maailmaan; haudoissa on pronsseja Siperiasta, miekkoja Saksasta, kolikoita Bagdadista.

 

Suomen satavuotisjuhlien aihe ei silti ole historian Suomi, joka on luonut meidät, vaan falski omakuvamme, Suomen ”ilme”. Se on kopioitu kansainvälisestä nationalismista ja bisnestilastoista. Kuorrute on tilattu brändiasiantuntijalta, joka on muotoillut ketään loukkaamattomia sloganeja graafisen ohjeiston mukaan.

Juhlinta näyttää siltä, että Suomi on tasan 73 vuotta. Ehdoton valtaosa kaikesta muistelosta liittyy vuoden 1944 sotatapahtumiin.

Minunkin ukkini osallistui kesän 1944 isänmaalliseen päätapahtumaan, torjuntataisteluihin (Kannaksellako vai muualla, en muista). Hänen kokemuksestaan ei silti saisi sankarikertomusta Ilta-Sanomien sarjaan 100 tarinaa sodasta.

Sakari Saarikivi lähetti kotiin kirjeen, että paetkaa lasten kanssa Ruotsiin, sillä sitä, mitä täältä tulee, ei voi pysäyttää. Kirje ei tullut perille, vaan jäi toimiupseerin sensuuriin.

Sitten ukki haavoittui tykistökeskityksessä. Hän makasi kranaattikuopassa, jossa oli raajojen pätkiä. Ukki oli ihmetellyt vieressään olevasta kädestä, mahtaako se olla hänen omansa. Hän kokeili, kykenisikö liikuttamaan sen sormia.

Ne toimivat.

Dramaattista, mutta toinen maailmansota ei ole erityisen suomalainen kokemus. Olen kuullut kertomuksia sodasta myös venäläisiltä, unkarilaisilta ja virolaisilta ukoilta. Sama se, sotiiko Suomi Venäjää vastaan vai Venäjä Suomea vastaan, tapahtumissa on liejua, pelkoa ja kuolemaa.

Maailmassa on valtio, joka on lopettanut menneistä sodista ylpeilyn, Saksa. Jos olisi saksalainen, olisi siksi syytä olla ylpeä patriootti. Suomessa on Simo Häyhä, joka tappoi viisisataa venäläistä lumihangessa maaten. On Lauri Törni, joka sai Mannerheim-ristejä ja rautaristejä. On sen ja sen rykmentin perinneyhdistys, Lotta Svärd Säätiö ynnä muuta.

Sitten ihmettelemme, että Venäjällä pystytetään patsas Mihail Kalashnikoville.

 

Venäjästä tulee mieleen, että Suomi on 208 vuotta vanha, Venäjän perustama valtio. Jos on olemassa tilaisuus, jossa Suomi on perustettu, se on Porvoon valtiopäivät vuonna 1809. Venäjään liitettiin maakuntia, joille luotiin yhteiset rajat ja alueelle nimi. Keisari Aleksanteri otti itselleen tittelin Suomen suuriruhtinas ja puhui Suomen kansakunnasta.

Onpa todella onni, että venäläiset tulivat tänne. Venäjän vallan aika oli suomalaisen kulttuurin kultakausi. Kalevala kerättiin ja julkaistiin, Kansallismuseo rakennettiin, Edelfelt ja Gallén-Kallela maalasivat, ja Sibelius sävelsi Venäjän keisarikunnassa.

1800-luvun alkupuolella oli työ ja tuska saada suuriruhtinaanmaan väestö uskomaan, että he eivät ole ruotsalaisia. Sitä varten investoitiin infraan. Perustettiin uusi pääkaupunki ja tuplattiin sen yliopiston rahoitus. Kaiken maksoi isänmaamme Venäjä, Uralin ja Siperian siirtomaista ryövätyillä arvometalleilla ja orjatyöllä.

Yliopiston kivijalassa ovat kaukaisten, lähes kaikille tuntemattomien kielisukulaistemme rikkaudet. Ylemmissä kerroksissa istun minä suomalais-ugrilaisen laitoksen käytävällä ja tutkin heidän kieliään. Tällainen on länsimaiden suhde muuhun maailmaan, eikä Suomi tässäkään ole mitenkään erikoinen.

Suomi ei itsenäistynyt vuonna 1917. Se jatkoi olemistaan, kun Venäjän keisarikunta katosi. Vasemmisto ja oikeisto julistivat vuorotellen maan itsenäiseksi toisen boikotoidessa. Tärkeintä ei ollut itsenäisyys vaan se, minkä puolueen itsenäisyys on kyseessä. Natsit ja suvakit, anteeksi, valkoiset ja punaiset, inhosivat toisiaan syvästi, enemmän kuin rakastivat isänmaataan.

Valtiollinen itsenäisyys ei ollut enemmistön tavoite. Jos asiasta olisi ollut kansanäänestys, olisi käynyt kuin Kataloniassa 2017. Neljäkymmentäkolme prosenttia olisi äänestänyt jaa. Kotiin olisi jäänyt 57 prosenttia väestöstä ja sanonut ottiatuota, mutta en ota kantaa.

Toisaalta Suomi oli jo olemassa. Oli rajat, valuutta, eduskunta, naisten äänioikeus. Oli puoluelaitos. Suomi oli ennen ”itsenäistymistään” tavallaan itsenäisempi kuin nyt.

Nyky-Suomen laki on alisteinen EU-direktiiveille, mutta vuonna 1916 Suomen laki oli suuriruhtinaanmaassa Venäjän lakia ylempänä. Suomella oli valuuttapolitiikka, oma kansalaisuus ja tulliraja. Nykyään ei ole.

Suomen itsenäistyminen ei tapahtunut tyhjiössä. Keisarikunta hajosi. Myös Baltia, Ukraina, Gruusia, Kauko-Itä itsenäistyivät. Alkoi suuri sota. Suomessa on riidelty, tulisiko vuoden 1918 tapahtumia nimittää vapaussodaksi, kansalaissodaksi vai kapinaksi, mutta paras nimitys olisi Venäjän sisällissota, Suomen rintaman tapahtumat.

Venäjän sisällissota oli aikansa Kongon konflikti: verinen, sekava ja täynnä ulkomaiden joukkoja. Amerikkalaiset valloittivat Vladivostokin ja englantilaiset Arkangelin. Helsingin valloitti saksalainen divisioona, jonka komentaja von der Goltz ojensi Suomelle tämän niin sanotun itsenäisyyden.

Vuonna 2017 Suomi on menettänyt loistavan tilaisuuden pystyttää kansallinen muistomerkki vuoden 1918 sodan uhreille Suomen 100-vuotisjuhlien ja sovun merkiksi. Ensi vuonna sadan vuoden takaisia tapahtumia muistelevat kyllä työväenyhdistykset ja jääkärien perinnejärjestöt, mutta ei Suomen valtio. Se ei osaa sanoa Suomen itsenäistymisestä mitään.

 

Talvisodasta ja torjuntataisteluista puhutaan, koska itsenäistymisessä ei ollut mitään hohtoa. Se oli puolueriita ja sattumaa. Se ei tuonut tullessaan suomalaisen kulttuurin kukoistusta, pikemminkin päinvastoin. Siksi yleisessä tietoisuudessa Suomen historiaan mahtuu vain kaksi tapahtumaa: venäläisen tankin alle ryömivä hiljainen mies ja vierestä katsova Mannerheim.  Suomen historiaa symboloi suomalaiseen astiankuivauskaappiin kuivumaan pantu Tuntematon sotilas -vessaharja, yrittäjähenkisen kansakunnan teollisuustuote toisen sisällä.

Muutakin voisi muistaa: esimerkiksi sen, miten 400 vuotta sitten Stolbovan kylässä Ruotsi ja Venäjä päättivät taas yhden verisen sodan ja määrittelivät samalla 400 vuotta myöhemmän kansan.

Rajaa siirrettiin itään. Ruotsiin liitetyiltä alueilta pakeni ortodokseja, ja näin syntyivät Tverin, Tihvinän ja Valdain Karjalan alueet Venäjällä.

Jäljelle jääneet karjalaiset joutuivat maksamaan tavallisten verojen ohella myös luterilaisen papin palkan. Tämän oli määrä käännyttää heidät, mikä lopulta lähes onnistuikin. Karjalaiset maksoivat näin oman kulttuurisen kansanmurhansa kulut.

Syntyi kunnon suomalaisen ja ryssän ero. Pohja uskon ja kansan samastamiselle oli paukutettu sata vuotta aiemmin Wittenbergin linnankirkon oveen.

Nyt kun itsenäisyyden juhlavuosi on lopuillaan, huomaamme, että emme muistaneetkaan kolmen päällekkäisen juhlavuoden ketjua: reformaatio 500 vuotta, Stolbovan rauha 400 vuotta, Suomi 100.

Linja kulkee Agricolan Uuden testamentin ja Stolbovan kylän kautta 500 ja 400 vuoden takaisista tapahtumista vuoteen 1991. Tuolloin Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisille ”paluuoikeuden” Suomeen. Nykyisen Suomen alueelta Pohjois-Karjalasta 1600-luvulta Tveriin ja muualle Venäjälle siirtyneille ei kukaan silti ehdottanut paluuoikeutta. He eivät näet ole ”suomalaisia” vaan ortodoksisia karjalaisia, mikä kai sitten on aivan eri asia.

  1. tammikuuta vietetään vainojen uhrien muistopäivää. Kouluissa kerrotaan holokaustista ja keskitysleireistä. Sitä, että Suomesta Neuvostoliittoon loikanneet kymmenet tuhannet suomalaiset ja yli 100 000 inkerinsuomalaista tapettiin etnisessä vainossa, ei muisteta. Se ei kuulu tarinaamme millään tasolla.

Yksikään tiedotusväline ei noteerannut inkerinsuomalaisten kansanmurhan 75-vuotispäivää, joka osui yhteen Suomen satavuotisjuhlien kanssa.

Tapahtumien uhreja on enemmän kuin talvi- ja jatkosodan vainajia, joille on pystytetty muistomerkki jokaiselle kirkkomaalle.

Vainoissa kuolleiden haudat ovat hiljaisia ja kaukana kotona. Voisi melkein luulla, että hekään eivät ole suomalaisia.

 

Suomalaisia eivät ole myöskään Irakista tänne saapuneet muslimimiehet, jotka ovat paenneet terrorismia, ja joita tässä maassa syytetään terroristeiksi. Lopulta tämä maa saattaa onnistua tekemään heistä ainakin muutaman terroristin, jos huonosti käy. Suomalaisia eivät ole romanit, eivätkä saamelaiset, joilta tämä maa on ryöstetty.

Olen kuullut kerrottavan, miten Lokan ja Porttipahdan tekojärvet 1960-luvulla rakennettiin. Kemijoki Oy:n mies oli kierrellyt amerikanautollaan peräkyliä. Töllien asukkaille oli juotettu viinaa ja lopuksi pyydetty nimi paperiin. Jälkikäteen oli käynyt ilmi, että he olivat myyneet maansa. Jos joku ei ollut viinaan menevä, kiristettiin valehtelemalla, miten naapurit jo myivät ja kohta saat vähemmän rahaa.

Tiedän ihmisen, joka ajelee veneellä Porttipahdan tekoaltaalla entisen kotitalonsa päällä ja naaraa veden muovaamia kantoja ja oksia. Se tuntuu kuulemma hyvältä. Hän oli lapsi lähtiessään veden alta, ja nyt hän on vanha. Siellä jossain alhaalla on metsä, jota vesi syö, ja josta muovautuu matkamuistoiksi sopivia kappaleita.

Mutta Suomen valtio saa nyt muutamia megawattitunteja sähköä. Meillä suomalaisilla on näet erityinen luontosuhde. Tehtyämme altaat, hakattuamme vanhat metsät, kuivatettuamme suot ja tuhottuamme vesistöt kaivoksista valuvalla moskalla, perustamme nyt uuden, entistä suuremman sellutehtaan, jonka nimikin on biotuotetehdas.

Avajaisiin tulee myös presidentti, sillä biotaloudessa on tulevaisuus.

 

Kansat ovat todellisia. Ne koostuvat elävistä, kosketeltavista ihmisistä, joissa veri virtaa ja sisäelimet sykkivät ja jotka jakavat kulttuurin, kielen ja käsitteet. Kansat myös lyövät toisiaan konkreettisesti turpaan, niin että sattuu. Suomalaisuudella on laaja soundtrack. Sillä on kuvittajansa ja sanoittajansa. Se koostuu sanoista, joita on tuhansia vuosia käytetty Euraasian metsissä. On tietty suomalainen tapa heiluttaa käsiä ja kohottaa kulmakarvoja, olla hiljaa ja pitää etäisyyttä.

Mutta ihmisten, kielen ja kulttuurin virta on loppumaton ja rajaton, ja suomalaisuuskin on. Ihmiset katkovat sitä fyysisillä ja henkisillä rajoilla, muovaavat ihmisten maailmasta kansojen maailman, ja kansojen maailmasta sen helpon kansanpainoksen, nationalismin maailman.

Siksi kansat ovat myös konstruktioita, hahtuvia sanoista, jotka huomenna punotaan toisin. Suomi on myös sattumaa. Tässä kohdassa voisi olla kaksi maata: Suomi ja Karjala. Pääkaupungit Turussa ja Viipurissa, lätkämatsissa rasistisia herjoja puolin ja toisin.

Sotaan kyllästyneille tarjotaan nyt vaihtoehdoksi kustomoitua Suomi-brändiä. Siinä on asioita, joita voi ostaa ja myydä: kännykät, Marimekko-kuosi sekä Muumit.

Suomella oli brändityöryhmä, jota veti Jorma Ollila. Se keksi, että Suomessa on puhdasta vettä (”Drink Finland”) ja ratkaisukeskeinen tunnelma. Suomalainen kädenpuristus on kuulemma maailman luotettavin, päätteli ryhmä, ja maksoi 150 000 euroa brittiläiselle konsultille.

Tämä Suomi-hype on perinteistä nationalismiakin paljon kauheampaa. Siinä maailmanhistoria on hyppy- tai heittokilpailu, jossa paras eli Suomi voittaa. Rakastamme vertailuja, ja kaikissa niissä olemme huipulla: kilpailukyvyssä, kouluissa, huippuyliopistoudessa.

Sen, joka tietää mistä tulee, ei tarvitsisi verrata itseään toisiin. Sellaiselle on aivan se ja sama, onko bruttokansantuote kasvanut prosentin vai kaksi. Mutta ikkunasta näkyy Suomi: Euroopan uusin ja rumin rakennuskanta. Nopeasti kaupungistunut maa, tasakattoisia, toimivia taloja.

Ne ovat suomalaisen insinöörin suunnittelemia.

 

Suomi saattaa olla perustettu myös vuonna 1863. Silloin tapahtui asioita, jotka loivat perustan sekä suomen kielen että biotalouden nykyiselle asemalle. Astui voimaan kielilaki, joka johti suomenkielisen kansanopetuksen ja lehdistön syntyyn. Ihmiset, jotka olivat aikaisemmin olleet esimerkiksi hämäläisiä, pohjalaisia tai karjalaisia, kuulivat koulussa olevansakin suomalaisia.

Samoihin aikoihin Suomi sai myös oman rahan ja keskuspankin. Seuraavina vuosina saavutettu itsenäisyys sementoitiin tapattamalla satojatuhansia ihmisiä nälänhädässä. Pankkijohtaja Snellman ei näet halunnut ostaa viljaa lainarahalla tai Venäjän avulla.

Raha ja pankki säilyivät, ihmiset menivät. Siitä kiitokseksi Snellmania nyt pidetään suurmiehenä.

Jokunen vuosi sitten Suomen pääministeri puhui kansalle televisiossa. Hän kertoi, että suomalaisten tärkein kysymys on valtionvelka. Puheessaan hän käytti brändityöryhmältä ostettua kädenpuristusvertausta ja luontosuhdehöpötystä, joista oli maksettu

150 000 euroa konsulttipalkkiota julkisista varoista.

Pääministeri kertoi, että olemme samassa veneessä. Kaikkien täytyy ajatella velkaa ja vientiteollisuuden kilpailukykyä. Tämä on se asia, jonka Snellmankin olisi sanonut nälkään kuoleville, jos olisi ollut televisio.

 

Sodan aikana Helsingin yliopiston rehtori Rolf Nevanlinna sanoi avajaispuheessaan, että ”on tuleva aika, jolloin vapautemme on turvattu ja kansamme täydellä antaumuksella voi omistautua suorittamaan kansallisia tehtäviään inhimillisen kulttuurin palveluksessa”.  Nyt kun tuo aika on tullut, saman yliopiston rehtori Jukka Kola ehdotti tämän vuoden avajaispuheessa, että yliopistojen pitää profiloitua ja lisätä yhteistyötä bisneksen kanssa.

Bisnes ja kasvu täyttävät minut surulla, sillä kukaan ei koskaan osaa sanoa, miksi tämä koulu, tuo metsä ja suo uhrataan talouskasvulle eikä jotain toista koulua, suota ja metsää.

Mutta muutakaan yhteistä tarinaa meillä ei ole.

Silti tiedän, että oikeat suomalaiset eivät ajattele kiky-sopimusta ja kasvua. Todellisuuden suomalaiset ajattelevat kevätkylvöjä, pornoa ja kissakuvia. Heidän päässään jumputtavat biisit, jotka kertovat rakkaudesta ja pettymyksestä.

 

Nationalismi ja konsumerismi, asevelvollisuus ja konsultit kertovat, että kaikki pitää panna ajattelemaan samoin. Pitää olla isänmaallinen. Pitää ajatella kasvua, vientiteollisuutta ja bisnestä, olla kansainvälinen. Pitää brändätä, tarjota asiakkaalle elämyksiä, pärjätä kilpailussa.

Nykyisin sanotaan yhä useammin myös: pitää olla reipas. Pitää hymyillä. Pitää olla positiivinen, polkea kuntopyörää ja irvistää. Sitten ihmetellään, miksi maassa on niin paljon masentuneita nuoria, vaikka Alex Stubb on hymyillyt ja Jari Sarasvuo tsemppauttanut.

Oikeasti valtion menestys mitataan siinä, kuinka paljon erilaisuutta se pystyy nielemään.

Jos tällä valtiolla ylipäätään on jotain arvoa, se on tässä: tämä on Suomi, me olemme suomalaisia, ja me emme ole samassa veneessä. Me emme ole matkalla samaan suuntaan. Meidän tarinamme risteävät Suomessa, mutta ne ovat eri tarinoita, joista ei muodostu yhteistä kertomusta. Ja niin on hyvä.

Mitä yhtenäisempi tarina, sitä surkeampi elämä. Siksi Venäjän kurjistuminen saa tuekseen koulutuspolitiikkaa, jossa historiasta ja erityisesti sodista tuotetaan yksi ainoa oikea virallinen versio. Venäjällä kun ei öljytulojen ehtyessä ole muuta tarinaa kuin nationalismi.

Siksi meidän kouluihimme halutaan yrittäjyyskasvatusta, ja yliopistoihin firmoja. Siksi taiteen tehtävää arvioidaan sen tuottamana hyvinvointina ja terapiana, jonka hinta lasketaan merkitysten sijasta rahana. Meillä kun ei ole muuta tarinaa kuin raha ja sen kasvu.

 

Oikeasti mikään ei olisi kauheampi kuin Suomi, jossa kaikki olisivat yksissä tuumin panemassa ”Suomea nousuun”. Se olisi kaiken loppu: biotuotetehdas joka kylässä, vieressään tekoallas ja kaivos. Joka kaupungissa miljoona konttoria, joissa kaikissa olisi brändättyjä kasvuyrityksiä. Ne tekisivät pelejä vihaisista linnuista, siileistä ja saimaannorpista.

Puhuin taannoin suomalaisen kanssa, joka asuu laulujen Pariisissa. Hänen vaimonsa on amerikkalainen ja hän matkustelee Uiguuriassa. Hän on asunut Saksassa ja Venäjällä. Hänen mukaansa on aivan selvä, että Suomi on toimivin yhteiskunta maailmassa. Samalla se on kuitenkin ainoa maa, jossa systeemiä yritetään muuttaa loputtomasti kiihtyvää tahtia.

Suomalainen journalisti Anu Partanen, joka asuu ihaillulla Manhattanilla, saavuttaa Amerikassa mainetta kirjoituksilla, joissa kerrotaan, miten amerikkalaista unelmaa voi toteuttaa parhaiten Suomessa, jossa paksu julkinen sektori maksaa ihmisille etuuksia. Samaan aikaan Suomessa ravaavat konsultit Amerikasta kertomassa, miten tuo ja tämä suomalainen rakenne pitää purkaa ja tehdä se amerikkalaisemmaksi.

Haluaisin huutaa Suomen päättäjille: Jättäkää Suomi rauhaan! Unohtakaa se! Unohtakaa sote-uudistus, unohtakaa maakuntamalli! Älkää muuttako mitään. Matkustelkaa ulkomailla, ja oppikaa, että kaikki, aivan todellakin lähes kaikki, on Suomessa jo hyvin.

Kaikki paitsi marisevat suomalaiset. Tai uudistuskiimaiset suomalaiset. Suomalaiset, jotka eivät tiedä, mistä tulevat ja hosuvat siksi ympäriinsä, ikään kuin olisivat johonkin menossa.

Uskokaa vain, kyllä tämä suomalainen masennus hellittäisi, jos vain lakkaisimme uudistamasta Suomea, tyytyisimme Suomeen.

 

On helppo sanoa, että Suomi on keskiluokkainen, omahyväinen ja sisäänlämpiävä maa. Italiassa tutustuu ihmisiin helpommin. Pariisissa on rikkaampi kulttuurielämä. Frankfurtissa on urbaanimman näköistä. Mutta onneksi ei tarvitse verrata, sillä Suomen rajat ovat avoimet. Täältä pois ja tänne pääsee takaisin, kuten jo kivikaudella.

Mutta minua ei oikeastaan kiinnosta, onko Suomi hyvä vai huono maa.

Ajattelen, että se on kohtaloni. Kannan tätä Suomea mukanani joka paikkaan. Olen opiskellut elämässäni neljääkymmentä kieltä, mutta osaan oikeastaan vain suomea.

Vain Suomessa ymmärrän ihmisten kulmakarvojen liikahduksia ja tuhahduksia.

Harvalla meistä on äitiinsä täysin erinomainen suhde, mutta äidin syntymäpäivillä skoolataan kyllä. Sanotaan: ilman sinua ei olisi minua, ja ketä minä sitten inhoaisin. Onnea äiti!

Ja onnea myös Suomi!

Minulle on kerrassaan sama, mikä on sinun bruttokansantuotteen kasvusi. En yhtään halua olla auttamassa vientiteollisuutesi menestystä.

En vähääkään välitä, miten peruskoulusi menestyy Pisa-vertailussa, vaikka lapsista ja opettajista pidänkin. Jääkiekkojoukkueesi menestys voi hetkeksi herättää minut horteestani, mutta itse asiassa sekin taitaa olla melkein se ja sama.

Kun ihminen aikuistuu, hän ymmärtää, että enemmän kuin intohimosta ja valinnasta rakkaudessa on kyse riippuvuudesta ja kohtalosta.

Koska meillä on vain yksi elämä, painan pääni ja siunaan hiljaisuudessa menneitä sukupolvia.

 

Ajattelen tuohikirjeiden kasvottomia ihmisiä, Pähkinäsaaren ja Stolbovan rauhan rajamerkkien siirtelijöitä. Ajattelen itää, länttä ja pohjoista, suomen, saamen, karjalan, ruotsin ja venäjän sanoja. Ajattelen niitä, jotka vuonna 1918 sotivat, omia sukulaisiani rintaman molemmin puolin.

Ajattelen isän äitini sukua, jossa monen elämä päättyi kivettömään joukkohautaan Petroskoin ulkopuolella, isänmaasta kaukana ja toisia suomalaisia, joita en tuntenut, mutta jotka hukkuivat matkalla Amerikkaan tai pääsivät sinne ja rikastuivat, mutta lakkasivat olemasta suomalaisia.

Ajattelen rakasta isoisääni, joka nousi nuoruutensa kranaattikuopasta ja käveli yliopistoihin luennoimaan suomalaisesta taiteesta.

Ajattelen Hugo Simbergin taulua Haavoittunut enkeli, josta ukkini sanoi, että se on paras taulu.

Ajattelen äitini syntymäkodin laiturilta avautuvaa maisemaa, jossa on havupuita, kukkuloita ja saaria, ja yöllä sen ylle syttyvät tähdet.

Sitä, että Volter Kilpi kirjoitti kosmisen kirjan elämästä saaristossa ja että Juice Leskinen lauloi Yölennosta.

Että näitä taideteoksia on hyvin vaikea selittää sille, joka ei tunne Suomea lihassaan.

Että olen saanut niiden sanoista sanomatonta lohdutusta, joka on parantanut suomalaista melankoliaani ja samaan aikaan syventänyt sitä.

Hyvää päivää 6.12.2017.

Luoja, varjele isänmaata!

muumit

Olen ajanut itseni politiikan ulkopuolelle. En kestä enää nykyistä. Olen saanut totaalisen ummetuksen asiaan (kiitos kuvasta Jukka!).

En tajua missä kohtaa mopo ajoi pöpelikköön jos sanotaan avoimesti, että elämme ”kilpailuyhteiskunnassa”?

En minä ainakaan elä. Minä elän omaa elämääni läheisten rakkaitten ihmisten ja eläinten kanssa. Toivon että saisin elää hyvän elämän, rakastettuna, rakastavana ja mahdollisimman terveenä. Ja toivon samaa muillekin.

img_8417

Tekstiä ei löydy vielä Imagen verkkosivuilta, joten …

Uudessa Imagessa oli taas loistavan Reeta Rädyn kirjoitus, Kivat ja tehokkaat, jossa viitattiin laajaan, Googlen työntekijöistä tehtyyn tutkimukseen. Siinä selvisi, että:

Parasta tulosta tekivät kivat, toisiaan kuuntelevat ja ymmärtävät ihmiset.

Ei kovin vaikeaa uskoa. Ei siinäkään höpisty kilpailusta sanaakaan. Jos ihmiset kohtelevat toisiaan hyvin ja ystävällisesti, kuuntelevat erilaisiakin mielipiteitä, syntyy hyvää – työtäkin.

Kun katsoo uutisia, oman ja muiden maiden johtoa, on selvää, ettemme kulje enää samaa tietä, emme edes samassa läänissä. Taidankin kelata taustamusiikistani uudelleen kohtaan 6:10, josta alkaa upea nousu (Metallican Halo on Fire).

SUOMI ON ÖKYRIKAS KAIKILLA MITTAREILLA

Uudessa Image-lehdessä on niin hyvin kirjoitettu tutkija Janne Saarikiven Kohti parempaa -juttu, että sitä on pakko referoida, koska sitä ei (vielä) ole bittimaailmassa.

Meille nimittäin valehdellaan koko ajan, joka tuutista. Meidän pitäisi kilpailuloikata, tuottohypätä ja vaikka mitä. Palkat pitäisi alentaa ja töitä tehdä koko ajan lujempaa – vain siten pärjäämme maailmassa. Katsotaanpa miten pärjäisimme suomalaisen nykypolitiikan onnistuessa esim. singaporelaisia vastaan?

Katselin Singaporea sillalta. Edessä siinteli yksi maailman suurimmista satamista, alla kulki kahdeksankaistainen moottoritie, ympärillä kohosi kiiltäviä pankkimaailman temppeleitä. Ajattelin samaa kuin moni eurooppalainen tässä maisemassa: miten selviämme näiden suuruudenhullujen, 24/7 kasvua takovien talousihmeiden rinnalla? Sydämen syke nousee, kun vain katsoo tätä rahan, talentin, valon ja orjatyön määrää. Pitkää päivää, lyhyttä lomaa, jokaisella selkeä käsitys siitä, mihin valtionjohto uskoo, mitä tavoittelee, mitä siltä on turha odottaa.

Singapore on väkiluvultaan Suomen kokoinen kaupunkivaltio. Kuuntelin siellä ollessani pääministeri Lee Hsien Loongin kansallispäivän puheen (23.8.). Sitä saattoi seurata kiinaksi, englanniksi, tamiliksi, malaijiksi tai viittomakielellä. Tiivistettynä sanoma oli: kukaan muu ei ole vastuussa elannostasi, jokaisen on tehtävä kovasti työtä sekä yksilönä että ”Team Singaporen” jäsenenä, jotta menestys voi jatkua.

>Viesti ei ollut uutinen, vaan toteamus siitä, että kaikki on ennallaan. Singaporea johdetaan kuin yritystä. Sosiaaliturvaa ei juuri ole. Muuta ei ole luvattukaan.

Singaporelaiset ovat nousseet 50 vuodessa hökkelikylistä metropolin räikeään säihkeeseen. On ruokaa, asunnot, töitä pian kahdelle miljoonalle ulkomaalaisellekin. Työttömyysprosentti: 2. Kaksi!

Kehityksen hinta: autoritaarinen hallinto, valtavat tuloerot, kuolemantuomio, onneton sananvapaus, hiipivä pettymys siitä, että onni ei tullut rahan mukana eikä menestys kohdellut kaikkia samoin.

Lisää rahaa = Hyvinvointi pysyy? Ylittäessään tietyn perustulotason, ihmisen onnellisuus ei lisäänny vaan laskee.

Kuka on niin lapsellinen, että kysyy koko ajan kuka hyppää pisimmälle, korkeimmalle ja kellä on pisin? Yritysjohtajat ja poliitikot, ehkä yliopiston rehtoritkin.

TEE TOISIN JA TAISTELE SEN PUOLESTA

IMG_5745

Totuus.

Talous on globaali, politiikka ei ole. Se on systeemin suurin ongelma. Jos politiikka on merkityksellistä, se on globaalia tai paikallista politiikkaa.

Tärkein kysymys on, miten jäämme eloon ja miten edes muutama delfiinii, puu ja gorilla voisi jäädä eloon kanssamme?

Sitä ei voi päättää Suomen pääministeri.

IMG_5747

Mitä meille kerrotaan?

Globaali puolue

Hyvät ihmiset, perustakaa globaali puolue, joka ajaa samaa asiaa kaikissa maissa. Sen tulee vaatia

  • päättömän kasvun pysäyttämistä,
  • itsekkyyden lopettamista,
  • ihmisarvoa,
  • armeijoiden poistamista.

Sen tulee ajaa ihmisten, eläinten ja kasvien asiaa, ei yritysten ja talouden.

IMG_5753

 

Tämä Imagen pääkirjoitus todistaa hypoteesiäni:

Ihminen on kiinnostunut vain oman ikänsä ja elämäntilanteensa lähellä olevista faktoista, säännöistä, asioista, ilmiöistä ja ihmisistä.

Ts. Vanhukset ovat kiinnostuneita toisista vanhuksista, mutta kukaan muu ei ole kiinnostunut heidän tilanteestaan. Olemme hädin tuskin kiinnostuneita omista (iso)vanhemmistamme. Kataisen katastrofihallitus heitti vanhukset ”mäkeen” ja sinne he sitten jäivät.

Itse yritän parantaa kaikin tavoin pienyrittäjien asioita ja tilaa. Sama dilemma: Pienyrittäjäasioista ovat kiinnostuneet vain muut 180 000 pienyrittäjää, ei yksikään ”ei-yrittäjä”, sillä heillä ei ole hajuakaan yrittämisestä.

Miten siis voisimme odottaa kansanedustajilta kaikkea?

Kansanedustaja, yksikkömuodossa, voi parantaa oman kokemusperänsä tuomia asioita, ei juuri muuta, poislukien helppokäsitteiset asiat, kuten tien, junayhteyden tmv. asian edistäminen.

Pikku Apuri

 

Olen keskustellut viikon sisään kahden asiakkaani kanssa, sillä kummallakaan ei ole ollut oikeaa käsitystä siitä, miten sitten toimitaan, kun sivut ja muut on heille luovutettu ja kassakone ei käykään odotuksien mukaisesti.

Siitä otan nyt opin ja pyydän anteeksi. Lupaan kertoa selvemmin jatkossa, mitä nykytilanne vaatii. Tämä kirjoitus avatkoon sen keskustelun.

Pointti on tämä: Ennen toimisto teki asiakkaalle tarvittavan. Nyt sen tekee jokainen itse. Jollei osaa, siihen pitää palkata ulkopuolinen.

Me teemme välineet, joiden avulla asiakas kykenee levittämään ilosanomaansa.

Jollei meitä ole palkattu ilosanoman kirjoittajiksi, emme voi taata sitä, kuinka paljon se sanoma saa ilmaa alleen.

Voimme ja autamme jälkeenkin päin kaikessa, jossa on oikeasti järkeä. Se mitä naapuri tai tuttu kertoo, ei välttämättä tarkoita että siinä on järkeä. Mutta se apu on meidän työtämme. Siitä kuuluu meille korvaus.

Itselle ei tulisi mieleenkään mennä sanomaan esim. kostausmittausta tekevälle ammattilaiselle mitä serkkuni kertoi hänen käyttämänsä Husqvarna zx 446:n kostausmittarianturin talviominaisuuksista.

OLE REHELLINEN JA ROHKEA

Ei voi mennä vikaan, jos kerrot rehellisesti missä menet tai mitä haluat. Kerro myös haasteista. Älä myy koskaan. Näe se vaiva, että katso myös pinnan alle.

Heitä suojeluvaistostasi iso osa takkaan ja polta se. Mitä nuorempi asiakaskunta, sitä enemmän he odottavat paljasta sielua. Siitä todisteena esim. tubettajien valtavat katsojamäärät.

IMG_2870

Tämäkin on sisältömarkkinointia.

 

Kuvassa yllä olevalla sinkkukaverillamme oli tarve löytää naispuolista seuraa Hua Hinista. Auttaaksemme siinä teimme hänelle iltojen aseeksi t-paidan, jossa mainostetaan viileää ilmaa – hänen huonessaan. Onnistumis- ja konversioprosentit osoittautuivat korkeiksi 😉

Nykyisen omamarkkinoinnin työmäärää ei moni ymmärrä.

Moni takoo vuosia, ennenkuin se työ konkretisoituu oikeiksi tuloiksi. Pikavoiton saa vain osumalla tuurillakin napakymppiin, kuten S-ryhmä osui aiemmin halpuuttaa -termin lanseerauksessa.

Pikku Apuri

Jaan täällä kokonaisuudessaan artikkeleita, jotka osuvat poikkeuksellisen lujaa ohimoon. Tässä taas yksi.

Löydän itseni tuosta suoraan, vaikka olenkin y-sukupolveen verrattuna jo setäihminen. Todella hyvä kuva siitä, mihin työ on menossa, ja missä se jo osalla on.

Uusi ihminen

heikki_valkama_2013_1

(Heikki Valkama, Image)

Työ on menossa uusiksi. Tai ainakin on syntynyt uusi sukupolvi, joka haluaa työskennellä eri tavoin kuin edeltäjänsä.

Uusi työ ei ole sidottuna paikkaan: työntekijä liikkuu sen mukaan, missä hänen verkostonsa liikkuvat. Pysähtymistä vaativat hommat tehdään kotona tai kahvilassa.

Enää ei mennä töihin yhteen firmaan, työn mielekkyys on tärkeämpää kuin palkka. Verkostot ovat tärkeä osa uutta työtä: olennaista on, keitä tuntee ja keiden kanssa pääsee tekemään töitä. Yhä useampi ryhtyy omasta halustaan tai pakon sanelemana yrittäjäksi.

Uuden sukupolven työ on mobiilia: se tapahtuu myös sosiaalisessa mediassa. Työpalavereita käydään Facebook-keskusteluissa ja työkontakteja vaalitaan ja luodaan Twitterissä. Työn mullistajat ovat usein diginatiiveja, sukupolvi Y:n edustajia.

Mitä enemmän pohdimme tämän lehden kansijuttua Aleksi Valavuoresta (syntynyt 1978), sitä enemmän alkoi tuntua siltä, että hän on kuin karikatyyri uuden sukupolven edustajasta.

Kun Valavuori saa idean lennättää faneja koripallon MM-kisoihin, hän ottaa yhteyttä Finnairiin ja aloittaa projektin. Hän käyttää verkostojaan, levittää tietoa sosiaalisessa mediassa – ja pari päivää idean saamisen jälkeen fanit istuvat lentokoneessa matkalla Sloveniaan.

Silti Valavuori ei ole matkanjärjestäjä. Hänelle tempaus oli vain yksi projekti.

Valavuoren innoittamana piti kaivaa esiin kanadalaisen tutkijan ja tietokirjailija Don Tapscottin määrittelyt nettisukupolvesta. Tapscott joukkoineen haastatteli lähes 10 000:ta uuden sukupolven edustajaa. Tutkimusaineiston perusteella hän määritteli nettisukupolven vuonna 2009 kirjassaan Grown up Digital (suom. Syntynyt digiaikaan). Verkkosukupolvea ovat 1977-1998 syntyneet nuoret ja aikuiset.

Sukupolvesta puhutaan myös nimellä Y-sukupolvi, mutta Tapscottista käsite on huono. Douglas Couplandin romaanista nimensä saanut sukupolvi X on merkityksetön väliinputoaja, eikä nettisukupolvea pitäisi nimetä X:ää seuraavaksi Y:ksi.

Nettisukupolvea määrittävät Tapscottin mukaan kahdeksan normia: 1. vapaus, 2. räätälöinti, 3. tutkiminen, 4. eettisyys, 5. yhteistyö, 6. viihde, 7. nopeus ja 8. innovatiivisuus.

Tapscottin mukaan työn kannalta vapaus tarkoittaa sitä, että sukupolven edustajat haluavat valita milloin ja missä työskentelevät. Teknologian avulla he pääsevät perinteisen toimiston rajoituksista. He haluavat vapautta vaihtaa työpaikkaa ja valita polkunsa.

Räätälöiminen merkitsee sitä, että nettisukupolvi haluaa kustomoida. Paitsi itselleen sopiviksi muunnellut vimpaimet ja sisällön, he haluavat räätälöidyn, itselleen sopivan työn.

Nettisukupolven edustajat ovat Tapscottin mukana tarkastelijoita. He haluavat läpivalaista organisaatiot ja päästä informaation alkulähteille, selvittää, mistä saa tietoa – ja muokata ja käyttää tietoa hyväkseen. Työnantajiltaan ja yrityksiltä he haluavat integriteettiä ja avoimuutta, sekä miettiessään, missä työskennellä että miettiessään, mitä ostaa.

Nettisukupolvi haluaa viihdykettä ja leikkiä työltään, koulutukseltaan ja ystäväpiiriltään. Sen edustajat vievät leikkisyyden ja pelinomaisuuden töihin. He ovat yhteistyön ja suhteiden sukupolvi. He tekevät asioita yhdessä sosiaalisessa mediassa ja verkkopeleissä.

Uusi sukupolvi haluaa nopeutta. Se haluaa tehdä asiat heti, ja kaiken pitää tapahtua vauhdilla. Vastaukset pitää saada heti.

Nettisukupolvi on keksijöiden sukupolvi: se haluaa tehdä itse ja omaksuu nopeasti uudet teknologiat ja innovaatiot. Näiden avulla se haluaa muuttaa tavan tehdä töitä.

Päätelmät ovat yleistyksiä, Kuten sukupolvikirjallisuudessa esitetyt määritelmät yleensä ovat. Eikä uusi työ ole missään nimessä diginatiivien yksinoikeus. Nettisukupolvelle se on kuitenkin lähtökohta.

Vanhemmat voivat mutista, että taloja ja tehtaita ei rakenneta kahviloissa läppärin äärellä. Uuden työn osat levittäytyvät silti joka puolelle. Kaikenlaiset yritykset ja organisaatiot joutuvat omaksumaan osia uudesta työstä ja nettisukupolven normeista. Työn vallankumous on jo täällä.

Ne yritykset ja organisaatiot, jotka eivät osaa sopeutua työn vallankumoukseen, kuolevat.

Pikku Apuri