Artikkelit

Suomi 100 on melkoista pönötyksen juhlaa. Ehkä huikein ja opettavainen juttu mihin olen törmännyt, on tämä Janne Saarikiven uudessa Imagessa julkaistu juttu. Siksi se saa julkaisun myös täällä.


Suomen satavuotisjuhlien aihe ei ole historian Suomi, vaan Suomen ”ilme”, falski omakuvamme, kirjoittaa Janne Saarikivi.

Suomi ei ole satavuotias. On olemassa asia nimeltä Suomen satavuotisjuhlat. Juhlat ovat jatkuneet lähes vuoden ja etenevät kohti aamuyön aivokuollutta vaihetta, jota kukaan ei välitä muistella. Se juhlista. Mutta miten vanha on Suomi?

Katson Novgorodin tuohikirjettä numero 278. Tuhatvuotisessa vaaleassa tuohenpalassa on raaputettuna varhaisimpia suomalaisten tunnettuja nimiä. Mies nimeltä Ikähalu, liikanimeltään kumarainen, on myynyt tai suorittanut maksuna kolme näädännahkaa. Laitakylä-nimisessä paikassa Ihalaita-nimisen henkilön vaimo on maksanut kaksi näädännahkaa ja puoli ruplaa. Saman verran on maksanut Ihalan tai Ihalaisen veli Munomieli Kurolassa tai ehkä Kyyrölässä.

Meillä ei ole aavistustakaan, keistä tuohessa puhutaan, missä he oikeastaan ovat asuneet tai mistä maksaneet. Silti tiedämme, että he edustavat ensimmäistä kirjallista jäännettä kieli- ja kulttuuriperinnöstä, jonka jatkaja on Suomen valtio.

Vuosisatoja ennen kuin Virén oli juossut, Sibelius säveltänyt ja Kekkonen puhunut, täällä oli suomalaisia. He olivat luoneet pitäjä- ja maakuntalaitoksen, käräjälaitoksen, saunakulttuurin ja runotradition Väinämöisestä. He asuttivat jokien ja järvien rannat ja rakensivat linnavuoret, nuottasivat ja söivät saimaannorppia.

He olivat yhteydessä koko maailmaan; haudoissa on pronsseja Siperiasta, miekkoja Saksasta, kolikoita Bagdadista.

 

Suomen satavuotisjuhlien aihe ei silti ole historian Suomi, joka on luonut meidät, vaan falski omakuvamme, Suomen ”ilme”. Se on kopioitu kansainvälisestä nationalismista ja bisnestilastoista. Kuorrute on tilattu brändiasiantuntijalta, joka on muotoillut ketään loukkaamattomia sloganeja graafisen ohjeiston mukaan.

Juhlinta näyttää siltä, että Suomi on tasan 73 vuotta. Ehdoton valtaosa kaikesta muistelosta liittyy vuoden 1944 sotatapahtumiin.

Minunkin ukkini osallistui kesän 1944 isänmaalliseen päätapahtumaan, torjuntataisteluihin (Kannaksellako vai muualla, en muista). Hänen kokemuksestaan ei silti saisi sankarikertomusta Ilta-Sanomien sarjaan 100 tarinaa sodasta.

Sakari Saarikivi lähetti kotiin kirjeen, että paetkaa lasten kanssa Ruotsiin, sillä sitä, mitä täältä tulee, ei voi pysäyttää. Kirje ei tullut perille, vaan jäi toimiupseerin sensuuriin.

Sitten ukki haavoittui tykistökeskityksessä. Hän makasi kranaattikuopassa, jossa oli raajojen pätkiä. Ukki oli ihmetellyt vieressään olevasta kädestä, mahtaako se olla hänen omansa. Hän kokeili, kykenisikö liikuttamaan sen sormia.

Ne toimivat.

Dramaattista, mutta toinen maailmansota ei ole erityisen suomalainen kokemus. Olen kuullut kertomuksia sodasta myös venäläisiltä, unkarilaisilta ja virolaisilta ukoilta. Sama se, sotiiko Suomi Venäjää vastaan vai Venäjä Suomea vastaan, tapahtumissa on liejua, pelkoa ja kuolemaa.

Maailmassa on valtio, joka on lopettanut menneistä sodista ylpeilyn, Saksa. Jos olisi saksalainen, olisi siksi syytä olla ylpeä patriootti. Suomessa on Simo Häyhä, joka tappoi viisisataa venäläistä lumihangessa maaten. On Lauri Törni, joka sai Mannerheim-ristejä ja rautaristejä. On sen ja sen rykmentin perinneyhdistys, Lotta Svärd Säätiö ynnä muuta.

Sitten ihmettelemme, että Venäjällä pystytetään patsas Mihail Kalashnikoville.

 

Venäjästä tulee mieleen, että Suomi on 208 vuotta vanha, Venäjän perustama valtio. Jos on olemassa tilaisuus, jossa Suomi on perustettu, se on Porvoon valtiopäivät vuonna 1809. Venäjään liitettiin maakuntia, joille luotiin yhteiset rajat ja alueelle nimi. Keisari Aleksanteri otti itselleen tittelin Suomen suuriruhtinas ja puhui Suomen kansakunnasta.

Onpa todella onni, että venäläiset tulivat tänne. Venäjän vallan aika oli suomalaisen kulttuurin kultakausi. Kalevala kerättiin ja julkaistiin, Kansallismuseo rakennettiin, Edelfelt ja Gallén-Kallela maalasivat, ja Sibelius sävelsi Venäjän keisarikunnassa.

1800-luvun alkupuolella oli työ ja tuska saada suuriruhtinaanmaan väestö uskomaan, että he eivät ole ruotsalaisia. Sitä varten investoitiin infraan. Perustettiin uusi pääkaupunki ja tuplattiin sen yliopiston rahoitus. Kaiken maksoi isänmaamme Venäjä, Uralin ja Siperian siirtomaista ryövätyillä arvometalleilla ja orjatyöllä.

Yliopiston kivijalassa ovat kaukaisten, lähes kaikille tuntemattomien kielisukulaistemme rikkaudet. Ylemmissä kerroksissa istun minä suomalais-ugrilaisen laitoksen käytävällä ja tutkin heidän kieliään. Tällainen on länsimaiden suhde muuhun maailmaan, eikä Suomi tässäkään ole mitenkään erikoinen.

Suomi ei itsenäistynyt vuonna 1917. Se jatkoi olemistaan, kun Venäjän keisarikunta katosi. Vasemmisto ja oikeisto julistivat vuorotellen maan itsenäiseksi toisen boikotoidessa. Tärkeintä ei ollut itsenäisyys vaan se, minkä puolueen itsenäisyys on kyseessä. Natsit ja suvakit, anteeksi, valkoiset ja punaiset, inhosivat toisiaan syvästi, enemmän kuin rakastivat isänmaataan.

Valtiollinen itsenäisyys ei ollut enemmistön tavoite. Jos asiasta olisi ollut kansanäänestys, olisi käynyt kuin Kataloniassa 2017. Neljäkymmentäkolme prosenttia olisi äänestänyt jaa. Kotiin olisi jäänyt 57 prosenttia väestöstä ja sanonut ottiatuota, mutta en ota kantaa.

Toisaalta Suomi oli jo olemassa. Oli rajat, valuutta, eduskunta, naisten äänioikeus. Oli puoluelaitos. Suomi oli ennen ”itsenäistymistään” tavallaan itsenäisempi kuin nyt.

Nyky-Suomen laki on alisteinen EU-direktiiveille, mutta vuonna 1916 Suomen laki oli suuriruhtinaanmaassa Venäjän lakia ylempänä. Suomella oli valuuttapolitiikka, oma kansalaisuus ja tulliraja. Nykyään ei ole.

Suomen itsenäistyminen ei tapahtunut tyhjiössä. Keisarikunta hajosi. Myös Baltia, Ukraina, Gruusia, Kauko-Itä itsenäistyivät. Alkoi suuri sota. Suomessa on riidelty, tulisiko vuoden 1918 tapahtumia nimittää vapaussodaksi, kansalaissodaksi vai kapinaksi, mutta paras nimitys olisi Venäjän sisällissota, Suomen rintaman tapahtumat.

Venäjän sisällissota oli aikansa Kongon konflikti: verinen, sekava ja täynnä ulkomaiden joukkoja. Amerikkalaiset valloittivat Vladivostokin ja englantilaiset Arkangelin. Helsingin valloitti saksalainen divisioona, jonka komentaja von der Goltz ojensi Suomelle tämän niin sanotun itsenäisyyden.

Vuonna 2017 Suomi on menettänyt loistavan tilaisuuden pystyttää kansallinen muistomerkki vuoden 1918 sodan uhreille Suomen 100-vuotisjuhlien ja sovun merkiksi. Ensi vuonna sadan vuoden takaisia tapahtumia muistelevat kyllä työväenyhdistykset ja jääkärien perinnejärjestöt, mutta ei Suomen valtio. Se ei osaa sanoa Suomen itsenäistymisestä mitään.

 

Talvisodasta ja torjuntataisteluista puhutaan, koska itsenäistymisessä ei ollut mitään hohtoa. Se oli puolueriita ja sattumaa. Se ei tuonut tullessaan suomalaisen kulttuurin kukoistusta, pikemminkin päinvastoin. Siksi yleisessä tietoisuudessa Suomen historiaan mahtuu vain kaksi tapahtumaa: venäläisen tankin alle ryömivä hiljainen mies ja vierestä katsova Mannerheim.  Suomen historiaa symboloi suomalaiseen astiankuivauskaappiin kuivumaan pantu Tuntematon sotilas -vessaharja, yrittäjähenkisen kansakunnan teollisuustuote toisen sisällä.

Muutakin voisi muistaa: esimerkiksi sen, miten 400 vuotta sitten Stolbovan kylässä Ruotsi ja Venäjä päättivät taas yhden verisen sodan ja määrittelivät samalla 400 vuotta myöhemmän kansan.

Rajaa siirrettiin itään. Ruotsiin liitetyiltä alueilta pakeni ortodokseja, ja näin syntyivät Tverin, Tihvinän ja Valdain Karjalan alueet Venäjällä.

Jäljelle jääneet karjalaiset joutuivat maksamaan tavallisten verojen ohella myös luterilaisen papin palkan. Tämän oli määrä käännyttää heidät, mikä lopulta lähes onnistuikin. Karjalaiset maksoivat näin oman kulttuurisen kansanmurhansa kulut.

Syntyi kunnon suomalaisen ja ryssän ero. Pohja uskon ja kansan samastamiselle oli paukutettu sata vuotta aiemmin Wittenbergin linnankirkon oveen.

Nyt kun itsenäisyyden juhlavuosi on lopuillaan, huomaamme, että emme muistaneetkaan kolmen päällekkäisen juhlavuoden ketjua: reformaatio 500 vuotta, Stolbovan rauha 400 vuotta, Suomi 100.

Linja kulkee Agricolan Uuden testamentin ja Stolbovan kylän kautta 500 ja 400 vuoden takaisista tapahtumista vuoteen 1991. Tuolloin Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisille ”paluuoikeuden” Suomeen. Nykyisen Suomen alueelta Pohjois-Karjalasta 1600-luvulta Tveriin ja muualle Venäjälle siirtyneille ei kukaan silti ehdottanut paluuoikeutta. He eivät näet ole ”suomalaisia” vaan ortodoksisia karjalaisia, mikä kai sitten on aivan eri asia.

  1. tammikuuta vietetään vainojen uhrien muistopäivää. Kouluissa kerrotaan holokaustista ja keskitysleireistä. Sitä, että Suomesta Neuvostoliittoon loikanneet kymmenet tuhannet suomalaiset ja yli 100 000 inkerinsuomalaista tapettiin etnisessä vainossa, ei muisteta. Se ei kuulu tarinaamme millään tasolla.

Yksikään tiedotusväline ei noteerannut inkerinsuomalaisten kansanmurhan 75-vuotispäivää, joka osui yhteen Suomen satavuotisjuhlien kanssa.

Tapahtumien uhreja on enemmän kuin talvi- ja jatkosodan vainajia, joille on pystytetty muistomerkki jokaiselle kirkkomaalle.

Vainoissa kuolleiden haudat ovat hiljaisia ja kaukana kotona. Voisi melkein luulla, että hekään eivät ole suomalaisia.

 

Suomalaisia eivät ole myöskään Irakista tänne saapuneet muslimimiehet, jotka ovat paenneet terrorismia, ja joita tässä maassa syytetään terroristeiksi. Lopulta tämä maa saattaa onnistua tekemään heistä ainakin muutaman terroristin, jos huonosti käy. Suomalaisia eivät ole romanit, eivätkä saamelaiset, joilta tämä maa on ryöstetty.

Olen kuullut kerrottavan, miten Lokan ja Porttipahdan tekojärvet 1960-luvulla rakennettiin. Kemijoki Oy:n mies oli kierrellyt amerikanautollaan peräkyliä. Töllien asukkaille oli juotettu viinaa ja lopuksi pyydetty nimi paperiin. Jälkikäteen oli käynyt ilmi, että he olivat myyneet maansa. Jos joku ei ollut viinaan menevä, kiristettiin valehtelemalla, miten naapurit jo myivät ja kohta saat vähemmän rahaa.

Tiedän ihmisen, joka ajelee veneellä Porttipahdan tekoaltaalla entisen kotitalonsa päällä ja naaraa veden muovaamia kantoja ja oksia. Se tuntuu kuulemma hyvältä. Hän oli lapsi lähtiessään veden alta, ja nyt hän on vanha. Siellä jossain alhaalla on metsä, jota vesi syö, ja josta muovautuu matkamuistoiksi sopivia kappaleita.

Mutta Suomen valtio saa nyt muutamia megawattitunteja sähköä. Meillä suomalaisilla on näet erityinen luontosuhde. Tehtyämme altaat, hakattuamme vanhat metsät, kuivatettuamme suot ja tuhottuamme vesistöt kaivoksista valuvalla moskalla, perustamme nyt uuden, entistä suuremman sellutehtaan, jonka nimikin on biotuotetehdas.

Avajaisiin tulee myös presidentti, sillä biotaloudessa on tulevaisuus.

 

Kansat ovat todellisia. Ne koostuvat elävistä, kosketeltavista ihmisistä, joissa veri virtaa ja sisäelimet sykkivät ja jotka jakavat kulttuurin, kielen ja käsitteet. Kansat myös lyövät toisiaan konkreettisesti turpaan, niin että sattuu. Suomalaisuudella on laaja soundtrack. Sillä on kuvittajansa ja sanoittajansa. Se koostuu sanoista, joita on tuhansia vuosia käytetty Euraasian metsissä. On tietty suomalainen tapa heiluttaa käsiä ja kohottaa kulmakarvoja, olla hiljaa ja pitää etäisyyttä.

Mutta ihmisten, kielen ja kulttuurin virta on loppumaton ja rajaton, ja suomalaisuuskin on. Ihmiset katkovat sitä fyysisillä ja henkisillä rajoilla, muovaavat ihmisten maailmasta kansojen maailman, ja kansojen maailmasta sen helpon kansanpainoksen, nationalismin maailman.

Siksi kansat ovat myös konstruktioita, hahtuvia sanoista, jotka huomenna punotaan toisin. Suomi on myös sattumaa. Tässä kohdassa voisi olla kaksi maata: Suomi ja Karjala. Pääkaupungit Turussa ja Viipurissa, lätkämatsissa rasistisia herjoja puolin ja toisin.

Sotaan kyllästyneille tarjotaan nyt vaihtoehdoksi kustomoitua Suomi-brändiä. Siinä on asioita, joita voi ostaa ja myydä: kännykät, Marimekko-kuosi sekä Muumit.

Suomella oli brändityöryhmä, jota veti Jorma Ollila. Se keksi, että Suomessa on puhdasta vettä (”Drink Finland”) ja ratkaisukeskeinen tunnelma. Suomalainen kädenpuristus on kuulemma maailman luotettavin, päätteli ryhmä, ja maksoi 150 000 euroa brittiläiselle konsultille.

Tämä Suomi-hype on perinteistä nationalismiakin paljon kauheampaa. Siinä maailmanhistoria on hyppy- tai heittokilpailu, jossa paras eli Suomi voittaa. Rakastamme vertailuja, ja kaikissa niissä olemme huipulla: kilpailukyvyssä, kouluissa, huippuyliopistoudessa.

Sen, joka tietää mistä tulee, ei tarvitsisi verrata itseään toisiin. Sellaiselle on aivan se ja sama, onko bruttokansantuote kasvanut prosentin vai kaksi. Mutta ikkunasta näkyy Suomi: Euroopan uusin ja rumin rakennuskanta. Nopeasti kaupungistunut maa, tasakattoisia, toimivia taloja.

Ne ovat suomalaisen insinöörin suunnittelemia.

 

Suomi saattaa olla perustettu myös vuonna 1863. Silloin tapahtui asioita, jotka loivat perustan sekä suomen kielen että biotalouden nykyiselle asemalle. Astui voimaan kielilaki, joka johti suomenkielisen kansanopetuksen ja lehdistön syntyyn. Ihmiset, jotka olivat aikaisemmin olleet esimerkiksi hämäläisiä, pohjalaisia tai karjalaisia, kuulivat koulussa olevansakin suomalaisia.

Samoihin aikoihin Suomi sai myös oman rahan ja keskuspankin. Seuraavina vuosina saavutettu itsenäisyys sementoitiin tapattamalla satojatuhansia ihmisiä nälänhädässä. Pankkijohtaja Snellman ei näet halunnut ostaa viljaa lainarahalla tai Venäjän avulla.

Raha ja pankki säilyivät, ihmiset menivät. Siitä kiitokseksi Snellmania nyt pidetään suurmiehenä.

Jokunen vuosi sitten Suomen pääministeri puhui kansalle televisiossa. Hän kertoi, että suomalaisten tärkein kysymys on valtionvelka. Puheessaan hän käytti brändityöryhmältä ostettua kädenpuristusvertausta ja luontosuhdehöpötystä, joista oli maksettu

150 000 euroa konsulttipalkkiota julkisista varoista.

Pääministeri kertoi, että olemme samassa veneessä. Kaikkien täytyy ajatella velkaa ja vientiteollisuuden kilpailukykyä. Tämä on se asia, jonka Snellmankin olisi sanonut nälkään kuoleville, jos olisi ollut televisio.

 

Sodan aikana Helsingin yliopiston rehtori Rolf Nevanlinna sanoi avajaispuheessaan, että ”on tuleva aika, jolloin vapautemme on turvattu ja kansamme täydellä antaumuksella voi omistautua suorittamaan kansallisia tehtäviään inhimillisen kulttuurin palveluksessa”.  Nyt kun tuo aika on tullut, saman yliopiston rehtori Jukka Kola ehdotti tämän vuoden avajaispuheessa, että yliopistojen pitää profiloitua ja lisätä yhteistyötä bisneksen kanssa.

Bisnes ja kasvu täyttävät minut surulla, sillä kukaan ei koskaan osaa sanoa, miksi tämä koulu, tuo metsä ja suo uhrataan talouskasvulle eikä jotain toista koulua, suota ja metsää.

Mutta muutakaan yhteistä tarinaa meillä ei ole.

Silti tiedän, että oikeat suomalaiset eivät ajattele kiky-sopimusta ja kasvua. Todellisuuden suomalaiset ajattelevat kevätkylvöjä, pornoa ja kissakuvia. Heidän päässään jumputtavat biisit, jotka kertovat rakkaudesta ja pettymyksestä.

 

Nationalismi ja konsumerismi, asevelvollisuus ja konsultit kertovat, että kaikki pitää panna ajattelemaan samoin. Pitää olla isänmaallinen. Pitää ajatella kasvua, vientiteollisuutta ja bisnestä, olla kansainvälinen. Pitää brändätä, tarjota asiakkaalle elämyksiä, pärjätä kilpailussa.

Nykyisin sanotaan yhä useammin myös: pitää olla reipas. Pitää hymyillä. Pitää olla positiivinen, polkea kuntopyörää ja irvistää. Sitten ihmetellään, miksi maassa on niin paljon masentuneita nuoria, vaikka Alex Stubb on hymyillyt ja Jari Sarasvuo tsemppauttanut.

Oikeasti valtion menestys mitataan siinä, kuinka paljon erilaisuutta se pystyy nielemään.

Jos tällä valtiolla ylipäätään on jotain arvoa, se on tässä: tämä on Suomi, me olemme suomalaisia, ja me emme ole samassa veneessä. Me emme ole matkalla samaan suuntaan. Meidän tarinamme risteävät Suomessa, mutta ne ovat eri tarinoita, joista ei muodostu yhteistä kertomusta. Ja niin on hyvä.

Mitä yhtenäisempi tarina, sitä surkeampi elämä. Siksi Venäjän kurjistuminen saa tuekseen koulutuspolitiikkaa, jossa historiasta ja erityisesti sodista tuotetaan yksi ainoa oikea virallinen versio. Venäjällä kun ei öljytulojen ehtyessä ole muuta tarinaa kuin nationalismi.

Siksi meidän kouluihimme halutaan yrittäjyyskasvatusta, ja yliopistoihin firmoja. Siksi taiteen tehtävää arvioidaan sen tuottamana hyvinvointina ja terapiana, jonka hinta lasketaan merkitysten sijasta rahana. Meillä kun ei ole muuta tarinaa kuin raha ja sen kasvu.

 

Oikeasti mikään ei olisi kauheampi kuin Suomi, jossa kaikki olisivat yksissä tuumin panemassa ”Suomea nousuun”. Se olisi kaiken loppu: biotuotetehdas joka kylässä, vieressään tekoallas ja kaivos. Joka kaupungissa miljoona konttoria, joissa kaikissa olisi brändättyjä kasvuyrityksiä. Ne tekisivät pelejä vihaisista linnuista, siileistä ja saimaannorpista.

Puhuin taannoin suomalaisen kanssa, joka asuu laulujen Pariisissa. Hänen vaimonsa on amerikkalainen ja hän matkustelee Uiguuriassa. Hän on asunut Saksassa ja Venäjällä. Hänen mukaansa on aivan selvä, että Suomi on toimivin yhteiskunta maailmassa. Samalla se on kuitenkin ainoa maa, jossa systeemiä yritetään muuttaa loputtomasti kiihtyvää tahtia.

Suomalainen journalisti Anu Partanen, joka asuu ihaillulla Manhattanilla, saavuttaa Amerikassa mainetta kirjoituksilla, joissa kerrotaan, miten amerikkalaista unelmaa voi toteuttaa parhaiten Suomessa, jossa paksu julkinen sektori maksaa ihmisille etuuksia. Samaan aikaan Suomessa ravaavat konsultit Amerikasta kertomassa, miten tuo ja tämä suomalainen rakenne pitää purkaa ja tehdä se amerikkalaisemmaksi.

Haluaisin huutaa Suomen päättäjille: Jättäkää Suomi rauhaan! Unohtakaa se! Unohtakaa sote-uudistus, unohtakaa maakuntamalli! Älkää muuttako mitään. Matkustelkaa ulkomailla, ja oppikaa, että kaikki, aivan todellakin lähes kaikki, on Suomessa jo hyvin.

Kaikki paitsi marisevat suomalaiset. Tai uudistuskiimaiset suomalaiset. Suomalaiset, jotka eivät tiedä, mistä tulevat ja hosuvat siksi ympäriinsä, ikään kuin olisivat johonkin menossa.

Uskokaa vain, kyllä tämä suomalainen masennus hellittäisi, jos vain lakkaisimme uudistamasta Suomea, tyytyisimme Suomeen.

 

On helppo sanoa, että Suomi on keskiluokkainen, omahyväinen ja sisäänlämpiävä maa. Italiassa tutustuu ihmisiin helpommin. Pariisissa on rikkaampi kulttuurielämä. Frankfurtissa on urbaanimman näköistä. Mutta onneksi ei tarvitse verrata, sillä Suomen rajat ovat avoimet. Täältä pois ja tänne pääsee takaisin, kuten jo kivikaudella.

Mutta minua ei oikeastaan kiinnosta, onko Suomi hyvä vai huono maa.

Ajattelen, että se on kohtaloni. Kannan tätä Suomea mukanani joka paikkaan. Olen opiskellut elämässäni neljääkymmentä kieltä, mutta osaan oikeastaan vain suomea.

Vain Suomessa ymmärrän ihmisten kulmakarvojen liikahduksia ja tuhahduksia.

Harvalla meistä on äitiinsä täysin erinomainen suhde, mutta äidin syntymäpäivillä skoolataan kyllä. Sanotaan: ilman sinua ei olisi minua, ja ketä minä sitten inhoaisin. Onnea äiti!

Ja onnea myös Suomi!

Minulle on kerrassaan sama, mikä on sinun bruttokansantuotteen kasvusi. En yhtään halua olla auttamassa vientiteollisuutesi menestystä.

En vähääkään välitä, miten peruskoulusi menestyy Pisa-vertailussa, vaikka lapsista ja opettajista pidänkin. Jääkiekkojoukkueesi menestys voi hetkeksi herättää minut horteestani, mutta itse asiassa sekin taitaa olla melkein se ja sama.

Kun ihminen aikuistuu, hän ymmärtää, että enemmän kuin intohimosta ja valinnasta rakkaudessa on kyse riippuvuudesta ja kohtalosta.

Koska meillä on vain yksi elämä, painan pääni ja siunaan hiljaisuudessa menneitä sukupolvia.

 

Ajattelen tuohikirjeiden kasvottomia ihmisiä, Pähkinäsaaren ja Stolbovan rauhan rajamerkkien siirtelijöitä. Ajattelen itää, länttä ja pohjoista, suomen, saamen, karjalan, ruotsin ja venäjän sanoja. Ajattelen niitä, jotka vuonna 1918 sotivat, omia sukulaisiani rintaman molemmin puolin.

Ajattelen isän äitini sukua, jossa monen elämä päättyi kivettömään joukkohautaan Petroskoin ulkopuolella, isänmaasta kaukana ja toisia suomalaisia, joita en tuntenut, mutta jotka hukkuivat matkalla Amerikkaan tai pääsivät sinne ja rikastuivat, mutta lakkasivat olemasta suomalaisia.

Ajattelen rakasta isoisääni, joka nousi nuoruutensa kranaattikuopasta ja käveli yliopistoihin luennoimaan suomalaisesta taiteesta.

Ajattelen Hugo Simbergin taulua Haavoittunut enkeli, josta ukkini sanoi, että se on paras taulu.

Ajattelen äitini syntymäkodin laiturilta avautuvaa maisemaa, jossa on havupuita, kukkuloita ja saaria, ja yöllä sen ylle syttyvät tähdet.

Sitä, että Volter Kilpi kirjoitti kosmisen kirjan elämästä saaristossa ja että Juice Leskinen lauloi Yölennosta.

Että näitä taideteoksia on hyvin vaikea selittää sille, joka ei tunne Suomea lihassaan.

Että olen saanut niiden sanoista sanomatonta lohdutusta, joka on parantanut suomalaista melankoliaani ja samaan aikaan syventänyt sitä.

Hyvää päivää 6.12.2017.

Luoja, varjele isänmaata!

Tässä nyt suoraa livepuhetta yrittäjyydestä, josta toivon mukaan on jotain avaavaa siitä keskusteleville ammattijyrille, poliitikoille ja muillekin.

Aina kun tulemme Kreetalle, on pakko päästä Samariaan. Meille tämä oli jo neljäs kerta.

Samarian rotko on Euroopan pisin ja varsinkin touko-kesäkuussa kauneimmillaan. Kukat loistavat mitä ihmeellisimmissä väreissä, kirkasvetiset purot ja kosket rytmittävät vaellustasi. Olet yli 2000 -metristen vuorten ympäröimänä ja vieressäsi saattaa seistä yli 2000 -vuotias entti (puu), jonka olettaa koska tahansa päästävän syvän ”burrurrum” -äänen ja jytistelevän tiehensä.

Kustannus

Olemme ottaneet reissun aina matkanjärjestäjältä. Vaellus maksaa 38€/hlö, ja siihen päälle vielä luonnonpuistomaksu 5€/hlö sekä laivamatka 10€/hlö.

Takaamme, ettet saa tuolla hintaa pysäyttävämpää luontokokemusta missään.

Bussi noutaa sinut klo 5-6 hotellilta ja matka kestää 1,5 tuntia Omaloksen tasangolle, jossa on 20 minuutin aamupala- sekä wc-tauko. Siitä 5 minuuttia ja olet Samarian portilla.

Vaellus loppuu Agia Roumelin kylään, josta ei pääse kuin laivalla pois. Laiva kulkee n. 45 minuuttia upealla Libyan merellä ja saapuu Sougian satamaan, josta on taas n. 1,5 tunnin upea bussimatka vuoriston yli ja sivuitse takaisin Etelä-Kreetalle.

Muista nämä

  1. Hyvät kengät. Jollei sinulla ole vaelluskenkiä, käytä hyväpohjaisia lenkkitossuja. Reitti on kivinen ja irtokiviä kivien päällä.
  2. Aamuaikaisella (klo 7-8) kun aloitat, ehdit kulkea n. 50% varjoissa, mutta loppupää on aina paahteinen. Muista 50+ -aurinkorasvat!
  3. Ota mukaan suolaista ja makeaa jotka ei sula. Iso vesipullo riittää, koska voit täyttää sitä lähdevedellä koko matkan ajan.
  4. Me otamme edellisiltana magnesiumtabletit ja myös matkan jälkeen. Kuuluisat Samarian puujalat saat, ellet ole tottunut kävelemään pitkiä matkoja. Osalla voi olla vaikeaa kävellä 2-3 päivää reissun jälkeen.
  5. Laita pitkähihaiset paidat, suojaavat hatut ja aurinkorasvaa siis näkyvä iho.

Reitti

1. Xylóskalo (35°18′29″N, 23°55′06″E )

Xylóskalo (”Puuportaat”) on saanut nimensä paikalla aiemmin olleista, alas rotkoon laskeutuneista puisista portaista. Nykyisin porrastus on kivetty ja siinä on puiset kaiteet. Xylóskalo on kansallispuiston pohjoinen portti ja vaellusreitin alkupiste useimmille kävijöille. Siellä on mm. kahvila, ravintola sekä kansallispuiston museo. Bussipysäkiltä on yhteys mm. Chaniáan. Korkeus merenpinnasta n. 1 230 m. Matka Neroútsikoon n. 1,7 km (n. 50 min).

2. Neroútsiko (35°18′29″N, 23°55′29″E )

Lähde ja levähdyspaikka. Matka Sykiáan n. 1,2 km (n. 30 min).

3. Sykiá eli Ríza Sykiás (35°18′23″N, 23°55′40″E )

Lähde ja levähdyspaikka. Matka Ágios Nikólaokseen n. 0,9 km (n. 30 min).

4. Ágios Nikólaos (35°18′25″N, 23°56′11″E )

Pyhän Nikolaoksen kirkko ja levähdyspaikka. Paikka on ollut kulttipaikkana mahdollisesti jo minolaisella ajalla. Antiikin aikana, jolloin lähellä sijaitsi Kainon kaupunki, kirkon paikalla oli Apollonille omistettu temppeli. Korkeus merenpinnasta n. 650 m. Matka Vrýsiin n. 1,5 km (n. 40 min).

5. Vrýsi (35°18′12″N, 23°56′35″E )

Lähde ja levähdyspaikka. Matka Samarián kylään n. 1,5 km (n. 60 min).

6. Samarián kylä (35°17′29″N, 23°57′31″E )

Autio kylä ja levähdyspaikka. Kylässä on kirkkoja sekä muutama kunnostettu vanha talo, jotka toimivat metsänvartijoiden asemapaikkana. Korkeus merenpinnasta n. 340 m. Matka Christókseen n. 3,6 km (n. 60 min).

7. Christós eli Aféntis Christós (35°16′04″N, 23°57′48″E )

Kristuksen kirkko. Korkeus merenpinnasta n. 170 m. Matka Rautaportille n. 0,5 km (n. 10 min).

8. Rautaportti (Pórtes eli Sideróportes) (35°15′22″N, 23°58′06″E )

Rotkon kapein kohta, jossa rotkon leveys on vain kolme metriä ja seinämien korkeus n. 300 metriä. Matka Palaiá Agía Rouméliin n. 1,3 km (n. 15 min).

9. Palaiá Agía Rouméli (35°14′24″N, 23°57′55″E )

Vanhan Agía Roumélin kylän paikka. Antiikin aikana paikalla sijaitsi Tarran kaupunki. Varsinaisen rotkon päätepiste ja kansallispuiston portti on hieman ennen kylää. Matka Agía Rouméliin n. 3,0 km (n. 45 min).

10. Agía Rouméli (35°13′48″N, 23°57′44″E )

Agía Rouméli kylä toimii vaellusreitin eteläisenä päätepisteenä. Kylässä on satama, josta on laivayhteys Chóra Sfakíoniin ja Palaióchoraan.

Kuvagalleria

Samaan aikaan kun stadin oma urheilujoukkue kävi niiamassa Turun ylpeydelle täydellä Gatorade/ Elysee / HK / Naggimugi / Kuka maksaa eniten -areenalla, me suuntasimme Cup & Pintin mainioon pubiin lämppäriolusille. Enää piti ylittää rautatiesilta ja oltaisiin Logomossa ensi kertaa keikkaa katsomassa. Oltiin kyllä kuultu kehuja sen akustiikasta, mutta tänään siitä saatiin aito todiste.

Paikkamme loppuunmyydyllä areenalla oli piippuhylly, joka osoittautuikin loistavaksi kuuntelupaikaksi musiikille. Kun kerran norminpoisto-Suomessa ollaan, jossa yhtä poistettua kohden saadaan 158 uutta, niin eihän rock-konsertissakaan tanssia sovi. Istuimia oli siis paikka täysi. Asian opimme tosin järkkäreiltä jo vuonna 1987 John Mellencampin vastaavassa hurmostilaisuudessa, stadin uhreilujoukkueen hallissa. Koitimme todistaa paperin olevan tulessa, vaan mitä kaikki, istumaan siitä, koska ”ei tämä ole mikään rokkikonsertti!”.

No, elämästäkin tuttu naapurin Mikko kuului hyvin istuimillemme ja voitti illan yhtyeineen. Dire Straits naitettiin välillä jopa brucespringsteeniääniseen ääniseen. Välillä käytiin Boliviassa asti pompataksemme seuraavaksi Zöözs Bush nuoremman stetsonhikeäkin haistelemaan, kantrin kultamaille. Ja tuli sieltä myös Woyzeck.

Tuolla alempana todisteita Mikon TV:kin kovemmasta musakunnosta.

Ja muisti mies kuunnella fanikorviakin keikan jälkeen, mitä nyt jäi tuijottamaan pahvimainoksen komeaa miestä välillä:

Ja ilta loppui kävelyllä kotiin. Viimeinen pysäkki oli tuttu Wanha Rahtis.

Kuustonen Logomossa

Aurora (Mikko Kuustonen, Logomo 25032017) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.

Tarina Kuustosen lasten sammakoista (Mikko Kuustonen Logomo 25032017) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.

Anna mennä Anna (Mikko Kuustonen Logomo 25032017) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.

Kultainen sydän ja palava mieli (Mikko Kuustonen Logomo 25032017) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.

Käpälämäki (Mikko Kuustonen Logomo 25032017) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.

Woyzeck (Mikko Kuustonen Logomo 25032017) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.

Taivas Varjele (Mikko Kuustonen Logomo 25032017) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.

11. hetki (Mikko Kuustonen Logomo 25032017) from Viidakkorumpu 2.0 on Vimeo.

Olen parin vuoden välein kirjoittanut jääkiekko-TPS -aiheesta, sillä seuraa on tullut kannustettua ja seurattua vuodesta 1976. En oikein osaa olla kannustamattakaan.

Vähän harmittaakin, että osallistuin mollaus-sakkiin, kun joukkueen johto, kiistämättä, oli soutamaton kanootti (kirjoitus 1. vuodelta 2013 ja 2. vuodelta 2015). Ja juuri nyt on taas vaikeaa, koska tärkeitä pelaajia on iso liuta sairastuvalla, mutta sille kai on vaikea tehdä mitään?

Jatkoaikaakin luen, vaikka olen jo vuosia sitten saanut sieltä elinikäisen porttikiellon, enkä edes tiedä syytä? Edes kyselyihini ei vastata. Jonkun aliupseerin legoihin menin pissimään.

KIITOS JOUKKUEELLE

On nimittäin ollut upeaa katsoa miten Selinin valmennusjoukko ja etenkin Tomi Kallio kapteenina ovat saaneet entisen rupusakin ”koneeksi”, joka vara-junnuillakin kykenee raapimaan pisteitä paremmiltaan. Pelitapa on selkänahassa ja taistelu kymmenkertaista verrattuna vuosien 2011-2015 palkkaluistelijoihin.

Jollei vemppaosastolta tule play-offeihin apuja, voi tie kyllä päättyä ennemmin kuin sija 2. (!) sarjassa osoittaa. Täällä Turussa osataan tottua liian hyvään, nopeasti. Kansitakkivuodet Jursinoiveineen ovat vielä lähellä. Unohdetaan, ettei joukkueelle nytkään luvattu ylemmän keskisarjan sijoituksia parempaa. Nyt kun sija 2. on ollut pitkään hallussa, puhutaan mestaruustaistosta.

Omasta mielestänikin oli käsittämätöntä, ettei Atu Selinin sopimusta jatkettu JA siitä tiedotettiin jo marraskuussa. Hienosti joukkue senkin yli on vaan pelannut. Vähän väliä tuleekin mieleen, että johdon puolelta yritetään kampittaa tiimiä, vaikka sitten väkisin? Toivon niin, että HC TPS -pinssiä kantavat tietävät kuitenkin sisäisesti asiat paremmin kuin me tuhannet fanit?

Niittymäen pelaajapolitiikka on ollut viisaan rauhallista. Lisäksi osaavat junnut (Lindsten, Berger, Virta jne.) saavat näyttöpaikkoja. On sitten eri asia lunastaako niitä (Vähätalo, Karvonen, jne.). Kuten Tomppakin sanoi, vain joukkuetta auttavat ja TPS-sydämellä taistelevat otetaan sisään. Ei toki voi olla mainitsematta sitä, että pelataan kahdella aidolla sentterillä koko kausi. Kaikki huusivat lisää senttereitä, mutta saatiin huono pakki ja rikkinäinen laituri?

En tiedä mitä tuleva valmennus tuo tullessaan, mutta sellainen tutina on, ettei Kallio-Perrin-Tallinder -kolmikkoa korvaa millään, varsinkaan kaukalon ulkopuolella. Erityistackar, -thanks ja -morot jo nyt ko. herroille.

Jännittävä kevät tulossa – vai tuleeko lyhyt?

Olin tehnyt töitä ihan hulluna viimeiset kuukaudet ja kävin ylikierroksilla, en oikein nukkunutkaan. Oli päästävä koneista kauas ja luontoon. Valitsimme Thaimaan sijaan Tahkovuoren, jonne Turusta ajoi omalla autolla sellaiset seitsemän tuntia taukoineen (520 km:a).

Varasimme kolmen kilometrin päästä keskustan häsästä oman pikkuisen (30m2) mökin, Syvärijärven rannalta. Rinnepellon mökkikylä on n. 10 mökin alue, ja me saimme siellä olla melkein yksin koko viikon. Alussa kun tulimme -30C pakkasessa, vieressä oli muutama venäläisperhe, (joita Tahkolla olikin puolet koko vierailevasta sakista). Mökissä oli kaikki tarvittavat varusteet ja aivan huippuna – ilmaiset sauna- ja takkapuut!

Jätin työasiat töihin. Emme myöskään tehneet mitään aikataulutuksia siitä, mitä teemme Tahkolla. Päätimme antaa itsellemme kerrankin rauhan. Ja juuri siksi loma oli todella hyvä.

Hiihdimme ja patikoimme aivan henkeäsalpaavassa luonnossa, lämmitimme joka ilta mökin pienen (ja hyvän!) puusaunan. Luimme kirjaa takkatulen rätinässä ja joimme viiniä kuun valossa.

Olimme itse tehneet ruokaakin koko reissuksi, mutta viimeisenä päivänä kävimme Hotelli Tahkovuoren maittavalla aamiaisella ja patikoinnin perään lilluimme pari tuntia kylpylän vesissä.

Suosittelen todella kaikille, jotka haluavat ”irti arjesta”. Minä, huono nukkuja, nukuin 10 tuntisia yöunia keskeytyksettä. Parasta oli oman mökin rauha ja täydellinen luonto ympärillä. Laskettelurinteessä tunnelma on kuin Mannerheimintiellä Helsingissä – kaikki kulkevat liian lujaa ja ihmisiä on liikaa.

Kiitos Rinnepellon pitäjille ja koko Tahkon alueen yrittäjille. Teillä on hieno koti.

Kolumni Turkulaiseen 4.1.2017

Kolumni Turkulaiseen 4.1.2017

Aiempina vuosina olemme vaimon kanssa saaneet viettää 1-2 kuukauden jaksoja Thaimaassa. Siellä työskennellessä ja ollessa huomasi hyvin, kuinka kamalan negatiivisia suomalaiset ovat talvisin. Media pursui valitusta, joka sai lisävoimansa pimeistä ja märistä keleistä. Ei sieltä kaukaa tehnyt mieli edes lukea Suomen asioista, ja vannoi, ettei lähde turhaan marisemiseen mukaan kun tulee takaisin. Vaan aina lähti.

Olemme Jekyll ja Hyde -kansaa, koska vuodenaikamme niin ohjaavat. Huhtikuusta syyskuulle räjähtelemme ilosta, naurusta, valosta ja vapaudesta. Lokakuusta tammikuulle marmatamme pimeissä koloissamme maailman pahuutta. Talven muutama kuukausi, ainakin Turun leveyspiirillä, on sellaista kohti parempaa -aikaa.

Tosiasiat ovat toisin. Meitä paremmin asiat maailmassa on vain naapureillamme lännessä. Kaikilla muilla on huonommin tai ihan oikeasti yhtä helvettiä.

Kaksi tärppiä

Nyt pimeän ajan väistyessä voisin suositella tuleviin raskaisiin kuukausiin kahta teosta, jotka vaikuttivat ainakin itseeni vahvasti.

Unna Lehtipuu oli saanut Timanttipesula -kirjaansa sopivan mikstuuran historiaa, tunnetta, järkeä ja ajatuksia herättäviä kohtia. Jokaisen kappaleen jälkeen tuli Linkous -kohta, jossa lukija saa tehdä tai ajatella lukemaansa itsensä kautta. Yksi pysähdyttävimmistä oli Suzy Welshin kysymyspatteristo, jonka avulla selvitetään mihin käytät jäljellä olevan aikasi? Eli kun mietit muutosta, pohdi sitä seuraavien kysymysten kautta:

  • Mitä vaikutuksia/ seurauksia päätökselläni on: 10 minuutin, 10 kuukauden tai 10 vuoden päästä?
  • Mikä asia saa sinut itkemään katumuksesta 75-vuotissyntymäpäivänäsi?
  • Mitä haluat ihmisten sanovan sinusta, kun et ole huoneessa?
  • Mitä rakastit/ vihasit lapsuudessasi?
  • Prosenttitesti. Arvio prosentteina paljonko käytät aikaa/ energiaa seuraaviin (yhteissumma tulisi olla 100%): a) Läheisiin käytetty aika/ energia, b) työhön käytetty aika/ energia, c) itsestä huolehtimiseen käytetty aika/ energia?

Olen aina pitänyt Yann Arthus-Bertrandin valokuvista. Nyt hän teki dokumenttielokuvan, joka pysäytti. Yli kolmituntinen Human on vaikuttava kokemus, joka löytyy YLE Areenasta vielä runsaat kaksi kuukautta. Siitä saat itsellesi perspektiiviä Suomen arkeen. Onko täällä sittenkään asiat kovinkaan huonosti?

Yann kertoi, että lähestyttyään 70 ikävuotta, hänen oli pakko tehdä elokuva siitä mitä hän vuosikymmeniä on kuvitellut päässään, kun on kuvannut helikopterista maailman ihmisten aherrusta.

Aivojakin voi treenauttaa

Kuten lihaksia, myös aivoja voi treenauttaa. Lue, ole empaattinen ja utelias myös muista ihmisistä. Avarra maailmaasi.

Neljän seinän sisällä, samojen ihmisten parissa, pienessä Pohjolan maassa on helppo löytää käsijarru aivoistakin. Päästä se vapaalle, mutta lue kaikki mediakriittisesti. Kaikki mikä lukee lehdessä tai internetissä ei ole valetta, vain 99,9% on.

Jari Liitola (Pikku Apuri ja elämän opiskelija)