Vaikka olisit sikamaisen rikaskin, elämä on jokaiselle taistelua

Luin juuri parissa päivässä putkeen runsaan 500-sivuisen Bruce Springsteenin elämänkerran, Born to Run. Se vei Bossilta seitsemän vuotta kirjoittaa.

Bruce on yksi heistä, joka on kuulunut kaiuttimistani tai kuulokkeistani koko ikäni. Välillä olemme ottaneet vuosienkin taukoja, kuten monet ystävätkin tekevät, mutta aina tuo “King of New Jersey”, kuten Jack Nicholson häntä kutsuu, tulee takaisin korviini raakkumaan.

Arvostan monia nyt jo vanhemman ikäpolven muusikoita. Arvostamani henkilöt ovat nousseet asteikkoni kärkeen luonteensa, ajattelunsa ja tahtonsa takia yhtä paljon kuin kykyjensä. Lisäksi, kuten olen ennenkin sanonut, otan enemmän jopa businessoppeja arvostamiltani taiteilijoilta kuin liikemiehiltä. Liikemiehet ovat usein olleet koko ikänsä vain liikemiehiä. Menestynyt taiteilija joutuu olemaan myös liikemies, jos haluaa pärjätä. Siinä on iso ero. Lisäksi en tavoittele rahaa tai hurjaa kasvua vaan tasapainoista elämää. Siitäkin oppia saa paremmin taiteilijoiden heimolta.

New Jerseyn pieni suuri mies kirjoittaa hyvin ja kirja on tasapainossa. Sen loppuosa on silti kiinnostavampi. Kun on noustu lapsuuden köyhyydestä, taisteltu hampaat irvessä ykkösriviin ja saatu Olkiluoto 3:n verran seteleitä kaappiin, mitä sitten?

On kiinnostavaa lukea siitä, että samat ongelmat ne vaivaavat siellä Välimeren aalloilla, 55-jalkaisen loistojahdin kannella, kuin märässä räntäsateessa Taivassalon torpallakin.

juttu

Rakkaus, oma vanheneminen ja mielen- ja ruumiinterveys (ja Pomolla lisäksi lapset) ovat ne pohdinnan aiheet. Maailman Springsteenit vaan voivat pohtia niitä melkoisen hulppeissa olosuhteissa, joissa leluhevoset vaihtuvat Rancheihin ja rekkalastillisiin oikeita Palomino-heppoja.