Taisi olla Selma Lagerlöf, joka joskus kirjoitti kauniisti: ”Sielun pitää kasvaa täyteen mittaansa ennen kuin se niitetään”. Isäni äidillä se oli kasvanut jo kauan sitten.

Linja-auto kurvaa lopulta Omaloksen tasangolle, 1230 metrin korkeuteen merenpinnasta. Samarian rotkovaellus alkaa sieltä, Kreetan saarella.

Ensin laskeudutaan rotkon pohjalle tuo 1230 metriä, kuljetaan vuorten välissä tovi ja sitten saavutaan metsäiselle aukealle. Kun katsot mihin päin tahansa, näet yli 2000 metriset vuoret ympärilläsi ja koski kohisee vieressäsi.

Sanoin vaimolleni Pialle lauantaina 3.6. siellä, että ”tämä on minun kirkkoni”. Mutta kaikista paikoista juuri siellä tuli outo olo, ettei kaikki ollut hyvin?

Kun pääsimme vuorten väleistä iltapäivällä pieneen kalastajakylään, puhelin piippasi. Isältä saapui viesti, että mummi oli nukkunut aamuaikaisella pois.

Katselin sen iltapäivän ja illan hiljaisena Libyanmerta ja pääni tulvi muistoja – niitä rakkaimpia.

Lähes kaikki niistä sijoittuivat Rymättylään ja tarkemmin sanottuna Salonkylään, jossa me serkukset, veljet, siskot, lapset ja tutut saimme viettää lähes kaikki lapsuuden kesät. Silloin ei maailmassa ollut pisaraakaan pahaa.

Me lapsenlapset saimme olla pappan ja mummin hoivissa ja se oli hoiva se. Muutti kokonaan tämänkin ison miehen, vaikken sitä silloin vielä ymmärtänyt.

Ei ole sattumaa, että nyt viihdymme vaimoni kanssa parhaiten maailmassa 120 -vuotiaassa torpassamme Taivassalossa. Siinä ei ole kuin yksi vika – se ei ole Rymättylässä.

Verhonvaihtaja

En ole koskaan perustanut titteleistä ja prinikoista, mutta pidin hallussani tärkeintä titteliä n. 10-15 vuotta. Olin mummin virallinen verhonvaihtaja. Kun emme antaneet hänen itse enää kiipeillä jakkaroilla, minkä hän olisi ilman kieltoa kyllä tehnyt, sovittiin, että muksut hoitavat sen asian.

Suvusta olisi kyllä löytynyt yksi minuakin pidempi sen kunniatyön tekemään, mutta hän kiikuttaa melkein kolmemetristä varttaan koko ajan pitkin maapalloa IBM:n piikkiin siihen tahtiin, että tällaista paljon matkailluttakin hirvittää. Lisäksi asuu Helsingissä (terkkuja serkkuni Rami!). Minä siis toiseksi pisimpänä olin lähempänä, Turussa – paitsi sen viimeisen kerran.

Se olikin 1. ajatukseni, kun kuulin mummin siirtyneen virkkaamaan kauniimpiin maisemiin. Harmitti, ettei nukkuessaan ollut viimeisen päälle suorat kesäverhot ja kapat juuri pestyissä ikkunoissa. Mummi oli sellaisesta tarkka.

Mestari

Meillä kaikilla suvussa lienee kotona hänen hämmästyttävin lahja jos toinenkin. Hän oli kutomisen, virkkauksen, leipomisen, kukkaistutusten jmv. käsitöiden mestari – siis tarkoitan nyt vähintään EM, ellei jopa MM-luokassa. Kun rahaa oli vähän ja lapsia jaloissa, kaikki piti tehdä itse, ruuasta vaatetukseen.

Torppamme pienessä makuuhuoneessakin on häälahjaksi saamamme suuri pitsipeitto (kuva). Minnekään muualle se ei paremmin sopisi. Nyt voin mennä sen päälle ottamaan tirsat tai tupluurit aina kun haluan, ja miettiä niitä satoja hyviä oppeja ja ajatuksia, niitä peiton tekijältä tulleita.

Mahtavaa myös nähdä, että mummini perintö ahkerana ja taitavana käsillä tekijänä jatkuu nyt vaimossani Piassa.

En tiedä kuinka tarkkaan kaikki Ringan tunteneet häntä lähes sadan vuoden ajan kuuntelivat, mutta häneltä sain eniten oppia rivien välistä. Pahasti hän ei sanonut kenestäkään, mutta rivien välit olivat loistava paikka heittää terävä tikka muutamaankin häränsilmään, jos vastaanottaja huomasi. Usein heittoa seurasi vielä vieno hymy.

Paksua Rymättylän murrettakin tuli opittua. Usein mummi pruukas sillä terävöittää viestejään. Loppuun aina vilpitön naurun remakka.

Emme koskaan unohda sinua Ringa, äiti, mummi, isomummi, esikuva. Olit niitä parhaita täällä. Ja olet varmasti parhaita siellä jossakin, muissa atomikierteissä.

Olisi muuten hienoa, jos joku ehtisi itsellekin sanoa ennen lopullista nukahtamista, että elit hyvän elämän ja vaikutit hurjasti meihin muihin, kuten siskoni pääsi sanomaan mummillemme. Siihen olisi hyvä kallistaa pää viimeisen kerran, mestarin tekemän peiton päälle.

Jari, vanhin lapsenlapsesi.

Kommentoi?

Close
Go top