Mitä olemme tähän asti oppineet omaisen hoitamisesta, osa 2

Kirjoittelin runsas kuukausi sitten ensikokemukset äitini hoitamisesta. Sen jälkeen on taas tapahtunut paljon ja tuntuu, että kun yhden vyöryn on saanut pysäytettyä, jo seuraava on tulossa.

Alkuvuosi on ollut todella tapahtumarikas.

Saimme äidin vihdoinkin vanhusten geriatriayksikköön sisään, koska normilääkärissä ei diagnoosia oltu saatu koviin jalkakipuihin. Luulimme Pian ja sisko-Sinin kanssa, että vihdoinkin saamme syitä selville ja äiti saa avun.

Mutta mitä vielä, äiti oli siellä “tutkimuksissa” päivän ja sitten kuulimme, että hänet siirrettiin Osasto 26:lle Kaupunginsairaalaan. Muutenkin tässä on oppinut, että “se vihdoin saatu apu” on ollut aika lailla yhtä tyhjän kanssa. Heti perään siirretään toiseen paikkaan ja joku toinen instanssi on astunut kuvioon.

Meillä on koko ajan ollut aivan heitteille jätetty olo: Kukaan ei soita ja tiedota mistään, asioita vaan tapahtuu ja itse koittaa juosta perässä ja maksaa laskuja.

Mokasuma

• Menimme eräänä sunnuntaiaamuna katsomaan äitiä sinne, osasto 26:lle. Hoitajia oli 4-5 käytävillä. Kun saavuimme äidin luo, näimme heti, että kasvot olivat puoliksi halvaantuneet. Kysyimme tietysti, että “mitä sun kasvoillesi on tapahtunut?”. “Ne muuttuivat eilen tämmöiseksi”. “… täh?”.
• Sanoimme asiasta hoitajille ja pitkän “olen vaan hoitaja, lääkäri vaan voi katsoa syytä” -vastuuväistelyn jälkeen yrittivät sitten selvittää missä vika, kun vahinko oli jo tapahtunut. Kuulimme myöhemmin, että jos hoitajat olisivat edes huomanneet halvauksen, olisi sen ehkä voinut liuottaa. Vaan mitään ei huomattu, ruokaa vaan jaettiin ja niinpä äidillä on nyt nokkamukit ja pillit käytössään.
• Myöhemmin haimme äidin kotiin ja aloimme järjestellä kotihoitoa. Vaan yhtäkkiä siellä ramppasikin “joku toinen kotihoito”. Selvisi, kun itse soittelimme perään, että se oli sairaalan jatkohoitotiimi tmv. Ei siis normi kotihoitoporukka. Äiti ihmetteli kun kolmasti päivässä joku vaan ramppasi sisään. Ei siinä, hyvä että hoidetaan, mutta taaskaan kukaan ei ilmoittanut mitään, ei edes siitä, että se maksaa 24€/päivässä. (Myöhemmin nostimme tästä äläkän ja lupasivat olla lähettämättä laskua parin viikon hoitojaksosta.)
• Ja mitä tapahtui? Tämä hoitosakki “unohti” seurata, että äiti ottaa lääkkeensä ja juo vettä. Niinpä voimat taas lähtivät jaloista ja äiti noudettiin ambulanssilla taas sairaalaan, jossa annettiin lääkkeet ja nesteytys. Äiti kertoi, kun kyselimme, että mitä hoitaja hänellä kotona tekee, että hoitaja tulee sisään ja “kirjoittaa raporttejaan keittiön pöydän ääressä”.
• Kerran osuimme samaan aikaan hoitajan lähtiessä ja saimme heti syyllistykset: Pitäisi kuulemma ostaa aamupalatarpeita. Tiedoksi: Me ostamme välipalaruokia koko ajan, jopa liikaa. Olemme jääkaappia siivotessamme joutuneet heittämään ateriapalvelun ruokia pilaantuneena pois.
• Paras oli kyllä soitto, jonka saimme ajaessamme Kolia kohti viikko sitten. Hoitaja soitti, että eräs äidin lääke oli heiltä loppu. “Voisimmeko me ajaa hakemaan sitä äidiltä ja tuoda sairaalaan?”. Se oli niin ihme pyyntö, että jäin sanattomaksi. Sini sitten ajoi Naantalista Turkuun sunnuntai-iltapäivänä ja vei yhden pillerin sairaalaan, jotta äiti sai iltalääkkeensä. Näin ei hoitohenkilökunta jäänyt kiinni siitä, etteivät olleet tilanneet lääkettä lisää ajoissa.

Kaiken kaikkiaan jää sekava ja pelokas olo, kun miettii omaakin vanhuuttaan. Kuka meistä lapsettomistakin huolehtii, kun äidin hoitoonkin tarvitaan 2-3 lasta?

Olemme monesti kaveriporukassa vitsailleetkin aloittavamme huumeiden käyttämisen vanhuksina. Ei ainakaan (ehkä) joudu heitteille pitkäksi aikaa.

Toinen keskusteluissa ollut on maa. Onko Suomi paras maa vanhuksille? Nyt tuntuu siltä, että ei ole. Onneksi uusia vanhustenhoitomenetelmiä syntyy koko ajan. Se onkin hyvä business, sillä asiakkaat eivät lopu.

Kaikenlainen yhteisöllinen asuminen on upeaa. Kaupunkeihinkin rakennetaan erilaisia yhteistiloja sisältäviä asuinmahdollisuuksia.

Äidin jatko

Nyt äitiä alkaa kotihoitamaan taas uusi “kotihoitosakki”, Martin kotihoito. Tapasimme eilen ohimennen yhden heidän hoitajistaan, todella mukavantuntuisen virolaisnaisen, jolla oli mahtava hoito-ote. Tuollaista lisää!

Nyt ensi viikolla äiti pääsee magneettikuvaukseen. Josko siellä selviäisi miksi jalat kipuilevat?

Yksi uusi opettelun alla oleva kuvio on Kela Taksi, jota äidin pitää oppia käyttämään. Se auttaa meitä kovin, kun ei joudu useasti viikossa kuljettamaan äitiä tutkimuksiin ja takaisin. Lisäksi automme on kohtuullisen matala. Sieltä ja sinne äidin on vaikeaa jo kulkea.

Taistelu jatkuu. Sillä välin katso tämä. Kelaa alun typerä persukohta ohi.