Miksi täällä eletään? Pariskuntapaino ratkaisee.

Tämä teksti on ollut tuloillaan vuosia. Nyt, Instagram-seinän kyllästämänä (moni jumppaa), oli tartuttava tähän, vanhaan aiheeseen. Koska, miksi, ja miten elää? -lienee tämän pohdinnan ydin.

Puolisoiden olisi hyvä olla suht samanoloisia, muuten tulee ero tai muuta. Se on nähty. Molempien siis kannattaa lihota samaan tahtiin. Jos toinen lihoo ja toinen ei, kipinä ongelmiin syttyy. Jos toinen lihoo ja vaatii toista lihomaan, ongelma. Jos toinen laihtuu ja toinen ei, ongelma. Harvoin se “sisäinen kauneus” aidosti ratkaisee.

Mersua, Audia ja Bemaria myydään kuitenkin paljon, vaikka autona ne ovat usein huonompia kuin Toyota. Menestyminen näytetään: talona, asuntona, vaatteina, autona, jne. Linja säilyy – vaikka sitten velalla.

Eihän ulkoisen olemuksen pitäisi merkata parinmuodostuksessakaan, mutta olen nähnyt ehkä 1-2 tapausta 35 vuodessa, kun se ei ole sitä tehnyt. Usein punnukset tai peili näyttävät samoja.

Jumpprahuitti!

Ja nyt jos joskus on keinoja: Oma Instatilini täyttyy (tällä kertaa) ketodieettiläisistä, paleohairahtaneista, kotijumppareista ja muista, hyvännäköisistä ihmisistä. Ei ollut kauan, kun karpattiin ja zumbattiin. Eikä siinä mitään, olkaa, tehkää, jumpatkaa, kuvatkaa.

Melanooma kolmisen vuotta sitten muutti aivoni. Ei vaan kroppa niin paljon kiinnosta. Aika vähän muutenkin kiinnosti. Piti taistella että jaksaa. Sana syöpä oli vaan niin iso. Kirjoitin pari vuotta sitten näin ja edelleen elän niin:

Olen oppinut vihdoin elämään paremmin. Tähän asti olen murehtinut aivan liikaa asiakkaiden (todella minimaalisistakin) ongelmista, läheisten tuskista ja omista jumituksista.

En edelleenkään osaa elää hetkessä, mutta nyt olen oppinut elämään kuin minua ei viiden vuoden kuluttua enää olisi. Jotkut vanhemmat ja fiksummat puhuvat kai terveestä itsekkyydestä. Jottei eläisi liikaa muille.

Maailmassa kun on melko paljon tärkeämpiä korjattavia kuin ne, mihin arjessa törmäilemme.

Jo koulussa pitäisi opettaa elämänhallintaa eräänlaisena perspektiivioppina, jonka avulla jokainen meistä ymmärtäisi ainutlaatuisuutensa lisäksi suunnattoman pienuutensa. Kosmos kun levenee ilman meistä tärkeimpiäkin.

Shokki ja prosessi siitä on syönyt kroppaani. Kävin aiemmin säännöllisesti punttisalilla, juoksemassa, jumppaamassa. Pidin ruumiistanikin paremmin huolta. Nyt olen jumpannut vain kallon sisällä ja täällä torpalla. Lihaskunto ei ole silti sama kuin kunto. Sitäkin pitäisi tehdä.

En silloin koskaan pysähtynyt miettimään miksi? Miksi juoksen – ketä varten? Itseäni varten ei riittänyt vastaukseksi.

Jim Carrey astui valon päälle muutama vuosi sitten. Aiemmin en miehestä tai näyttelemisestään piitannut, mutta nyt hän on nerovaiheessa. Esim. tämä video on lois-ta-va.

Ja nyt hän kertoi hienon ajatuksen lisää:

Takaisin omaan napaan.

En voinut sille mitään, syöpä oli liian iso sana. Vaikka se saatiin pois, “sen ajatus” jäi päähän. Mikään mitä ennen tein ei ollut enää tärkeää. Piti priorisoida, ei työn sisällä, vaan pään, elämän sisällä. Piti ottaa aidosti käyttöön jo vuosia ollut slogan: Elämä 70, työ 30. Työnantajan olin jättänyt jo vuonna 2005. Nyt on vaan minä, työn antaja.

Nyt, kolme vuotta SYÖPÄ -flamethrowerin jälkeen, otan taas uusaskelia kuntoilussa.

Tässä välissä lopetimme Pian kanssa tupakoinnin, 10+ kk sitten. Mutta ai että se antoi nautintoja! Muistelen niitä kymmeniä parvekkeita ympäri maailman, jossa tupakka ja viinilasillinen (tai saavillinen) auttoi elämän valoa kirkkaammaksi. Te, ketkä ette ole tupakoineet (tai juoneet), ette vaan tiedä siitä asiasta tarpeeksi.

Itselle se ja muu kaikki toivat 10kg lisäpainoa. Haluan nyt sen pois – itseni ja Pian takia. Sillä Pia pysyi kuosissa koko sairauteni ajan, tupakoinnin lopetus toi vain muutaman lisäkilon (ja se olikin tarpeen, mutta älkää kertoko tätä Pialle).

Haluan näyttää vaimolleni hyvältä. Muille ihan sama. Elämä täällä on todella nopeasti eletty.

Täytämme vuoden päästä 50v. Vanhempamme, ne kolme jotka vielä elävät, ovat kohta vanhainkodin ovella. Astumme elämässämme taas uuteen vaiheeseen: Vanhempien huoltovaiheeseen. Omien ja rakkaiden ystävien. Silloin on parempi olla kunnossa, henkisesti ja fyysisesti. Jos saan tästä, nyt 193cm/ 105kg -varresta 5-7kg pois ja lihaksia takaisin, äiti kulkee tuolista pöytään paremmin, Pia nauttii enemmän parisuhteestamme ja näytän paremmalta, vaikka sitten perunamaalla. Siksi jumppaamme. Siksi pidämme huolen. Ilman Piaa olisin heittänyt pyyhkeen, ehkä, jo kehään?

Onko se siis niin, että jollei sinulla ole ketään peilattavaa – on helpompaa vaan antaa olla? Fuck it, let’s go bowling!