Kun projekti menee poikittain?

Mitä tehdä kun joku suurempi projekti meneekin syystä tai toisesta kohti metsäpolkuja?

Yleisin ensivaihe kokemukseni mukaan on syyttely: ei me tehty, te sen teitte tai ette tehneet. Sitten seuraa salamyhkäinen katkeruus ja pahimmillaan jopa selkiin puukottelu. Lopputulema on, että ko. prokkis raahataan väkisin ja turhautuneena maaliin.

Minkä olen thaimaalaisilta (buddhismi) oppinut on se, että taakse ei enää kannata katsoa (muuta kuin myöhemmin – oppimismielessä), ja liian kauas eteenkin on turhaa tähyillä. Edetään step-by-step, jotta saadaan hieno ja hyvä lopputulos. Keskitytään nyt-hetkeen ja lähihuomisiin.

  1. Olemme tässä
  2. Mitä vielä tarvitaan?
  3. Miten tästä edetään?
  4. Koska tällä tavoin ollaan maalissa?

Suomessa vaan on yksi suuri mutta ongelmatilanteiden järkevään ratkaisemiseen: Ns. ”pyhä deadline”, jolla kuitenkaan ei lähes koskaan ole mitään todellista tarkoitusta tai syytä. Se vaan on sanottu jostakin ylhäältä tai keskeltä organisaatiota. Siitä kasvaa pyhä ilman, että kukaan kysyy miksi?

Toinen ongelma on kastiasetelma: Asiakas-asiakkaan toimisto-alihankkija + mahdollinen alihankkijan alihankkija. Pahinta on se, että asiakas ei tiedä ketkä kaikki projektia tekevät, tai missä mennään. Ei olla avoimia ja rehellisiä.

Jokainen ongelmaprojekti jossa olen urani aikana ollut, on ratkennut ylihyvin siten, että kaikki ovat rehellisiä ja positiivisia, tilanteesta huolimatta. Noustaan asioiden yläpuolelle.

Tunnin kuluttua alkaa yksi sellainen palaveri, jossa nähdään mihin suuntaan tässä mennään? Olen vakuuttunut, että hommat hoidetaan. Ja onhan se kiva nähdä loppuasiakaskin ensimmäistä kertaa. Naminamia kehiin, mutta kaksterämiekka silti terävänä tupessa.

Pikku Apuri