Heitä historiallinen taakka ikkunasta
Yhtäkkiä se taas iski, hirveä syyllisyys. Katsoimme torpalla 170€:n käytetyltä leffatykiltä tanskalais-saksalais-belgialaista The Team -sarjaa.
Syyllisyys tuli siitä, että oli maanantai ja kello vasta 14.25. Olimme koko päivän raianneet n. 2200kg sepeliä terassin pohjustukseksi, ja pesun jälkeen oli aika (pakko) relata. Mietin, että siellä 60% tekee vielä sitä “kunnollista työtä”.
LUTERILAINEN TEHDASTYÖSYYLLISYYS
Meitä seuraa historiasta harmaa varjo – syyllisyys. Kansaamme syyllisyys sopii, sillä suomalainen odottaa kadunkulmassa punaisen vaihtumista vihreäksi, vaikkei koko kylässä olisi kuin yksi auto – ja sekin tallissa.
Samalla kaavalla, historian mukaisesti, meidän pitää elää kuten aiemmatkin polvet: Tehdä työtä enemmän kuin kroppa tai pää kestää, parisuhteutua parikin kertaa, ryypätä saatu viha ulos, tehdä (pakko)lapset, käydä kerran vuodessa kirkossa olemassa hiljaa mustia, kerran viidessä vuodessa Teneriffalla haukkumassa paikallisten tienrakennustaidot, jäädä samoista töistä kunniakkaalle eläkkeelle, suorittaa yliaktiivisena eläkeikäkin ja kuolla asiat kunnossa.
Olen nyt ollut 10,07 vuotta yrittäjänä. Teen töitä hyvin vaihtelevasti, n. 10-50 tuntia viikossa. Nyt kesällä se on ollut lähempänä 10:tä. Emme pidä varsinaista lomaa, emmekä edes ymmärrä kun muut puhuvat lomarahoista. Aivan käsittämätön Carrington (pääsuku Dynastia -tv-sarjasta) -luokan jäänne 80-luvulta.
Tykkään työstäni, mutta ensinnäkin lasken työksi myös muut kuin sen mistä palkka tulee: Torpan kunnostaminen on kulttuurisesti arvokasta työtä, kaverin auttaminen on ystävän oikeus -työtä, jne. Toiseksi elämä rakkaan ja ystävien kesken on minulle tärkeämpää kuin työni. Niin se on kuolevien ajatuksia kuunnelleiden sairaanhoitajien mukaan heillekin.
Tällainen työelämä ja arvojärjestys ruokkii syyllisyyttä. Jos kerron pitkän yrittäjäuran tehneelle isälleni arvoistani (esim. elämä > työ), hän ei edes ymmärrä. Edes ajatus ei osu. “Tuossa iässä on suuri ILO tehdä työtään”. On toki, mutta on paljon ILOisempiakin asioita kuin työ.
Ja jos ei meitä elämä ennen työtä -yrittäjiä syyllistetä, niin sitten kadehditaan. Miksen minäkin? Siitä vaan, kuka estää? Vapautuminen on upeaa, kuten Inna-Pirjetta Lahtikin kertoo.
