”ET IKINÄ USKO, MUTTA SE SANOI MUN NIMEN!” (Kolumni Turkulaiseen 24.2.2016)

”ET IKINÄ USKO, MUTTA SE SANOI MUN NIMEN!”

Kyselyt ja tutkimukset vahvistavat, että nykytöitä tehdään tyhmällä ahkeruudella.

Vääryden aiheuttaa paikoilleen jämähtänyt virkamies- ja asiantuntijalauma, joiden lausumilla päättäjiämme ohjataan.

Lausumat puolestaan nojaavat sata+ -vuotta vanhoihin dogmeihin, joissa tehdyt tunnit määrittivät alkuteollisen ajan ahkeruuden ja antoivat taivaspaikan.

Nyt uskonnot ovat saaneet väistyä johtopalleiltaan ja työn mittareiksi pitäisi määrittää ihan muu kuin tuntien määrä.

Nykytyötä on hirmu määrä erilaista ja variaatiot vain laajenevat. Meillä pitäisi olla sama määrä myös erilaista (ja parempaa) työn johtamista ja sen seurantaa.

Mitä meidän pitäisi pohtia?

Kirjailija Kaarina Davis teki listan kysymyksistä, joiden vastauksia meidän pitäisi nyt soveltaa työn tekemisen sääntöihin:

• Olemmeko ahkeria oikeissa asioissa?
• Pitääkö meidän jatkuvasti kilpailla ja kasvaa?
• Mitä on menestys?
• Miten meillä on varaa tällaiseen elämäntapaan?
• Millainen työ on ahertamisen arvoista?
• Pitääkö meidän ahkerasti tuhota maapalloa vai ahkerasti olla tuhoamatta?

Noiden rinnalla ajatus työajan lisäämisestä aiheuttaa vain myötähäpeää ja säälittää. Vertailun vuoksi: Fiksumpi naapurimme, Ruotsi, kokeilee nyt laajemmin työajan lyhentämistä.

Kasvavan työttömyyden aikana ja köyhien sekä rikkaiden kuilun kasvaessa meidän pitäisi tehdä fiksummin kaikkea työtä.

Meidän pitäisi tehdä myös vähemmän työtä, jotta työtä olisi muillekin jaettavaksi ja kaikille riittäisi parempi sekä kiireettömämpi elämä.

Olemme unohtaneet ihmisyyden. Meistä tuli kiirevammaisina tyhmiä työkoneita. Emme mieti miksi teemme mitä teemme, teemme vain tunnit täyteen aivottomina, koska joku niin käski.

Unohdimme myös työn merkityksen. Jokainen haluaa tehdä merkityksellistä työtä, niin että joku huomaa.

Tarina

Kuulin Yle Puheelta hyvän tarinan.

Siinä isä oli taas kerran hakemassa nuorta poikaansa jääkiekkotreeneistä. Harrastus ei ollut lähtenyt hyvin käyntiin.

Muutamalla ensikerralla poika oli harjoitusten jälkeen heittänyt varustekassinsa auton takalootaan ja tuhissut kiukusta takapenkillä.

Vaan yhtenä aamuna kassi lensi takapaksiin ja takapenkille pomppasikin ilosta soikeana oleva tenava. Isä kysyi heti, että mikä sai olon noin iloiseksi?

Poika vastasi: ”Et ikinä usko, mutta valmentaja sanoi mun nimen ääneen.”

Jari Liitola, Pikkuapuri ja elämisen opiskelija