pearl_jam-yield-1

Outo ajatus pomppasi ruudusta, kun katsottiin kolmatta kertaa loistavaa The Long Way Round -dokumenttia. Siinä Ewan McGregor kertoo Mongolian aavikolla, että hän tuntee juuri nyt olevansa siellä ja siinä missä hänen pitäisikin olla.

Jäin miettimään ja totesin etten vielä ole, kuin ajoittain. Rakastan tätä elämää, vaimoani ja ystäviämme. Pidän työstäni, johon ajauduin automaatilla ja olen siinä jotakin oppinutkin. Mutta ei tämä ole vielä se, missä kuvittelen olevani ”kotona”, ”perillä”.

Siksi en malta olla pitämättä näppejäni erossa uusista hankkeista, täysin erilaisen ammatin oppimisesta ja maaseutukeskeisestä elosta.

Hua Hinissa eräs lähemmäs 80-kymppinen ystävämme sanoi meille uima-altaalla, että ”ihmisen pitäisi nauttia siitä elämänvaiheesta missä kulloinkin on, muutos tulee kuitenkin”. Viisas mies, onhan nimensäkin Voitto. Ja nautinhan minä, mutta ei tämä ole vielä sitä parasta mitä on tulossa.

Pikku Apuri

 

Taas niin hieno, tärkeä ja viisas juttu Hesarista pääsi lainattavaksi asti.

Pikku Apuri

Teksti: Sonja Saarikoski

Kuva: LIISA TAKALA

Juha Hänninen

Kuka on?

Terhokodin johtaja, ylilääkäri ja tietokirjailija. Koulutukseltaan valtiotieteiden kandidaatti ja lääketieteen lisensiaatti. Palliatiivisen lääketieteen erityispätevyys.

Mistä tunnetaan?

Saattohoidon edistämisestä Suomessa ja aktiivisesta eutanasiakeskustelusta eri yhteyksissä.

Mistä ei tunneta?

Harrastaa ehtiessään sarjakuvia. Suosikkisarjakuvasankari on Corte Maltese. Pitää myös Ville Rannan tyylistä.

Juha Hännisen 3 parasta

Vaimo ja lapset: Vaimoni Päivi Hänninenon samassa työpaikassa, meillä on todella hyvä suhde. Kaksi tytärtä ja lapsenlapset asuvat ympäri maailmaa. Poikani asuu onneksi Helsingissä.

Brändinrakennus: Julkisuuden merkitystä ei aluksi ymmärretty ollenkaan terveydenhuollon piirissä. Olen yrittänyt tolkuttaa, että on tärkeää puhua saattohoidosta julkisuudessa.

Moottoripyörä: Minulla on iso Harrikka, jolla ajan kesällä töihin. Ehkä se tekee lääkärinkin inhimillisemmäksi, että on joku tällainen harrastus.

 

JUTTU:

Kun uraihminen tekee kuolemaa, hän ei puhu työstään vaan perheestään ja peloistaan, sanoo saattohoitolääkäri Juha Hänninen.

Saattohoitolääkäri Juha Hännisellä on tällainen tapa: Kun hän menee ruumiin luo todetakseen sen kuolleeksi, hän juttelee sille.

Menit sitten kuolemaan, hän saattaa sanoa kokeillessaan, ettei pulssia enää tunnu. Näinkö tässä nyt kävi, hän juttelee.

Ei Hänninen vainajalle puhu, vaan itselleen. Vaikka hän on elämässään nähnyt tuhansia kuolevia ja kuolleita, kuolema on aina uusi. Siihen ei totu. Hyvästien jättäminen on helpompaa, kun sanoo edes jotain.

Ensimmäistä kertaa kuolema tuli lähelle Hännistä 25 vuotta sitten hänen opiskellessaan lääketiedettä. Hän vietti opiskelukaverinsa Pekan kanssa iltaa kaupungilla. He suunnittelivat yhteisiä reissuja, kaikkea mitä voisivat tulevaisuudessa tehdä.

Seuraavana yönä ystävä kuoli.

”Hän sairasti munuaisten vajaatoimintaa, mutta kuolema ei ollut näköpiirissä”, Hänninen sanoo työhuoneessaan Terhokodissa ja kääntää katseensa hetkeksi maahan.

Seinää koristavat syntymäpäivätervehdykset, sillä Hänninen täytti hiljattain 60. Vastapäisellä seinällä riippuu kehystettynä Konrad ReijoWaara -tunnustus, joka myönnettiin Hänniselle vuonna 2011 hänen työstään saattohoidon parissa.

Saattohoitolääkäriksi Hänninen päätyi sattumalta. Hän opiskeli aluksi valtiotieteitä, mutta halusi vielä toisenkin tutkinnon. Nykyisessä työssään hän pääsee yhdistämään molemmat alat.

”Jos uskoisi johonkin korkeampaan voimaan, tämä olisi varmaan johdatusta”, hän sanoo ja naurahtaa vähän.

Hänen oma suhtautumisensa uskonasioihin on epäilevä. Kirkollisiin toimituksiin hän kieltäytyy osallistumasta, koska pitää niitä epämiellyttävinä. Toisaalta hän on vakuuttunut, että maailmassa on pakko olla jotain, mikä ei ole aistein havaittavissa. Sen näkee hänen mukaansa jo siitä, miltä kuollut ihminen näyttää. Se on kuori, sen sisältä on kadonnut jotain.

”Onko se sitten sielu vai mikä, en tiedä”, Hänninen sanoo.

Hänninen aloitti Terhokodin ylilääkärinä ja johtajana 20 vuotta sitten. Sen jälkeen kuolemasta on tullut hänelle arkipäivää. Tähän mennessä hoidettavia on ollut lähes 10 000.

”Täällä näkee elämän arvaamattomuuden. On nähnyt niin paljon ihmisiä, jotka kertovat, että neljä viikkoa sitten kiipesin vuorelle, mutta nyt kuolen. Tai että kaksi viikkoa sitten kävin pyöräretkellä, nyt kuolen.”

Tämä vaikuttaa myös henkilökunnan asenteisiin. Pitkän tähtäimen suunnitelmia ei tehdä ilman varausta. Kun työntekijät puhuvat kesälomahaaveista, he lisäävät lauseen perään aina ”jos vielä olen elossa”.

”Tällainen asenne saa pitämään parempaa huolta siitä, mitä on nyt.”

Voisi kuvitella, että jatkuva kuoleman näkeminen tekisi mielen raskaaksi. Mutta ei: ylilääkäri kuvailee työtään ”kivaksi”. Terhokodin työyhteisö on hänestä poikkeuksellisen hyvä ja kohtaamiset potilaiden kanssa antoisia.

”Ihmiset ovat aika avoimia tässä vaiheessa. Heillä ei ole enää tarvetta esittää mitään tai pysyä pinnallisissa jutuissa. He haluavat puhua elämän merkityksestä, oman elämänsä kulusta ja kaikesta, mikä liittyy ihmisenä olemiseen ja elämään. Siitä saa itsekin aika paljon irti.”

Suurin osa potilaista lähtee rauhassa. He ovat surullisia elämän loppumisesta, mutta kokevat elämän silti olleen hyvä. Iloa tuo erityisesti perheen läsnäolo.

”Eilen täällä vietettiin yhden miehen syntymäpäiviä. Perhe aikaisti juhlia vähän, koska sankari ei ehkä elä syntymäpäiväänsä saakka. Paikalla oli sukua, he söivät kakkua ja joivat kuohuviiniä.”

Hänninen on huomannut, että kuolemaa tekevät ihmiset edustavat ”täysin eri maailmaa” kuin mihin yhteiskunnan ilmapiiri kannustaa.

”Yleinen suuntaus on, että pitää tehdä töitä, pidentää työuria ja repiä itsestään enemmän suorituksia. Loppumetreillä näillä asioilla ei olekaan kauheasti merkitystä.”

Hänninen sanoo, ettei juuri kukaan kuoleva halua keskustella työelämästään.

”Vaikka täällä on ollut akateemikkoja ja professoreja, tällaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet merkittävän työuran, he haluavatkin puhua harrastuksistaan, perheestään, maailmankatsomuksestaan ja peloistaan.”

Surullista on, jos kaikki unelmat on jätetty toteutettaviksi eläkevuosina, mutta aika loppuukin kesken.

”Meillä on paljon syöpäpotilaita ja syöpähän usein tulee siinä iässä, kun ihmiset jäävät eläkkeelle. Jos on satsannut kaiken sinne, ajatellut, että nyt painetaan täysillä työtä ja sitten ruvetaan elämään, tulee helposti katkeraksi, kun suunnitelmat eivät toteudukaan.”

Kuoleman hetkellä ihmiset katuvat tekemättäjättämisiä – esimerkiksi sitä, etteivät työnsä takia ehtineet tutustua lapsiinsa.

”Näyttää siltä, että monesta ihmisestä firman hoitaminen on merkityksellisempää kuin lapsen hoitaminen.”

Vaikka Hänninen näkee kuolemaa koko ajan, ajatus omasta kuolemasta ei ole helppo.

”Tämä on työtäni. Välitän näistä ihmisistä, mutta en rakasta heitä. Oma ja läheisten kuolema on eri asia.”

Hänninen uskoo, että omalla kuolinvuoteellaan hän pohtii ennen kaikkea lapsiaan.

”Olen eronnut kerran. Jos on huono mieli ja hankala olo, alkaa ajatella, että olenko tehnyt jotain väärin, esimerkiksi laiminlyönyt lapsia erossa. Uskon, että kuoleman lähestyessä mietin, olisiko jotain pitänyt tehdä toisin.”

Jos Hänninen saisi valita, hän haluaisi, ettei kuolema tulisi aivan yhtäkkiä.

”Toivoisin, että olisi vähän aikaa valmistautua. Jättää hyvästejä lapsille ja lapsenlapsille, sanoa että te olette hyviä lapsia ja koittakaa pärjätä. En toivo pitkää kitumista.”

Suurin osa ihmisistä ei pelkää itse kuolemaa, vaan kuoleman tapaa ja mahdollista kipua sitä ennen, Hänninen sanoo.

Joskus tilanne on sellainen, että mikään ei enää auta. Hänninen toivoo, että jos hänen oman kuolemansa lähestyessä kärsimys käy sietämättömäksi, eutanasia olisi mahdollinen.

Aina hän ei ole ajatellut näin. Aloittaessaan saattohoitolääkärinä hän oli sitä mieltä, että kaikki kuolemaan liittyvät kivut ja vaivat voidaan ratkaista lääketieteellisesti.

Työtä tehdessään hän kuitenkin huomasi, ettei näin valitettavasti ole.

Mullistava kokemus oli hoitaa nuorta naista, joka sairasti suun- ja kaulanalueen syöpää. Hänen kasvonsa olivat epämuodostuneet, sylki ja veri valuivat ja letkuja oli joka puolella. Oli selvää, että hän tulisi kuolemaan tukehtumalla.

”Silloin ajattelin, että mitä jos olisin itse tuossa tilanteessa. Mikä itu olisi elää nämä vaiheet?”

Joskus potilaat pyytävät Hänniseltä, että tämä voisi lopettaa heidän elämänsä. Lääkärin mielestä tähän pitäisi olla oikeus.

”Jossain vaiheessa ihminen saattaa kokea, että ihmisyys ja ihmisenä olo on päättynyt, ja tämä on nyt elossa pysymistä ja elintoimintoja tästä eteenpäin.”

Pari vuotta sitten Hänninen joutui taas jättämään hyvästit ystävälleen. Yksi mies porukasta, joka oli kokoontunut vuosikymmeniä, oli sairastunut aivosyöpään. Hän kuolisi pian.

Vielä oli kuitenkin aikaa. Porukka päätti kokoontua viimeisen kerran. He ostivat ruokaa ja viiniä ja menivät Puolarmetsän sairaalaan Espooseen, jossa ystävä oli hoidettavana.

”Juhlimme samaan tapaan kuin olemme aikaisemminkin juhlineet. Se oli vähän toisenlaista, piti juottaa hänelle viiniä, koska hän ei pystynyt itse ottamaan mukista kiinni. Eihän se kivaa ole, kun ystävä kuolee ja on siinä sängyssä, mutta se oli mukava hetki”, Hänninen sanoo ja kääntää katseensa hetkeksi.

Parhaimmillaan kuolema yhdistää enemmän kuin erottaa. Joskus ihmiset oppivat vasta kuoleman kohdatessa hellittämään ja olemaan tässä ja nyt.

”Välittäminen on yhteiskunnassamme väljähtänyt. Oleminen on suorituspainotteista. Koko ajan on kauhea kiire johonkin.”

Kun miehet söivät intialaista ruokaa ja joivat viiniä Puolarmetsän sairaalassa, kiirettä ei ollut. Annettiin viinin saada ajatukset lempeiksi, ruuan laskeutua vatsanpohjalle ja olon muuttua raukeaksi. Juteltiin niin kuin ennenkin.

Hieno, tärkeä ja viisas juttu Hesarista pääsi lainattavaksi asti. Niin hyvä se on.

Pikku Apuri

————–

Essee: Kun maailma muuttuu liian nopeasti ja rajusti, se muuttuu ihmiselle vieraaksi ja merkityksettömäksi. Tilalle astuu henkinen lamaannus, Jani Kaaro kirjoittaa.

Kävin pari vuotta sitten vanhainkodissa. Paikka oli laitokseksi viihtyisä ja henkilökunta asiallista. Muistiini on silti syöpynyt näkymä, jossa ryhmä vanhuksia istui hipihiljaa television ääressä ja katsoi Big Brotherin uusintoja.

Mieleeni tuli ensin sukupolvien kuilu ja ajattelin, että kuvassa oli jotakin surullista. Sitten huomasin yhtymäkohdat vanhusten ja Big Brother -talon nuorten välillä.

Molemmilla oli paljon joutoaikaa. Molemmat odottivat jonkinlaista ratkaisua tai päätöstä. Ja eikö BB-talo ole eräänlainen hoitokoti?

Laajempi yhdistävä tekijä oli kuitenkin hämärä eksistentiaalinen limbo. Jos jokainen päivämme olisi samanlaista vetelehtimistä kuin BB-talossa, emmekö me kysyisi – hyvästä syystä – onko elämällämme merkitystä.

Samoin olen kuullut vanhusten sanovan, että pääsisipä täältä jo pois, elämä kun on menettänyt merkityksensä.

Heitä ymmärtäisivät ehkä Crow-intiaanit, jotka saivat todistaa oman merkityksensä katoamisen yhden ihmiselämän aikana. Valkoisia tuli tasangolle joka vuosi enemmän. Nautakarja korvasi biisonilaumat.

Heimon päällikkö Plenty Coups ymmärsi, että heidän elämäntapansa oli päättymässä. He liittoutuivat valkoisten puolelle ja saivat kiitokseksi reservaatin omalle maalleen.

Crow-intiaanien puhe elämästä reservaatissa kertoo konkreettisesti, millaista merkitysten katoaminen on. Näin puhuu isoäidistään Alma Hogan Snell:

”Usein kun hän teki työtä ja puhui niitä näitä, hän saattoi yhtäkkiä mennä täysin hiljaiseksi ja tuijottaa eteensä. . . Olin aivan hiljaa ja odotin, että hän jatkaisi. Yhtäkkiä hän päästi ilmoille pitkän valittavan äänen. ’Miksi meille on tapahtunut näin’, hän kysyi. ’Elän elämää, jota en ymmärrä.'”

Ennen kuolemaansa Plenty Coups kertoi elämäntarinansa valkoiselle ystävälleenFrank B. Lindemanille. Hän kertoi vuolaasti seikkailuistaan ja nuoruudestaan, mutta ajastaan reservaatissa hän ei suostunut sanomaan muuta kuin:

”Kun biisonit katosivat, sydämemme putosivat maahan emmekä saaneet niitä enää takaisin. Sen jälkeen ei tapahtunut enää mitään.”

Tämä Plenty Coupsin lause on aiheena filosofi Jonathan Learin tutkielmassaRadical Hope. Siinä hän pohtii, mitä päällikkö tarkoitti sanoessaan, ettei enää tapahtunut mitään.

Päällikön elämässä nimittäin tapahtui paljonkin. Hänestä tuli maanviljelijä, hän vieraili presidentti George Washingtonin kotona ja hän johti heimoaan vielä monta vuotta.

Learin mukaan hän tarkoitti, että kaikki, mikä oli ymmärrettävää ja merkityksellistä, lakkasi olemasta sinä päivänä, kun crow’t luopuivat elämäntavastaan.

Lear vertaa tilannetta šakkiin. Kuvittele, että olet šakkinappula, jolla on oma sisäinen elämä. Sanot itsellesi: ”Minä olen musta hevonen, ja roolini on taistella muiden mustien nappuloiden kanssa valkoisia vastaan. Liikun kolme askelta L:n muotoisessa kuviossa.”

Ymmärrät itsesi oman roolisi kautta – ja muut nappulat niiden vastaavien roolien kautta. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä roolit ovat tulleet tai miksi säännöt ovat sellaisia kuin ne ovat. Et tiedä olevasi osa peliä, jonka nimi on šakki, tai että pelin ovat luoneet ihmiset. Elät vain peliä ja yrität tehdä parhaasi.

Sitten ihmiset menettävät kiinnostuksensa šakkiin. Laudat ja nappulat pölyyntyvät ullakolla. Säännöt unohtuvat. Kukaan ei enää tiedä, mikä shakki on. Sinut nostetaan takanreunalle näyttelyesineeksi, ja katsot sieltä maailmaa täydellisen hämmennyksen vallassa.

Kyse ei ole vain siitä, ettet enää ymmärrä omaa rooliasi. Kyse on siitä, että se maailma, jossa roolisi oli ymmärrettävissä, on kadonnut.

Plenty Coups siis sanoi, että ”mitään ei tapahtunut”, koska maailma, jossa tapahtumilla oli merkitys, oli poissa. Kun maailma kadottaa merkityksensä, se muuttuu vieraaksi. Ihmisten on vaikea säilyttää ihanteita, joiden varassa he ovat eläneet siihen asti, ja tilalle astuu henkinen lamaannus.

Monelle crow’lle tällainen elämä oli sietämätöntä, ja he lääkitsivät henkistä tyhjiötään alkoholilla. Mutta eikö intiaanien kokemuksessa ole jotakin tuttua? Eivätkö he puhu samoin kuin jotkut masentuneet puhuvat omasta kokemuksestaan?

Voimme tietysti ajatella, että Plenty Coups puhui mitä puhui, koska hän oli itse masentunut. Mutta entä jos oma masennuksemme onkin kulttuurin muutoksesta johtuvaa lamautumista? Maailma ympärillämme luo nahkaansa niin nopeasti, että sukupolvien välille syntyy valtavia kulttuurisia hypähdyksiä. Jos vertaamme maailmaa, johon vanhainkodin ihmiset syntyivät, maailmaan, jossa he kuolevat, ne ovat kuin eri planeetalta. Eivätkö nämä kulttuuriset hypyt muistuta intiaanien siirtymistä vanhasta elämäntavasta reservaattiin?

Ehkä moni masentunut on kuin šakkinappula takanreunalla, kysellen itseltään, milloin maailma muuttui näin vieraaksi. Eivätkö monet heistä kuvaa elämäänsä sanomalla ”harhailen vailla suuntaa ja merkitystä”.

Onko tämä merkitysten katoaminen merkki siitä, että ne muuttuvat, kapenevat tai lakkaavat olemasta tässä jatkuvassa kulttuurisessa nahanluonnissa? Tällä hetkellä länsimaiden hurja kulttuurinen muutos tuntuu muuttavan lähes kaikki merkitykset kysymykseksi kustannuksista, mikä kaventaa ihmisenkin merkityksen taloudelliseksi ilmiöksi.

Aikamme suuri mysteeri on, miksi niin monet ovat onnettomia materiaalisen hyvinvoinnin keskellä.

Jos kysyisimme Plenty Coupsilta, hän ehkä sanoisi meille, että ihmiset tarvitsevat hyveitä, joita viljellä; ihanteita, joita tavoitella, ja roolin, jonka täyttää parhaalla kyvyllään.

Jos kulttuuri on heittänyt ne pois pesuveden mukana, jäljelle jää henkinen kodittomuus.

Olemme runsaat kaksi vuotta hakeneet ennen 1930 rakennettua hirsitorppaa, kuitenkaan oikeaa löytämättä.

vanha talo

Tässä listaa hakuominaisuuksista, eli jos tiedät jonkun ystävän tai tutun suunnittelevan sellaisen myyntiä, pistä meidät kohtaamaan. Vinkkipalkkio.

  • Aito ”punamultainen” hirsitalo ja piharakennuksia (vierashuone/sauna, varasto/autotalli, navetta ymv.
  • Etsimme siis kohtuukokoista omakotitaloa (n. 100m2), emme mökkiä
  • Ei pilattu remonteilla vuosien saatossa (ainakaan pahasti)
  • Sijainti Varsinais-Suomessa: mielellään Vehmaa, Lokalahti, Taivassalo, Rymättylä, Sauvo
  • Saisi olla suuri tontti, jossa ehkä jopa omaa metsää?
  • Meri lähellä, muttei välttämättä omaa ranta – veneilymahdollisuus tarvitaan
  • Hinta järkevä

Otahan yhteyttä jos natsaa!

Pikku Apuri

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Myydään aivan ihana kuudennen kerroksen, 44m2 condo Hua Hinista, Thaimaasta. Lennot Bangkokiin, joista 7€ hintaisella lentokenttäbussilla suoraan 220 km:n päähän, Hua Hiniin.

Ko. Tira Tiraa -condo on ainutlaatuinen Hua Hinissa, koska se sijaitsee aivan kaupungin keskustassa, lähellä kaikkea. Esimerkkimatkoja:

  • Kauppaan 50m
  • Paikallisten isoon kauppahalliin 80m
  • Paikallisten Supermarkettiin 100m
  • Bussipysäkille 100m
  • Taksiasemalle 70m
  • 8 km:a pitkälle biitsille 500m
  • Juna-asemalle 500m
  • Golf-kentälle 800m, harjoittelurangelle 500m (Hua Hinhan on golfaajien paratiisi)

Ostimme asunnon v. 2008 (kun se valmistui) ja nyt on tullut aika myydä se, koska ostimme maalaisasunnon Suomesta. Taloyhtiö on erittäin hyvä, kuten sen rakennuttajakin (meillä oli varmuudeksi suomalainen lakimies tekemässä kaupat ja kauppakirjat).

Asuntomme kuuluu harvinaisempaan ns. foreign quota -osaan, eli saat asunnon omalle nimellesi!

Talossa on 160 asuntoa, joista n. 20% on suomalaisten hallussa. Thaita, englantilaisia, jenkkejä, ruotsalaisia, tanskalaisia jne. löytyy muista asunnoista. Mukavaa porukkaa, joista iso osa jo hyviä ystäviämme.

Yhtiön koko takapiha on uima-allasaluetta auringonottopaikkoineen. Etupiha parkkialuetta. Talosta löytyy:

  • kuntosali,
  • naisten ja miesten saunat (!!),
  • skootteri- ja autovuokraamo,
  • pesula,
  • hierontapalvelut,
  • jäävesikoneet, jne.

Respa huolehtii kaikesta. Vuosivastike on n. 500€ sisältäen kaiken, vartioinnista yleishuoltotöihin. Sähkö (pääasiassa ilmastointi) + vesi n. 30-40€/kk, kun siellä asuu.

Kodissamme on kaikki varusteet ja se myydään kalustettuna, kuten lähes kaikki Thaimaassa.

Tuplailmastointilaitteet ja suurehko parveke auringonlasku sekä vuorinäkymin. Lattiat laattaa, eli helppo pitää mopilla puhtaana. Oikein aurinkoisella voi eteen vetää bambuiset pimennysverhot. Kylpyhuoneesta löytyy sekä iso amme, että suuri suihkutila. Keittiössä jääkaappipakastin, mikrot, hellat jne. Itse olemme teettäneet sinne suuret säilytyskaapistot, joista osa peiliovila. Säilytystilaa siis löytyy. Ihanteellinen 2-3 hengelle, sillä hotellitason varavuodekin löytyy.

  • Asunto vapautuu uudelle omistajalle tammikuun 1. 2015.
  • Hinta on 3 miljoona bahtia, eli n. 68 000€.
  • Välityspalkkiona onnistuneesta vinkkaamisesta 1000€. 
  • Yhteydenotot: jari(at)pikkuapuri.fi.

Ystävä ja entinen työtuttu kyseli pari kuukautta sitten, voisinko jelppiä erään kokeneen tekijän uutta yritystä. Tehtävänä ainakin logosuunnittelu, responsiivisten verkkosivujen teko sekä Facebook-avaus. Toki olin.

Tavattiin Vuorisen Pekan kanssa, ja kaksi nöyrää perusäijää tultiin toimeen heti loistavasti.

Pekan briiffi oli ytimekäs: ”Firman nimeksi olen kaavaillut Fishing Patrol -nimeä ja en halua mitään siistiä, tyylikästä tai valkoista. Räväkkää sen olla pitää!”.

TÖIHIN!

Päällikölle oma ja oppaille Crew-merkit.

Päällikölle oma ja oppaille Crew-merkit.

Asia selvä. Kaivoin jenkkiläisen Highway Patrol -merkin Googlesta ja kerroin Laasolan Mikolle, että tehdään tuosta ”kalamerkkiversio”. Mikkohan toimitti.

Seuraavaksi valitsin, koska budjetti oli tiukka ja Pikku Apuri antaa aloittaville yrityksille -50% alennuksen, sopivan, responsiivisen WordPress -pohjan ja aloitin työstämään sivuja Pekan tekstien ja kuvien avittamana.

placeit placeit

Sivut valmistuivat ja Facebook-sivutkin avasin. Kytkin sivut Facebookiin kiinni, jotta Pekan verkkosivuilleen julkaisemat tulevat tarjoukset ja artikkelit julkaistaan automaattisesti myös firman Facebook-sivuilla. Ja kävijät voivat toki tilata tarjoukset myös sähköpostiinsa.

Pukkasin Hua Hinin asunnon parvekkeelta saatekirjeen ja linkit Pekalle. Mahtaako osua, kun briiffi kuitenkin oli niin avoin?

”En muuttaisi juuri mitään”, oli vastaus. Toki sivua hieman hiottiin, mutta kerralla maaliin kuitenkin. Koskahan viimeksi, 1998?

Nyt lähetin laskun ja tilasin samalla Revolverin ja Viidakkorummun sakille alustavasti kalastus- ja saunareissun veneellä saaristoon, toukokuun loppupuolelle. Tällaisia mukavia ja ammattitaitoisia yrittäjiä enemmän, kiitos. Käytähän Pekan palvelut hyväksesi!

Pikku Apuri

Juttelin taannoin puhelimessa ystävän kanssa. Ihmettelimme taas kerran sitä, miten hienoa on kun päästää itsensä (ja itsestään) irti. Asiat vaan tuppaavat lutviutumaan, jollet ole kussut muroihin jo aamiaispöydässä.

Jos taloushuolet herättävät öisin, tulee yhteydenotto, jolla leivän päälle saa taas syötävää (jos olet tehnyt työsi hyvin ja ollut ystävällinen).

”NORMAALIT”

normal

Suomessa on pitkään täytynyt olla normaali laumaeläin. Jos olet tehnyt asioita eri lailla – tai oivallat tehdä ne erilailla, olet toisintekijä. Vihreät housut jalkaan – homo!, vapaa-aika ennen työtä – hippilusmu!, elämästä nauttiminen – vasta eläkkeellä!, jne.

Täällä on pitänyt elää kuten vanhempansa. Kotona saa kyllä kalsarikännissä hakata puolisoa ja naapuriakaan ei tarvitse moikkailla, kunhan näyttelykappale itsestä on muiden kanssa samanlainen.

METSÄKANSA HERÄÄ?

Olen huomannut, että tämä ugrilaisperäinen metsäkansa alkaa herätä. Enää ei niin monen vanhuksen tarvitse katkerana kuolinvuoteellaan virkkoa, mitkä teot jäivät tekemättä, tai mikä elämä jäi elämättä? Nyt näkee paljon kirjoituksia, joissa kannustetaan hyvään elämään, ei vaan suorittamaan sitä.

Ainakin nämä olen itse listannut tärkeimmiksi asioiksi tässä yhdessä todistetussa elämässä. Tuleeko mieleesi muita?

Terveys, rakastetuksi tunteminen ja hetket rakkaiden parissa, itsensä toteuttaminen ja kehittäminen, luonnon parantavan voiman kokeminen, oman perspektiivin laajentaminen, ystävällisyys ja kohteliaisuus, anteeksiantokyky sekä huumori.

Pikku Apuri

lataus

Parasta telkussa on tovin jo ollut TV-sarja Bonderøven, Tanskalainen maajussi. N. 30-vuotias Frank Erichsen tekee siinä erilaisia maatalon töitä ja tutustuttaa milloin mihinkin jo unohdettuun käsityötaitoon tai viljelymenetelmään.

Se on tanskalainen sarja, niin vaatii suomalaisen tekstityksen. En ole löytänyt sarjaa DVD-levyinäkään mistään suomeksi tekstitettynä.

Youtubesta löytyy tanskaksi, Facebook-sivu myös samalla kielellä sekä Suomiversio, mutta ei juuri muuta. Kuka tekisi kulttuuriteon ja kääntäisi 12 kautta suomeksi? Ihme, ettei Tanskassa ole tajuttu sarjan valtavaa potentiaalia myös maan ulkopuolella?

Emme malttaisi enää odottaa, että pääsemme itsekin harjoittelemaan vastaavia maalle. Ja luulenpa, että kaikkien meidän pitää taas opetella nuo taidot 20-vuoden sisään.

”Tarkoituksena ei ole siirtyä kivikaudelle vaan pyrkiä tekemään asiat yksinkertaisemmin.” FRANK ERICHSEN

Pikku Apuri

Suomessa taas mutta uusin asentein ja säännöin.

Puhutaanpa hetki eräästä tabusta, nimittäin kateudesta.

Olemme kohta kymmenisen vuotta reissanneet Thaimaassa, jossa teen työtäni aivan samoin kuin täälläkin.

Alani ja tekemäni ratkaisut sillä saralla ovat mahdollistaneet sen, että voin tehdä työtäni missä vain, kunhan on läppäri ja verkkoyhteys.

Alkuaikoina kohtasin järkyttävän määrän kateutta, koska päätin alusta lähtien kertoa kaikesta avoimesti, blogijuttujen ja SoMe-kanavien kautta. Olisin voinut olla hiljaakin, mutta valitsin opetuksen tien.

”Miksi perkeleessä tuokin hamppari saa ja voi tehdä työtään auringossa, kun minä en!” -oli hyvin yleinen äänetön reaktio.

Nyt kun tuhannet ovat seuranneet perässä ja tekevät jopa vuoden ympäri töitään milloin missäkin (Nomad -työntekijät), vastarinta alkaa onneksi hiipua. Ymmärretään mikä on mahdollista ja miksi niin tehdään.

Juttelin tällä reissulla asiasta useiden talomme ”etätyöläisten” kanssa. Heitä oli Tanskasta, Australiasta, Englannista jne. Jokaisella oli tismalleen samanlaiset kokemukset kohtelusta ja asenteista.

Kateus jäi suunnitelmallisen työn alle

Pitää ymmärtää se, että tällaisen elämäntavan on mahdollistanut pirun tarkka vuosien suunnittelu ja mm. tietoinen lapsettomuus. Ei niihin kuka vain pysty.

Ensiksi sinun pitää rakentaa yritys, joka toimii vuodesta toiseen, vaikka oletkin fyysisesti kaukana. Sitten pitää saada asiakkaita, jotka ymmärtävät todellisen minäsi, eli  tietävät olevasi luotettava ja ahkera, vaikka et olekaan täällä.

Muun elämän osalta lapsettomuus helpottaa tässä asiassa. Ei ole tarhoja, kavereita, mummeja ja pappoja, kouluja, harrastuksia, joihin lapsia kuljetella. Miinuspuolet siitä päätöksestä tulevat vastaan viimeistään vanhempana – ei ole lapsia pitämässä huolta.

Älä siis koe kateutta, ellei se anna sinulle kiukkuvoimaa. Me maksamme näennäisesti kivannäköisestä elämäntavastamme kovaa hintaa. Kukin taaplaa tyylillään, mutta pääasia on olla toisille ystävällinen ja nauttia jokaisesta päivästä kun vielä on terve. Eikös?

Pikku Apuri

Viimeisiä päiviä taas Hua Hinissa. Ollaan tutustuttu jälleen moniin uusiin tuttuihin eri puolilta maailmaa. Hua Hin tuntuukin aidosti jo siltä toiselta kodilta.

Silti Suomi on the kotimaa. Tämä reissu oli lahja, sillä olin työstressissä kun tänne saavuttiin. Alkaa jo helpottaa, mutta kyynärvarren hermopinne vaivaa edelleen ja kaksi sormea vielä osittain tunnottomia. Vasenta kättä on pakko pitää suorana valtaosa päivästä. Lienee huonoa työergonomiaa?

No, alkutalvesta taas tullaan, sillä kertaa pidemmälle reissulle. Myös pieniä työvirityksiä täällä on koko ajan, joten kiva edistää niitäkin ajan kanssa.

Kuka sanoi, että Suomessa pitää kuolla työpöydän ääressä? Voi sen täälläkin tehdä, ruskettuneempana 😉

Kotiseutua kuvina:

Pikku Apuri

 

 

Tästä artikkelista innostuneena koitetaanpa samaa.

Olemme nyt kesällä vaimon kanssa 44-vuotiaita ja haluaisimme kuulla kaikilta iäkkäämmiltä lukijoilta, että kun katsot ikääsi taaksepäin, meidän ikäämme asti, mitä olisit halunnut 44-vuotiaan itsesi ymmärtävän jo silloin paremmin?

Mitä olisit näin jälkeenpäin tehnyt toisin?

Olisiko pitänyt elää enemmän, säästää rahaa tarkemmin, viettää aikaa vain mukavien ihmisten parissa, tehdä työtä paljon vähemmän, nauttia elämästä?

Vastaa vaikka tähän blogiin kommenttina tai sitten suoraan jari@pikkuapuri.fi, niin kerään parhaat ja suosituimmat vastaukset yhteen. Kiitos jos osallistut.

Pikku Apuri

Suomessa on ihan jees kiekua ja kaikua huonosti. Se kuitenkin tapahtuu aina neljän seinän sisällä. Täällä karaokebaareissa ei ole seiniä ja lisäksi thaisäännöt: Kuka tuntee korkeimman poliisiin, saa pisimmän PA-luvan.

Nyt ollaan kolmen viikon aikana nukuttu hyviä unia pari-kolme. Loput ollaan kuultu pahaa karaokea. Kas kun sellainen saa täällä terrorisoida koko aluetta, koska on poliisipäällikön keinoeno, tms (thai muu sellainen).

Aika on kulunut puolustellessa miksi pistää XX-euroa rahaa ja saada silti XX-määrä huonoa laulua ja kitaraa päälle? Saako joku nukkuakin tällä rahalla? Ennen sai.

Istun koneeella. Vaimo onneksi nyt nukkuu. Dictaphone löytyy toisessta kädestä. Pitäisi äänittää meteliä todisteeksi. Mihin huonolla Dictaphonella pääsee? Respassa tarvitsevat todisteita, mutta tämä on äänen taltiointilaadultaan kuin kirjoituskone. (Olen odotuslistalla Moto 360:een).

WHAT???

Muistatteko 1980-luvun?

Päätän korkata min. 6,4% Changin. Todistapa kova ääni, kun olet itse hiljaisuus?

Pikku Apuri

PS: Muuten, tulisiko joku Aurajoen yöjuoksuun?

PS2: Viime stressijutulla yli 1000 lukijaa yhdessä päivässä. Kiitos.

EDIT: Tovin se kesti, mutta alueen asukkaiden painostus kannatti. Baari on nyt suljettu ja taas voi nukkua!

Olen joskus 10-vuotta sitten törmännyt ensikerran pahaan työstressiin.

Liian paljon töitä ja yks kaks heräsin aamulla toinen keuhko poissa pelistä. Luulin että tuli lähtö. Köpöttelin sairaalaan kuin vanha pappa ja otettiin kaikki testit sydänfilmeistä aivokuviin. Ei mitään fyysistä syytä. Lääkäri määräsi kuukauden sairasloman, josta pidin viikon. Pikku hiljaa toinenkin keuhko aukesi. Olipahan varoitus, että tajua pöljä!

Tajusin 10 vuotta.

Nyt kun tulimme Thaimaahan, olin lähes samanmoisessa tilassa. En nukkunut, vaan valvoin, murehdin ja tein töitä öisinkin. Ja kas: Eräänä aamuna heräsin kaksi sormea tunnottomana. Lääkäri täällä totesi, että kärsin kyynärvarren hermopinteestä. Kyynerpäällä meni hermot ennen isäntää!

Jollei tällaiset aamukävelynäyt auta stressiin, niin "köyttä rautakaupan kautta".

Jollei tällaiset aamukävelynäyt auta stressiin, niin ”köyttä rautakaupan kautta”.

Kolme päivää olen ollut tekemättä töitä, ja vaiva alkaa hieman jo hellittää. Tunto palaa hiljaa.

Ihminen on niin tyhmä, että kropan pitää herättää horroksesta.

Ainoastaan timing on nyt erittäin huono: Tärkeän asiakkaan iso palaveri huomenna ja paljon oli minunkin kontollani. Vaan terveys on asiakasta tärkeämpää. Nyt otan tämän viikon 10-20% työmoodissa ja koitan saada miehestä taas kokonaisen. Muiden poikien Viidakkorummussa ja Revolverissa on nyt venyttävä. Lupaan maksaa takaisin.

Pikku Apuri

Taas sen huomaa – perspektiivin. Suomesta on mahtavaa olla pois, edes hetki. Sitä valituksen määrää!

  • Älä lue päivittäisuutisia – ne tekevät sinulle vain huonoa
  • Lue hyvistä medioista vain sinua kiinnostavat uutiset, tai älä lue lainkaan
  • Äläkä kuuntele kaikkea tosissasi
Mitä sitten vaikka sähköt ovat vähän sinnepäin. Ne kuitenkin kukkivat.

Mitä sitten vaikka sähköt ovat vähän sinnepäin. Ne kuitenkin kukkivat.

Sorrun itsekin aina vanhaan ansaan Suomessa. Luen ja kuuntelen murheita. Täällä Thaimaassa on lähes kaikki asiat huonommin kuin kotona, mutta asenteessa nämä pesevät meidät ihan 100-0. Ihmiset eivät huolehdi huomisesta, koska tässäkin päivässä on tekemistä. Ja nukutaan, nautitaan ja xxx:taan aina kun aikaa.

Suomi on maailman ykkösmaa monella mittarilla, mutta asenneilmapiirissä varmaan viimeisten joukossa. Emme nauti enää juuri mistään. Teemme vain työtä, luemme talouden jokapäiväisistä alamäistä ja hoidamme perheitä. Emme ehdi enää elää. Talous, talous, talous, business, business, business.

Ihan mahtavaa tehdä täältä töitä (vaikka niitä nyt onkin liikaa). Samaa taistelua se on kuin sielläkin, mutta pääsee sentään pois sulkemalla hetkeksi koneensa ja menemällä ulos.

Olemme onnekkaita.

Pikku Apuri

Ollaan nyt oltu 10 päivää täällä kuumassa. 1,5 vuoden tauko ei ole paljoa uutta tuonut: Venetsia ja Santorini ovat toki saapuneet tekotaiteellisina ”kylinä” tähän liepeille.

Condorakennuksia nousee kovaa tahtia, eli ”meidän pieni Hua Hin” leviää pohjoiseen sekä etelään. Onneksi itse kaupunki on säilynyt thaityylisenä ja -maalaisena. Nimittäin pari skottikamua oli juuri Phuketissa. Kuulemma 5% paikallisia ja 95% turisteja (joista puolet venäläisiä). Hua Hinin vastaava luku lienee nyt 90-10 thaikkujen hyväksi.

Euroopan lama oli muuten vaikuttanut monien high seasoniin niin, että myynnit olivat jääneet edellisvuodesta.

Ensimmäinen viikko meni kaikki miljuunat tutut tavatessa, mutta nyt on pienen vatsapöpön jälkeen tehty vain töitä. Ilmat täällä ovat normaalit: Pelkkää aurinkoa ja 30-33C – joka päivä. Halpaa on edelleen ja mukavaa. Terveisiä Suomeen!

Tässä muutama kuvatus:

Pikku Apuri